Olen isosta perheestä. Vanhemmillani oli omat huolensa ja iso jälkikasvu hoidettavana, joten olin seinäruusu, joka ei halunnut kuormittaa vanhempia yhtään enempää omilla murheilla. Maailma pelotti, joten pakenin todellisuutta virtuaalimaailmaan 13-vuotiaana ja vietin siellä seuraavat kymmenisen vuotta. Nämä olivat siis lähtökohdat, minkä takia todennäköisesti elämäni on mennyt vähän useamman mutkan kautta itseäni hakiessa melkein kolmekymppiseksi asti.
Peruskoulu, lukio ja intti meni vielä tavalliseen tapaan, mutta AMKissa tuli seinä vastaan ja siitä minun elämänvalinnat lähti sitten rönsyilemään. Olin koulussa, joka ei kiinnostanut minua pätkääkään, mutta silti ahdisti ajatus lopettamisesta ja tyhjän päälle jäämisestä. Minulla ei ollut omia kavereita, ei harrastuksia eikä mitään vipinää naismarkkinoilla. Tai oli jotain ihastuksia, mutta ne tunteet sai ihan kauhean kipsin aikaan. Illat ja yöt meni tietokoneella istuen. Olin tähän ikään mennessä ehtinyt jo vaipua niin apaattiseksi, että olin salaa toivonut jo vuosia, että joku satunnainen autokolari veisi pois täältä kurjuudesta.
Joskus olen kuullut, että muutosta ei tapahdu, ennenkuin tilanne on sietämätön. Niin kävi varmasti minulle 22-vuotiaana, kun kesken lujuusopin tunnin päätin, että nyt alkoi muutos, heitin kirjat reppuun ja painelin salille ostamaan 6kk jäsenyyden. Meinasi lähteä vähän lapasesta se touhu, kun kompensoin vuosikymmenen edestä harrastusvajetta ja vedin puoli vuotta 7-10 kertaa viikkoon salilla ja oma mittarini oli se, että milloin paikat alkavat oireilla niin sen mukaan muokkasin aina treeniohjelmaa. Pääpiirteissään niihin aikoihin ahdisti ihan vitusti, mutta salilta haettu dopamiini piti mielen virkeänä ja suunnan eteenpäin.
Kropan muodonmuutoksen myötä sain jotain itsetunnon rippeitä kasattua, ja aloin löytämään kavereita joiden kautta löysin myös eräilyn ja elämä puksutti eteenpäin. Lähdin jopa AMK:n kolmantena vuonna vaihtoon, yksin. Ensimmäistä kertaa elämässä lentokoneessa ja menossa vaihtoon Hollantiin. Ainoa tavoite reissulle oli, että en tule maitojunalla takaisin. Ei siitä reissusta oikeen mitään kerrottavaa sitten jäänyt, mutta maitojunaan en hypännyt. Olin vaihtoa edeltävänä kesänä kesätöissä paperitehtaalla, ja siellä kokenut paperimies antoi yhden ainoan neuvon reissua varten: ”Nussi niin perkeleesti!” Enpä nussinut kertaakaan.
25-vuotiaana valmistuin AMK:sta vuoden myöhässä, ja siihen aikaan minulle iski neljännesvuosisatakriisi. Muutin vanhempien yläkertaan asumaan siksi aikaa, että haen oman alan töitä, mutta äkkiäkö se talvi heilahti, enkä ollut saanut haettua yhtään ainutta oikeaa työpaikkaa. Haeskelin talven itseäni, hain poliisikouluun, kävin iänikuisella salilla ja aloitin maratontreenin. Olin kuin roolipelihahmo, joka tekee pelkkiä sivutehtäviä, mutta pääjuoni ei etene ollenkaan. Jäänyt siitä ajasta mieleen, kun googlettelin ”What the fuck to do with my life?”, johon ainut vastaus, jonka löysin oli joku blogi, jossa joku guru kertoi miten löytää oma polkunsa. Se oli itse löytänyt oman polkunsa siitä, että se kertoi muille miten löytää oma polkunsa. Silloin päätin, että jos en ole kesään mennessä keksinyt mitään fiksua niin pakkaan rinkan ja lähden pitkälle reissulle Australiaan. Enpä saanut haettua oman alan töitä ja palasin seuraavaksi kesäksi tuttuun ulkomaalausfirmaan, joten reissupäätös oli sillä naulattu.
