axe kirjoitti:
Ihan täysi lose-lose -tilannehan tässä on kaikkien muiden silmissä paitsi meidän fanipoikien. Mehän tietysti tykätään mistä tahansa kun se viimein ilmestyy, pahimmassakin tapauksessa ainakin varmasti uskotellaan itsellemme tykkäävämme. Mutta ihmisten massat on kuitenkin juuri Juhaht:n kaltaisia, joille levy on joko huono tai loistavanakin silti pettymys, koska sen tekeminen kesti liian kauan. Ja joko piisit on liian tavanomaisia ettei ne oikeuta yli kymmenen vuoden tekemistä, tai sitten ne on liian "ylituotettuja" koska sitä tehtiin liian kauan. Axl ei pysty millään nousemaan tästä voittajana esiin. Mutta ehkä musiikissa ei tarvi ollakaan voittajia ja häviäjiä.
Aivan totta, mutta kyllä omasta mielestäni, jos jotain odottaa sen vuosikymmenen, niin eikö se kerro jo jonkin sortin sitoutumisesta - faniudesta?
Varmasti tulee ihmisiä, jotka tulevat olemaan pettyneitä levyyn em. syistä, mutta joukkoon mahtuu myös niitä, jotka kuulevat radiosta sinkun ilman mitään ennakko odotuksia ja pitävät siitä. He ovat se valtavirta, mikä ei edes välttämättä muista mikä Guns N' Roses on, tai saatikaan ole kiinnostuneita siitä kuinka kauan There Was A Timen introa on hiottu, kuhan se vain kuulostaa hyvältä. Jos joku katu-uskottavuuden menettänyt lehti, kuten The Rolling Stone, ei pidä uusista demoista, niin so what? Ei rock ole ennenkään perustunut medioiden miellyttämiseen, päinvastoin.
Omalta kohdaltani, vakuutuin itse Chinese Democracyn odottamisen olevan sen arvoista kuullessani joskus vuonna 2002 bootlegit biiseistä joiden nimet olivat Madagascar ja The Blues. Noita seuranneet biisit ovat oikeastaan vain nostaneet innostusta. Varsinkin TWAT kasvoi itselleni viime kesänä hyvinkin paljon.
Ja kaikki ketkä ovat odottaneet jo vuosia, kannattaa muistaa, että bändi on ollut stabiilissa vaiheessa vasta hetken, joten levyn julkaiseminen on tullut realistiseksi vasta viime vuoden euroopan kiertueen jälkeen. Olen axen kanssa samaa mieltä siitä levyn julkaisemisesta, että enää kyse ei ole musiikin teosta tms, vaan täysin asioista jotka tapahtuvat kulisseissa.
Ja mitä Axlin nousuun tulee, niin rohkenen jo kurkistella tulevaisuuteen CD:n jälkeen. Kunhan bändi on saannut tämän valtavan taakan harteiltaan, se voi vihdoin olla Bändi. Se alkaa tuottamaan uutta materiaalia, jonka julkaisemiseen ei mene kymmeniä vuosia, se tekee säännöllisesti kiertuetta ja samalla palauttelemaan itseään rockin huipulle. Omasta mielestäni on faktaa, että tämän hetken musiikki tarvitsee Axl Rosea - viimeistä aitoa rock tähteä. Rollarit alkavat olemaan jo vanhoja (tosin samaa sanottiin jo 20 vuotta sitten), eikä maidenistä tai metallicasta ole enää johtamaan massoja, eikä Velvet Revolverista todellakaan taida olla vastaamaan huutoon. Jos joku tähän hätään keksii yhtä karismaattisen, lahjakkaan ja syvällisen keulahahmon tämän päivän bändeistä, jonka nettiin vuotanut demo saa yhtä paljon huomiota kuin Axlin, niin voi vapaasti kumota väitteeni.
Ja vielä jos palataan Chinese Democracyn sisältöön:
Jos Appetite oli tarina 5 rämäpään seikkailuista L.A:n kaduilla, tulee CD olemaan kertomus kypsyneen tähden vaikeuksista romahtimesen jälkeen. Molemmat kuulostavat varsin osuvilta aiheilta kirjaksi, eikö?
Itse todellakin toivon, että Axl pääse Chinese Democracyn taakasta viimeistään ensi syksynä.
"Could it be the weight that I've carried on,
Like a broken record for so long"
- "I.R.S."