Onko kukaan Jatkoajan kirjoittajista kokenut ajanjaksoa, jolloin lähes kaikki on mennyt päin sitä itseään? Onko koskaan tullut tunnetta, ettei olisi pitänyt sanoa jotain asiaa ääneen, koska juuri sen jälkeen kyseinen asia on mennyt juuri päin vastoin ja kääntynyt itseään vastaan?
Minä ilmottaudun nyt ensimmäisen kerran elämässäni tuohon ryhmään iloiseen. 11.3.2002 epäonneni alkoi ja nyt meno on alkanut olemaan jo niin surkuhupaisaa, että minua voisi varmasti verrata Ankkalinnan kauhuun, Aku Ankkaan.
11.3.2002, yksi päivä syntymäpäiviini ja seuraavana viikonloppuna viimeinen salibandyturnaus. Kausi on mennyt loistavasti (yli 2 pistettä/peli) ja viimeiseen turnaukseen on hyvä lopettaa. Sitten se tapahtuu: "Onneksi on ollut ehjä kausi eikä mikään paikka ole hajonnut!" Vieläkin mitetin miksi, oi miksi, sanoin sen? Samana iltana treeneissä nilkka kääntyy ympäri ja seurauksena on tulipalokiire röntgeniin Hämeenlinnan Keskussairaalaan. Nivelsiteet romuna, kuukauden huili ja kausi ohi. Jalasta ei löytynyt murtumia, mutta lähellä kuulemma oli.
15.4.2002, Nilkka on toipunut odotetusti ja vahvasti tuettuna saan aloittaa harjoittelun. Alkamassa on myös melko pitkä kuntoutusjakso fysioterapiassa. Saman päivän iltana saan ensimmäisissä treeneissä pallon suuhuni....lisää huonoa onnea tulossa....?
19.4.2002, toinen fysioterapia takana. Ihmettelin treenien jälkeisenä päivänä, kun oikean jalan sääriluu on todella kipeä. Voitteko kukaan kuvitella! Fysioterapeutti julisti minulle penikkataudin ja lisää huilia pamahti kerrasta 8 vikkoa! Musta pilvi kiertelee pääni päällä.......
22.4.2002, Vasemman jalan pohkeessa puujalka, joka tuli pubireissulla (ei edes naurata)! Tällä hetkellä mietin kovaa vauhtia mitä seuraavaksi...kohta tässä alkaakin olemaan kaikki osat jumissa....!
Kysymys kuuluukin: Olenko ainoa? Onko täällä Jatkoajassa muita kovan onnen sotureita?
Ja muuten, tämän viestin ei sitten ole tarkoitus olla hauska, vaikka se ehkä surkuhupaisalta vaikuttaakin....! ;)
Minä ilmottaudun nyt ensimmäisen kerran elämässäni tuohon ryhmään iloiseen. 11.3.2002 epäonneni alkoi ja nyt meno on alkanut olemaan jo niin surkuhupaisaa, että minua voisi varmasti verrata Ankkalinnan kauhuun, Aku Ankkaan.
11.3.2002, yksi päivä syntymäpäiviini ja seuraavana viikonloppuna viimeinen salibandyturnaus. Kausi on mennyt loistavasti (yli 2 pistettä/peli) ja viimeiseen turnaukseen on hyvä lopettaa. Sitten se tapahtuu: "Onneksi on ollut ehjä kausi eikä mikään paikka ole hajonnut!" Vieläkin mitetin miksi, oi miksi, sanoin sen? Samana iltana treeneissä nilkka kääntyy ympäri ja seurauksena on tulipalokiire röntgeniin Hämeenlinnan Keskussairaalaan. Nivelsiteet romuna, kuukauden huili ja kausi ohi. Jalasta ei löytynyt murtumia, mutta lähellä kuulemma oli.
15.4.2002, Nilkka on toipunut odotetusti ja vahvasti tuettuna saan aloittaa harjoittelun. Alkamassa on myös melko pitkä kuntoutusjakso fysioterapiassa. Saman päivän iltana saan ensimmäisissä treeneissä pallon suuhuni....lisää huonoa onnea tulossa....?
19.4.2002, toinen fysioterapia takana. Ihmettelin treenien jälkeisenä päivänä, kun oikean jalan sääriluu on todella kipeä. Voitteko kukaan kuvitella! Fysioterapeutti julisti minulle penikkataudin ja lisää huilia pamahti kerrasta 8 vikkoa! Musta pilvi kiertelee pääni päällä.......
22.4.2002, Vasemman jalan pohkeessa puujalka, joka tuli pubireissulla (ei edes naurata)! Tällä hetkellä mietin kovaa vauhtia mitä seuraavaksi...kohta tässä alkaakin olemaan kaikki osat jumissa....!
Kysymys kuuluukin: Olenko ainoa? Onko täällä Jatkoajassa muita kovan onnen sotureita?
Ja muuten, tämän viestin ei sitten ole tarkoitus olla hauska, vaikka se ehkä surkuhupaisalta vaikuttaakin....! ;)