Aika epäinhimillistä olisi laittaa joku aseella uhattuna valitsemaan Kapten Jocken ja Donald McDonutin väliltä. Suorastaan sairasta kysyä tällaista. It's all the same.
Eriksson vai MacLean? Isä vai äiti? Tissit vai perse? Dementia vai halvaantuminen? Putoaminen vai hukkuminen? Shayne vai Cosmo? Rahat vai kolmipyörä? Luottamus vai kuolema?
Mutta jos nyt näin päällisin puolin yrittäisi vähän vertailla.
Vuosien pohdinnan jälkeen sanoisin, että modernissa jääkiekossa, niin kuin joku kiekkoanalyytikko saattaisi sanoa, Joakim Eriksson on parempi ja arvokkaampi pelaaja. Hyvin pitkälti siksi että Jocke on parempi aloittaja, parempi puolustamaan, parempi pelisilmä ja parempi liike.
Jos vertaillaan toista vähintään yhtä tärkeää osa-aluetta eli sympaattisuutta, niin... No, vaikka niin paljon sydäntä lämmittääkin mielikuvat flanellipaitaisesta Donitsista vaeltamassa vaelluskepin kanssa Kanadan koskemattomissa metsissä Blues-lippis päässä, niin kyllä se Jocke silti jotenkin vie sympaattisuudessakin voiton. Merimieslakki voittaa silinterin.
MUTTA, se kolmas osa-alue pelitaitojen ja sympaattisuuden lisäksi, elikkä muistot. Ne muistot ovat Donitsin kohdalla parempia kuin Jocken. Johtuuko se sitten siitä että Jocke on vielä nykyaikaa ja aika on saattanut kullata Donitsin aikakauden, mutta kyllä huikeammat muistot tarjoaa Donitsi. Ja nyt tarkoitan ihan todellisia muistoja enkä näitä Canniballin fantasiavälähdyksiä.
Donitsi jätti pysyvät jäljet verkkokalvoihin. Kaikki muistavat huikean hattutempun Jokereita vastaan, jossa äijä teki kolme uskomatonta läpiajomaalia sen ajan parhaimmalle maalivahdille Timothy Thomasille. Toinen maali oli elintärkeä tasoitus toiseksi viimeisellä minuutilla, ja kolmas maali oli huikea rankkarivoittomaali.
Koko Donitsin tuhkimotarinahan oli aivan huikea. Harlemista Jerusalemiin, potkujen partaalta parhaaksi maalintekijäksi. Kaiken kruunasi tuo Blues-uran viimeinen peli.
9. maaliskuuta 2005, Tappara - Blues. Bluesilla ei enää mitään panosta koska pudotuspelipaikka on karannut tavoittamattomiin. Donitsilla on kuitenkin vielä kuorrutettua nälkää kielen päällä.
Kassu Haakana ja Jere Myllyniemi vähän sähläilivät ja Tappara johti ottelun puolivälin kohdalla jo 3-0. Silloin kuvaan astui Donitsi. Ensin syötti Tumpelolle joka kavensi. Kaksi ja puoli minuuttia myöhemmin laukoi itse uskomattomalla laukauksella pelin 3-2:een, ja kaikki kruunautui jälleen kolmannessa erässä; Hyökkäyspään aloitus Lehdosta oikealle katsottuna. Donitsi vastaan Ojanen. Don vie 100-0, nappaa kiekon jalalla mukaan ja pujottelee Tapparan pakkien välistä, harhauttaa Lehdon vittuun ja laittaa tasoituksen. Maagista.
Niiiiiiin, ja jos joku ei jaksanut lukea niin tiivistelmä vielä.
Paremmat pelitaidot: Jocke
Sympaattisempi: Jocke
Huikeimmat muistot: Donitsi
*sigh*