Esikuvani

[-FNM-]

Sanana idoli on mielestäni melko mauton ja jopa ruma, mutta terminä oikein käytettynä kuitenkin hieno. Meillä jokaisella on varmast idoleita. Toisilla ne ovat tunnetumpia ja toisilla taas tuntemattomampia. Suurella osalla ihmisistä oma ajatusmaailma henkilöityy johonkin ihmiseen ja hänen noudattamiinsa periaatteisiin. Nyt siis kerromme niistä ihmisistä ja asioista, jotka tässä ihmisessä puhuttelevat meitä todella paljon.

Kerron aluksi perustelut suurimmalle esikuvalleni:

Olen kakarasta saakka pitänyt grungea tietynlaisena elämäni ihanteena. Siis niitä hyviä puolia tuosta ilmiöstä. Eli vaatimattomuus ja tietyllä tavalla pienuus synnyttävät suuria asioita. Ihminen otetaan sellaisena kuin hän on, ja häntä ei pyritä liikaa muokkaamaan mihinkään muottiin. Niiden MTVltä tuttujen nahjusten lisäksi näen erittäin grungeiksi myös hobitit. Pienet vaatimattomat, jotka tekivät suuria asioita.

Nyt olen perustellut, joten kerron suurimman idolini. Hän on grungein ihminen, jonka olen koskaan tavannut ja grungempaa en enää tapaa. Hän on edesmennyt mummoni. Ihminen joka oli oman elämänsä hobitti. Vaatimaton, mutta ei anteeksi pyytelevä. Ei pitänyt itsestään meteliä, oli suvaitsevainen ja huolehtiva. Isäni kanssa juuri viikolla puhuimme äidistään. Ei olisi ihmiset uskoneet, että siinä menee ihan hyvin toimeentuleva ihminen, kun mummoni itse tekemissään vaatteissa kulki rollaattoriinsa tukeutuen.

Suuresti minua on etenkin näin jälkikäteen harmittanut se, että niin hienosti kuin mummoni mielestäni elämänsä eli, niin viimeiset vuodet olivat, kuten meillä useilla tulee olemaan, laitoksessa.

No, se esikuvastani. Kuka on sinun?

e. Yritin muokata otsikkoa, ei enää onnistunut. Eli voitaisiin puhua mieluummin esikuvasta. Joten ensimmäinen lause kannattaa skipata.

 

[Hawk #22]

Tämä on vähän moniosainen vastaus, koska minulla on ollut elämäni aikana todella monia esikuvia. Jos nyt kuitenkin ne tärkeimmät listataan, niin tällainen olisi varmaan top3 lista.

Pavel Bure: Venäjän raketti, jonka peli oli todella hienoa katsottavaa. Ensimmäinen tutustumiseni jääkiekkoon taisi olla juuri Buren maalivideoiden katsominen, minkä jälkeen tämä on aina pysynyt suurimpana esikuvanani. Ehkä ironista, että olen pelityyliltäni täysin päinvastainen kuin Bure (hidas, pelinrakentaja), mutta jotenkin olen silti rakastanut Buren tyyliä hakea nopeudellaan läpiajoja. Maalinteko on kuitenkin jääkiekon vaikein asia, ja sen Bure osasi paremmin kuin muut.

Slash: Kitaravirtuoosi Guns and Rosesista, jonka nimen kaikki ovat varmasti joskus kuulleet. Aivan uskomatonta soittotyöskentelyä levystä toiseen, ensin GNR:n riveissä, ja nyt soolouralla. Ihmeellistä kuinka huonokin biisi muuttuu aina paljon paremmaksi kun Slash heittää väliin omia riffejä ja sooloja. Omalla soittouralla olen pyrkinyt aina jäljittelemään Slashin soundia ja tekniikoita, mutta yritykseksi se on jäänyt suurilta osin. Ehkä sitten 10 vuoden päästä pystyn soittamaan edes niin hyvin, että Slashin tuotantoa kehtaa vetää ihan julkisesti.

Muse: Vähän uudempi idoli, mutta kuitenkin vahva. Olen aina ajatellut, että ensin ihmisen täytyy sisäistää rock-musiikin sisäinen olemus, minkä jälkeen voi varovaisesti siirtyä kuuntelemaan Musea, sillä tätä yhtyettä on mahdotonta asettaa mihinkään erityiseen genreen, vaikka tuotanto onkin varmaan lähimpänä rock-musiikkia. Aivan huikea yhtye kaikilta osin, enkä ole koskaan kuullut kavereiden soittavan yhtään virhettä koko keikan aikana. Tämä bändi menee taas siihen osastoon, jonka coverointi on hyvin vaikeaa, yksittäisissä kappaleissa jopa mahdotonta, mutta mikään ei estä yrittämästä.

Tässä tuli nyt jonkinverran tekstiä lauantaiyön ratoksi, mutta eiköhän tällä saada jonkinlainen keskustelu käyntiin.

 

[Fordél]

Nyt olen perustellut, joten kerron suurimman idolini. Hän on grungein ihminen, jonka olen koskaan tavannut ja grungempaa en enää tapaa. Hän on edesmennyt mummoni. Ihminen joka oli oman elämänsä hobitti. Vaatimaton, mutta ei anteeksi pyytelevä. Ei pitänyt itsestään meteliä, oli suvaitsevainen ja huolehtiva.

Hyvin pitkälti samanlaiset kokemukset vaikkakaan en ole vaarissani nähnyt mitään grungea:) Ihailtavaa hänessä oli juuri hänen asenteensa elämään ja toisiin ihmiseen: nöyrä, vaatimaton, suvaitsevainen ja iloinen. Rauha, joka hänestä huokui, johtui varmastikin siitä, että hän oli tyytyväinen siihen hänellä mitä oli ja mitä elämä oli antanut. Ei tarvinut todistella mitään tai pröystäillä. Toisissa ihmisissä hän näki lähinnä hyvyyden. Ei kokenut tehtäväkseen arvostella muita. Toivon, että itsekin oppisin yhtä epäitsekkääksi ja nöyräksi sekä samalla tyytyväiksi siihen kaikkeen paljouteen mitä mullakin on. Vaatii vielä paljon elämistä, virheitä ja niistä oppimista.