Itse olen nyt baltiarallaa vuoden ajan pelaillut säännöllisen epäsäännöllisesti. Fortnitessä viehättää varmaan tosiaan lähinnä, että se on melko rentoa tekemistä loppujen lopuksi, vaikka tokihan adrenaliinitasotkin tuppaavat välillä ihan kiitettävästi nousemaan. Pelaaminen on kyllä varsin mukaansatempaavaa, mutta ei kognitiivisesti kovin rasittavaa – tosin harkintaakin on tietysti syytä toisinaan käyttää eikä pelata aivan aivot narikassa, sillä joskus on kannattavampaa esimerkiksi odottaa aikaansa tai juosta karkuun sen sijaan että ryntäisi suinpäin taistoon – joten se on mainio tapa nollata päätä. Yleensä kulutan lähinnä raskastunnelmaisia kauhupelejä tai muuten vain vakavasti otettavia aikuisten pelejä, joten Fortti toimii disneymäisine grafiikkoineen ja humoristisine pelihahmoineen oivana vastapainona niille. Muuten pidän kyllä enemmän visuaaliselta ilmeeltään realistisista peleistä, mutta enpä tiedä – ehkä tällainen battle royal -tyyppinen tekele voisi olla aidon oloisena turhan ankea ja nykyisessä maailmanajassa vielä tavallistakin enemmän.
Pelaaminen on myös riittävän monipuolista: ampumista, varusteiden etsimistä, kämppimistä, ajamista, uimista, tanssimista (no se nyt on aika turhaa)... Moninpeli duona tai triona on erityisen hubaa, niin tule sosiaalinen ja tiimipelaamisen aspektikin mukaan. Sitten on tietysti rakentaminenkin siitä pitäville ja sille kai peli on tarkoitettu suurilta osin perustumaankin, mutta itse en ole koskaan oikein päässyt hommasta jyvälle. Onhan sitä tullut yritettyä, mutta yleensä kun alan muistella mistä nappulasta minkäkinlainen rakennelma pykättiin, niin joku ehtii jo ampua aivoni pihalle. Toistojen myötähän tuo varmasti alkaisi sujua, mutta toistaiseksi ei ole ollut motivaatiota kun ilmankin on kerran pärjännyt. Toki se hieman ärsyttää, jos vihu katoaa yhtäkkiä jonkin jumalattoman kokoisen pytingin taakse kesken vimmatun taiston ja tuleehan siinä väkisinkin annettua tasoitusta, kun ei itse moiseen pysty. Joskus tekisikin mieli tekaista jonkinmoinen rakennelma itsekin – vaikkapa jos jostakin päin tulitetaan mutta ei ole pystynyt paikantamaan luotien lähdettä – mutta pääsääntöisesti minulla on kuitenkin toiminut ihan luonnonsuojien ja valmiiden rakennusten suojissa piileskely tarvittaessa.
Taktiikkani on siis varsin taistelupainotteinen, vaikka kämpittyäkin tulee jonkin verran. Yleensä pyrin pelin alussa aktiivisesti etsimään kähinöitä ja pudottaudun pääsääntöisesti johonkin suuremmista kaupungeista. Välillä sitten kuolenkin heti mutta jos selviän hengissä noista alkurähinöistä, niin loppua kohden alan pelata varovaisemmin ja saatan piileskellä jossain suojaisessa sopessa kunnes vastustajia on enää yksi tai pari jäljellä. Ja sitten pistetään tuulemaan, tai yritetään ainakin.
Aseista on tullut vannottua konepistoolityyppisten vehkeiden nimiin ehkä vähän liikaakin, sillä loppujen lopuksi ne tärisevät käsissä turhan paljon. Toki niiden avulla saa kunnon luotisuihkun aikaiseksi vain painamalla tulitusnappulan pohjaan ja sitä luotisuihkua puolelta toiselle liikuttelemalla saattaa aina välillä osua maaliinkin, mutta tähtääminen tuntuu vähän huteralta. Haulikoilla tähtääminen taas on tarkempaa ja yhdellä kudillakin saa parhaimmillaan kunnon damaget aikaan, mutta niillä pitäisi pääsääntöisesti sitten oikeasti osuakin kerrasta maaliin, sillä niiden uudelleen lataaminen kestää ikuisuuden. Poikkeuksen muodostaa ehkä auto shotgun, jonka latausaika on vielä inhimillinen ja ampuminen sinänsä luonnistuu muutenkin mallikkaasti, mutta tuohon vaan on aika vähänlaisesti yleensä kuteja saatavilla, joten muitakin aseita on käytettävä. Ranger assault rifflestä ja vastaavista tykkään myös, mutta niillä taas pitää tulittaa aika kauan, että saa vihun maahan. Snaipperi puolestaan olisi varmaan pelin paras ase oikeissa käsissä, mutta itseltäni menee yleensä tähtäys pitkältä matkalta vituiksi, niin ei siitä sitten ole vastaavaa hyötyä. MK-seven assault rifle ja muut vastaavat vammaisen isolla tähtäimellä varustetut aseet ovat myös ihan roskiskamaa ainakin minun käyttämänäni, kun en koskaan kehenkään niillä osu. Jotenkin sellaisen jättiläismäisen tähtäimen liikuttelu vain tuntuu kömpelöltä. Pistoolilla ja revolverilla taas saatan kyllä osuakin, mutta ne puolestaan ovat teholtaan niin pilipalikamaa, että hermothan siinä menee, kun joutuu tulittamaan hampaat irvessä eikä silti saa koskaan keneltäkään henkeä pois. Ehdoton inhokkipyssyni on kuitenkin nykyään charge smg -niminen konepistoolin irvikuva. Senkin lataaminen kestää nimittäin järkyttävän kauan ja sitten se ruikkii kaikki kudit samassa syssyssä – yleensä vieläpä päin tyhjää, kun vihu on ehtinyt jo mennä menojaan sen naurettavan pitkän latausajan aikana.