Jos salille lähtö ja sitä kautta elämänlangan löytyminen oli ensimmäinen käännekohta, niin tämä reissu oli toinen käännekohta elämässäni. Olin siihen mennessä saavuttanut tahdon elää sekä harrastuksia ja kavereita, mutta päätehtävät olivat edelleen jumissa. Ensimmäinen tehtävä oli oman polun löytäminen, toinen oli rohkeus kohdata vastakkaisen sukupuolen edustajat. Olin 26 ja edelleen neitsyt ja aivan totaalisen lukossa naisten kanssa, ja kun ikää tuli mittariin kokoajan lisää, niin sen kauheammaksi se naisten kohtaaminen meni.
Aussiajoista ei mitään ihmeellistä kerrottavaa, haahuilin siellä 10 kuukautta. Hain viisautta viskin ja erinäisten huumekokeiluiden voimalla ja en edelleenkään yhtä pusua lukuunottamatta ollut päässyt yhtään lähemmäksi tavoitteitani. Kyllästyin reppureissaajien tyhjäpäisyyteen, en nähnyt itse mitään arvoa satasien reissuissa Great Reefille ottamaan instakuvia tai maksaa satasia mönkijäsafarista, joten päätin, että töiden loputtua pakkasvarastolla en jää Ausseihin kuluttamaan rahojani vaan suuntaan Aasiaan. Vähemmällä rahalla enemmän kokemuksia. Sattui sitten kumma juttu, kun joku aamu herättyäni viideltä töihin, niin hostellin pöydällä lojui yksinäinen Jarkko Steniuksen Nyrkkisankari-kirja. Sori sille jonka kirja se oli, pöllin sen ja se on edelleen kirjahyllyssäni. Olen aivan varma, vaikka näyttöä ei ole, että tässä joku johdatus oli kun kirjan löytyminen on tuonut minut tähän pisteeseen elämässä. Kirjan ansiosta, tai minkä perhosefektin se sai aikaan, löysin nykyisen vaimoni, ja olen jo vuosia ollut tukevasti elämänsyrjässä kiinni. Mutta siihen kirjan löytymiseen:
Stenius kertoo kirjassa omista thainyrkkeilykokemuksista Thaimaassa ja sen innoittamana päätin, että lähden Thaikkuihin treenaamaan thaikkua. Kysyin Hollannin aikaiselta koutsilta, mikä on hyvä sali Thaimaassa ja hän suositteli Bangkokissa sijaitsevaa salia, joten otin yhteyden sinne. Heiltä sai koko paketin: majoituksen, ruuat ja treenit 2 kertaa päivässä 6 kertaa viikossa. Käytin loppuajan Ausseissa peruskunnon kohottamiseen juoksemalla aamuin ja illoin 5-10km, ja penikkatautisena painelin sitten Bangkokiin. Oli tarkoitus, että käyn ensimmäisen kuukauden Bangkokissa ja menen toisen kuukauden Pattayalle jatkamaan treeniä.
Sali jolle tulin oli erittäin autenttinen, ja niin syvällä Bangkokin lähiössä että siellä ei meidän salin muutamaa turistia lukuunottamatta ollut muita kuin paikallisia. Paikalliset tykkäsivät meistä, harva se aamu oli lenkkireitin varressa joku hampaaton herrasmies puristamassa hauiksesta tai pikkupojat kilpailivat vierellä kuka juoksee nopeampaa kuin farang (valkoihoinen thaikuksi). Ystävystyin aika nopeasti yhden salin koutsin ja siellä otteljiana olleen jenkkimimmin kans. Remmissä pyöri lisäksi pidempään salilla treenanneet skotti ja kanukki, sekä satunnaiseen joku turisti oli meidän mukana. Päivät meni aamuin illoin treenatessa, ja lauantai-ilta kun koitti, niin menimme usein paikallisten yökerhoihin ja ravintoloihin. Ei kauan mennyt, kun koutsi alkoi ihmettelemään, miksei minua naiset kiinnosta. Se järkkäsi testiksi sitten tärskyt meidän salin kauneimman naisen kanssa, ja hänen kanssaan muutaman kerran tapaillessamme sain kauhealla peittelytarinoimisella neitsyyteni pidettyä piilossa ja päädyin lopulta sänkyyn tämän kaunottaren kanssa. Voi pojat, minkä henkisen lukon se sai auki. Sivuhuomiona, että jos tätä ei olisi tapahtunut Bangkokissa, niin olisin mennyt Pattayalla viimeistään rakkauden ammattilaisen hoivattavaksi. Sinne asti en päässyt.
