Mielestäni on turha halveksua kyseistä porukkaa, ovat kuitenkin käyttäneet omaa vapaa-aikaansa lukemattomia tunteja tehden hienoja lippuja ja banderolleja yms. Jos tämä ei ole tosifaniutta ja rakkautta omaa seuraa kohtaan, niin mikä sitten?
Fani ja fanaatikko ovat eri asia. Eduardo Galeano on kirjassaan Jalkapallo valossa ja varjossa (Nemo, 2000) hyvin kiteyttänyt eron näiden välillä:
Liite 1: Fanin ja fanaatikon ero
Eduardo Galeano määrittelee kaunokirjallisuuden rajamaille sijoittuvassa kirjassaan ”Jalkapallo valossa ja varjossa” (Kustannusosakeyhtiö Nemo 2000) fanin ja fanaatikon seuraavasti:
FANI
Kerran viikossa fani pakenee kotoaan ja suuntaa stadionille.
Liput liehuvat, kalistimet ja rummut pärisevät, raketit sihisevät ja paperisuikaleet lentävät ilmassa: kaupunki katoaa, rutiini unohtuu ja jäljelle jää vain temppeli. Tässä pyhitetyssä tilassa esittelee jumaluuksiaan ainoa uskonto, jolla ei ole ateisteja. Vaikka fani voi katsoa ihmettä mukavammin televisioruudusta, hän lähtee mieluummin pyhiinvaellukselle sinne, missä voi nähdä enkelinsä ilmielävänä ottamassa mittaa kulloisistakin paholaisista.
Täällä fani heiluttaa huiviaan. nielee sylkeä ja sappea, pureksii lakkiaan, mutisee rukouksia tai kirouksia ja yhtäkkiä huutaa kurkkunsa käheäksi ja pomppaa pystyyn kuin kirppu halaamaan tuntematonta, joka vieressä hurraa maalille. (...)
Vain harvoin fani sanoo: ”Tänään pelaa minun joukkueeni.” Ennemmin hän sanoo: ”Tänään me pelaamme.” (...)
Kun peli päättyy, fani ei poistu katsomosta vaan juhlii voittoaan (kursivointi kirjoittajan), ”Me pidettiin niiden kustannuksella oikeat maalijuhlat, annettiin niille kunnon selkäsauna”, tai sitten hän itkee tappiotaan (kursivointi kirjoittajan), ”Taas ne veti meitä nenästä, tuomari on nuija.” (...) Stadion jää yksin ja fanikin palaa yksinäisyyteensä, tämä minä joka on ollut me: fani poistuu, hajaantuu, katoaa, ja sunnuntai on alakuloinen kuin tuhkakeskiviikko karnevaalien jälkeen. (Galeano 2000, 16).
FANAATIKKO
Fanaatikko on mielisairaalaan joutunut fani. Todisteiden kieltämisen kiihko on päätynyt upottamaan kaiken, mikä vetoajaa järkeen, ja haaksirikon jäänteet ajelehtivat kiehuvassa vedessä, jota heltymätön vimma kuohuttaa.
Fanaatikko saapuu stadionille kääriytyneenä joukkueensa lippuun, kasvot maalattuna palvotun pelipaidan värein, valmiina tuottamaan paljon melua, ja jo matkan aikana hän saa aikaan paljon meteliä ja hämminkiä. Hän ei koskaan tule yksin. Raivoisan huutosakin, tuon vaarallisen tuhatjalkaisen, keskellä nöyryytetystä tulee nöyryyttäjä ja pelkuri saa aikaan pelkoa. Sunnuntaina kaikkialta karkottaa arkipäivien säyseän elämän, intohimottoman vuoteen, työn vailla kutsumusta tai elämän vailla työtä: vapautettuna yhdeksi päiväksi fanaatikolla on paljon kostettavanaan.
Hän katsoo peliä epilepsiakohtauksen vallassa mutta ei näe sitä. Katsomon lehterit ovat hänen alueensa. Ne ovat hänen taistelukenttänsä. Jo pelkkä toisen joukkueen kannattajan olemassaolo on ohittamaton provokaatio. Ei Hyvä ole sinänsä väkivaltainen, mutta Paha pakottaa hänet siihen. Vihollinen on aina syyllinen ja ansaitsee sen, että häneltä väännetään niskat nurin. Fanaatikko ei voi pitää hauskaa, koska vihollinen vaanii kaikkialla. Vihollinen piilee myös hiljaisessa katsojassa, joka saattaa milloin tahansa olla sitä mieltä, että vastustaja pelaa puhtaasti, ja siksi tuon hiljaisenkin on saatava ansionsa mukaan. (Galeano 2000, 17.)