Säännöllisin väliajoin tulevat päivitykset pitävät homman vireänä, kun saadaan kuvaan mukaan uusia aseita ja muita varusteita ja pelialuekin sopivasti muokkaantuu. Alkaisihan tuo nimittäin varmaan melko nopeasti maistua puulta, jos joutuisi tahkoamaan jatkuvasti ihan sitä samaa vanhaa. "Zero build" -moodi varsinkin on ollut tervetullut uudistus, kun se rakentelu ei tosiaan minun juttuni ole. Välillä olen kyllä huomannut kaipaavanikin rakentelumahdollisuutta; etenkin jos pitäisi päästä korkeisiin paikkoihin tai niistä alas, niin kyllähän sellainen siltakyhäelmä helpottaisi kummasti. Toisinaan lopputaisteluissakin olisi ihan refleksinomaisesti tehnyt mieli edes yrittää suojan rakentamista. Pääsääntöisesti olen kuitenkin tykännyt tuosta zerosta tosi paljon. Siinä ollaan ikään kuin kaikki samalla viivalla, kun ne rakenteluekspertit eivät saa etulyöntiasemaa, niin päästään mittelemään ihan ampumisessa vain. Sen sijaan inhoan muista viimeaikaisista uudistuksista – niiden uusien käsiaseiden lisäksi – panssarivaunua, koska se on mielestäni aivan liian ylivoimainen (oma tiimini tosin joskus onnistui ryssimään hommat silläkin, mutta joo).
Menestykseni on ollut omasta mielestäni ihan ookoo, vaikka olisihan se toki parempaakin voinut olla. Solovoittoja taitaa olla nyt kuusi, duovoittoja yhteensä yhdeksän ja triovoittoja kolme. Eli ei kovin messevästi, mutta olen silti ihan tyytyväinen pelituntien määrään nähden. Matchmaking-algoritmi toimii mallikkaasti niin, että peli tuntuu vaikeustasoltaan juuri sopivalta. Voitot ovat sen verran harvinaista herkkua, että tekevät varsin gutaa, mutta liiaksi pään seinään hakkaamiseksikaan pelaaminen ei yleensä mene. Tänä kesänä jatkuva toiseksi tuleminen tosin synkisti mieltäni, mutta toisaalta siitä vain sisuuntui, että pakko pelata ahkerasti ainakin kunnes se voittokin tulee. Ja tulihan se sitten lopulta.
Eli Fortnite on parhaimmillaan todella koukuttava, mutta puuskittain tulee silti pelattua. Viime kesänä hakkasin peliä hysteerisenä yöt läpeensä ja tänä kesänäkin aika tavalla, mutta välissä on ollut kuukausienkin taukoja. Sen verran aktiivista tekemistä tuo kuitenkin on, ettei sitä työpäivän päätteeksi oikein jaksa – vaikkei sohvalla löhöäminen ja ohjaimen nappuloiden nakuttaminen toki varsinaisesti ole fyysisesti raskasta, niin sympaattinen hermosto aktivoituu aivan kuin tekisi reaalielämässä jotakin rasittavaa. Jos pitää liian pitkiä taukoja, taidot herkästi rapistuvat eikä laukauksiin tai pelaamiseen ylipäätään saa aluksi juuri mitään tuntumaa, joten pitäisi kyllä varmaan yrittää säännöllistää tottumuksia.
Viime aikoina olen laajentanut tonttiani myös Arena-moodin suuntaan. Pelillisestihän se ei sinänsä juuri eroa normaalista Battle Royalista – saari taitaa vain olla vähän pienempi eikä "zero build" -vaihtoehto ole mahdollinen. Homma tuntuu kuitenkin heti paljon tavoitteellisemmalta, kun peleissä hyvin sijoittumalla ja tappoja haalimalla voi edetä ensin division- ja sitten league-tasolla ylöspäin. Tietty normi-Fortissakin pystyy kehittämään leveleitään, mutta siitä ei ole käytännössä mitään hyötyä. Eikä levelöinti ole muutenkaan niin iso juttu, kun se tapahtuu huomaamatta ihan vain pelitunteja kartuttamalla, vaikka menestys olisikin ihan surkeaa. Eipä noilla divisioneilla tai leagueillakaan kai mitään todellista merkitystä ole, paitsi että peliseura määräytyy niiden mukaan, mutta nousu on silti tietyllä tapaa palkitsevaa – ihan kuin olisi oikeasti saavuttanut jotakin.
Mieluiten kuitenkin pelaan sellaisia pelejä, joissa on selkeä alku ja loppu. Niiden parissa vietetään jonkin aikaa, jonka jälkeen homma on taputeltu ja voi nautiskella maaliin pääsemisen synnyttämistä hyvänolontuntemuksista. Sitten taas reippain mielin kohti uusia haasteita, eli muita pelejä. Tämmöiset nettipelit taas jatkuvat maailman tappiin eikä valmista tule koskaan. Luulisi tuon olevan vain positiivista, jos kerran pelistä tykkää ja sen pauloissa viihtyy, mutta itse asiassa se on samanaikaisesti jotenkin turhauttavaa.
Eli ei tämä mikään lempipelini ole, mutta ihan kivaa ajanvietettä kumminkin.