Takaisin Bangkokkiin. Elämä hymyili, elin thainyrkkeilijän elämää paikallisten keskuudessa ja tapailin paikallista mallia. Saivat salilta puhuttua minut ottamaan myös matsia niinkuin suurin osa treenaajista siellä. Minulle etsittiin sopivaa vastustajaa 3 viikkoa, koska yhtä onnetonta ottelijaa kuin minä ei koko Bangkokista löytynyt kunnes se vihdoin eräänä päivänä löytyi. En siis oikeasti aivan sysipaska ollut, mutta tekniikka oli mitä oli, koska olin enemmän vain sparraillut kavereiden kanssa kuin käynyt oikeissa treeneissä. Vastustajasta tiedettiin speksit, että on otellut 2-3 matsin verran, mutta on minua 10kg kevyempi. Oikein hyvä vastus minulle.
Ottelu oli ihan mielettömän jännittävä kokemus. Matsi vedettiin täydellä kontaktilla ilman ylimääräisiä suojia ja maksavan yleisön edessä. Hävisin selkein tuomariäänin. Sillä toisella oli vähän parempi tekniikka ja koutsi tuumasi että saattoi sillä 20-30 matsia olla vyöllä. Paikallinen thainyrkkeilykulttuuri on semmoista. Koskaan ei tiedä, mitä sieltä tulee, mutta ei auta kuin ottaa vastaan mitä tulee. Salin porukka juhli matsiani kuin voittoa, olin näyttänyt leijonan sydäntä enkä ollut perääntynyt kehässä. Lähdimme ottelun jälkeen koko porukka syömään minun ensimmäisen matsin kunniaksi. Olin koko illan aivan huuruissa, joka paikka paskana ja silmäkulma auki, rättiväsynyt ja ihan kauheissa dopamiinipöllyissä. En pystynyt treenaamaan moneen päivään, koska vasen sääreni oli muodoton omasta potkimisesta ja kylkiluut olivat ottaneet niin pahasti osumaa, että mimmini lähti parin päivän jälkeen käyttämään minua paikallisessa arvauskeskuksessa ottamassa kuvat. Ei sieltä mitään löytynyt, mutta sain mukaan pussillisen lääkkeitä ja koko hoito maksoi jotain 40€ eli ottelupalkkioni verran.
Sitten alkoi sen mimmin kanssa mennä homma hankalaksi. Se alkoi hitsaamaan ja siitä kauniista ja lempeästä ihmisestä tuli sattuneista syistä epäilevä ja kiukkuinen äkäpussi niin en tiennyt enää mitä sen kanssa tehdä. Olin sitten Suomeen yhteydessä matsin tiimoilta silloiseen kaveriini, nykyiseen vaimooni, ja Facebook-keskustelun tiivistyessä kyselin häneltä apuja, miten naisen saa leppymään. Ei ne neuvot enää auttanut, viisumista loppui aika ja matkakassa oli syöty eli kotialähtö tuli ja hyvännäköinen kiukkupussi jäi sinne.
Suomessa sitten tavattiin tämän tulevan vaimoni kanssa heti reissun jälkeen, ja matkatuliaisena toin uuden itsevarmuuteni ja reissussa kasvaneet rintakarvani näytille ja siitä meidän yhteinen matka alkoi ja se oma polkukin on tukevasti nyt löytynyt. Päivääkään en ole tehnyt omalla tutkinnollani hommia, mutta hyvin olen pärjännyt eri polullakin.
Siinä minun elämänvalintojani. Kertokaa muutkin, näitä on kiva lukea.