Niin, nyt kun teinivuodet ovat takana ja ikää on 20-wee, eli ollaan tässä nyt niin aikuisia, niin aikuisia, niin on pakko nöyrtyä muistelemaan teiniyden ajan mielenliikkeitä.
Tuli tuossa yhtenä päivänä tiskatessa ja astioita pestessä omassa kämpässä muistettua, kuinka joskus kauan aikaa sitten televiissiossa yläasteen kotitalousopettaja oli pahoittanut mielensä siitä, että nuorisolle pitää ensimmäisenä opettaa vesihanan käyttö. Siinä koulussa oli siis tämä vanha ratkaisu veden jakelun suhteen, eli tuli kuumaa vettä ja tuli kylmää vettä. Ja sitten säätämään. No meikää nauratti. Kotona toki oli sekoittuva vesi, eli tarvitsi kääntää vain yhtä namiskaa. Kyllä sitä silloin noitui ja ilkkui nykynuorison toimeen ryhtymistä ja etenkin siinä onnistumista. Tokihan nyt kuuman ja kylmän veden sekoittaminen onnistuu vaikka se peukalo olisikin noin yleisesti ottaen lähempänä kämmenen keskiosaa kuin toista ulkoreunaa. Olin hyvin tyytväinen, kun luulin tässäkin suhteessa eroavani ns. nykynuorista.
Mutta kas, mitä elämällä oli tarjota. Kun muutin omaan asuntoon, niin johan sain itsekin tutustua tähän wanhanmalliseen kraanaratkaisuun. Ei ollutkaan niin helppoa. Kun ensin käänsi kuumaa hanaa, tuli kuumaa vettä. Pistin tämän merkille myöhempää käyttöä varten. Nyt loogisesti ajatellen olisi laitettava kylmää vettä tulemaan toisesta hanasta. Onnistui, kylmää tuli. Tulos vain ei ollut toivotunlainen. Vettä tuli niin kovalla paineella, että oli tehtävä jotain. Väänsin kumpaakin hanaa tasaisesti kiinni. Sitten kokeilin veden lämpötilaa. Kylmänpuoleista oli. Laitoin lisää kuumaa. Nyt vettä tuli taas vauhdilla, ja menin painiikkiin. En muistanut oikeita vääntämissuuntia, vaan jouduin vääntämmän summassa kunnes molempien kraanojen vedentulo loppui. Oli noustava uudelleen ratsaille, sillä muuten saattaisi sisimmässä itää ikuinen pelko kraanoja kohtaan.
Kamppailu jatkui monet kerrat, eikä hanaa vieläkään ole kesytetty kunnolla. Aina silloin tällöin se muistuttaa korkemmaista voimistaan. Sen sisäinen elämä ei minulle aukea kai koskaan.
Joskus sitä tovioisi, että olisi taas teini, ja tietäisi IHAN kaiken.
Tuli tuossa yhtenä päivänä tiskatessa ja astioita pestessä omassa kämpässä muistettua, kuinka joskus kauan aikaa sitten televiissiossa yläasteen kotitalousopettaja oli pahoittanut mielensä siitä, että nuorisolle pitää ensimmäisenä opettaa vesihanan käyttö. Siinä koulussa oli siis tämä vanha ratkaisu veden jakelun suhteen, eli tuli kuumaa vettä ja tuli kylmää vettä. Ja sitten säätämään. No meikää nauratti. Kotona toki oli sekoittuva vesi, eli tarvitsi kääntää vain yhtä namiskaa. Kyllä sitä silloin noitui ja ilkkui nykynuorison toimeen ryhtymistä ja etenkin siinä onnistumista. Tokihan nyt kuuman ja kylmän veden sekoittaminen onnistuu vaikka se peukalo olisikin noin yleisesti ottaen lähempänä kämmenen keskiosaa kuin toista ulkoreunaa. Olin hyvin tyytväinen, kun luulin tässäkin suhteessa eroavani ns. nykynuorista.
Mutta kas, mitä elämällä oli tarjota. Kun muutin omaan asuntoon, niin johan sain itsekin tutustua tähän wanhanmalliseen kraanaratkaisuun. Ei ollutkaan niin helppoa. Kun ensin käänsi kuumaa hanaa, tuli kuumaa vettä. Pistin tämän merkille myöhempää käyttöä varten. Nyt loogisesti ajatellen olisi laitettava kylmää vettä tulemaan toisesta hanasta. Onnistui, kylmää tuli. Tulos vain ei ollut toivotunlainen. Vettä tuli niin kovalla paineella, että oli tehtävä jotain. Väänsin kumpaakin hanaa tasaisesti kiinni. Sitten kokeilin veden lämpötilaa. Kylmänpuoleista oli. Laitoin lisää kuumaa. Nyt vettä tuli taas vauhdilla, ja menin painiikkiin. En muistanut oikeita vääntämissuuntia, vaan jouduin vääntämmän summassa kunnes molempien kraanojen vedentulo loppui. Oli noustava uudelleen ratsaille, sillä muuten saattaisi sisimmässä itää ikuinen pelko kraanoja kohtaan.
Kamppailu jatkui monet kerrat, eikä hanaa vieläkään ole kesytetty kunnolla. Aina silloin tällöin se muistuttaa korkemmaista voimistaan. Sen sisäinen elämä ei minulle aukea kai koskaan.
Joskus sitä tovioisi, että olisi taas teini, ja tietäisi IHAN kaiken.