Carpe diem - Tartu hetkeen

[Kyynis]

Olen miettinyt kirjoittavani tähän ketjuun ajatuksia elämästä ja hetkeen tarttumisesta mutta Sparrow vei totaalisesti tekstin näppäimistöltäni.

Olen itsekkin elänyt masentuneen ihmisen kansa joka teki oman raadollisen ratkaisun ja tappoi itsensä. En mistää hinnasta vaihtaisi niitä hetkiä pois jolloin ymmärsi oikeasti miten pienistä asioista voi ihminen olla onnellinen. Kun rakkaimman ihmisen mutrunaamaan ilmestyy pieni hymy, ei voi itsekkään olla hymyilemättä vaikka olisi paskoista päivistä paskin.

"Elämästä katoaa se todellinen puoli
jos kirosana sulle on murhe taikka huoli
Antaa vituttaa vaan!" -Samuli Putro-

Teko positiivisuuden ja -onnelisuuden saat aikaiseksi yrittämällä. Aivan samoin jos yrität miellyttää naisia eikä se tule luonnostaan. Molemmissa tapauksissa lopputulos on tuhoon tuomittu. Mutta jos positiivisuus ja -onnelisuus kumpuavat sisältä vain taivas on rajana ja samoin naisten kanssa, olemalla oma itsesi lopputulos voi olla aivan sama kuin mielistelyllä mutta korttilalo ei kaadukkaan enään.

Ihmisillä on kumma käsitys, että pienistä asioista nauttiminen tai joku muuten typerältä kuulostava asia on sellainen mitä ei kehtaa tehdä. Siis nolostuu asiasta josta voisi tulla onnelliseksi? Raavas äijä voi tehdä lumienkeleitä tai laskea persmäkeä ei siitä munat putoa jalkovälistä. Ja jos kuvittelet, että kaverit nauraa niin ovat vaan kateellisia koska ei itse uskalla tehdä samoin. On todella helppoa nälviä asioista joita ei itse uskalle tehdä mutta sanoppa, että minäkin haluaisin tehdä mutta en kehtaa, kun nolostuttaa.

Ostin eilen naisystävälleni kukkia ja kerroin siitä konttorissa. Äijät alkoi heti höpöttää mielistelystä sun muusta. Menivät hiljaiseksi, kun kerroin ettei kukkien vientiin ollut mitään erityistä järjellä selitettävää syytä tuli vaan sellainen tunne, että nyt vien hänelle kukkia. Hän tuntee minut ja tietää ettei teossa ollut mitään taka-ajatuksia ja voi kertoa, että en ole nähnyt onnellisempaa naamaa pitkiin aikoihin. Nyt tietysti joku ajattelee kysyä, että pääsitkö edes sekstailee. Ei tullut edes mieleen sänkyhommat siinä vaiheessa. Koska mikään ei ole tylsempää kuin se, että jos menisit kotiin esim kukkapuska kädessä niin nainen ajattelisi et mitähän se nyt on tehnyt tai jaaha nyt se haluaa paneskella.

Kanssaveljet ruuvatkaa putkiaivoista muutama ruuvi vähän löysemmälle ja päästäkää se naisten "morkaama" pikkupoika valloilleen. Se into tehdä asioita. Siihen, kun yhdistätte raavaan äijän syvät tunteet rakkaimpia kohtaan niin....

Ja ennekaikkea nauretaan itsellemme. Sille miten tyhmiä ja kömpelöitä olemme välillä.

 

[Sparrow]

Viestin lähetti Kyynis
Ja ennekaikkea nauretaan itsellemme. Sille miten tyhmiä ja kömpelöitä olemme välillä.

Nimenomaan. Jos muistan oikein, Andy McCoy totesi joskus, että "jos et sä pysty nauramaan itselles, sulla on saatananmoinen ongelma". Näinhän se minunkin mielestäni on ja kuten tässä on tullut todettua, itselleen pitää olla rehellinen. Niin ja Kyynis, sinä vuorostasi veit paljon tekstiä minun näppäimistöltäni. Oli hieno lukea tekstiäsi.

Hetkeen tarttumisesta ja pienistä onnen asioista voin kertoa vielä yhden jutun. Olen ollut katsomassa LOTR - Kuninkaan paluun nyt kaksi kertaa leffateatterissa ja kummallakin kerralla leffa on vienyt meikäläisen mennessään kuin kaunis satu pikkupojan. Muutama kohtaus sai suorastaan hurmiollisen tunteen aikaiseksi ja silmät kostumaan aidosta onnellisuuden tunteesta. Niin vahvasti elin elokuvassa mukana, että kun rohirrim saapui Minas Tirith:iin kukkulan takaa, melkein tärisin penkissäni. Theodenin ja hänen joukkojensa karjuessa "DEAATH!" tärisin lisää. Leffan lopussa taas vastakruunatun Gondorin kuningas Aragornin sanoessa hobiteille "my friends, you bow to no one" ja kumartaessa tämän jälkeen syvään silmäni oikein kostuivat. Miksi? Koska nautin kyseisestä leffasta täysin siemauksin ja uskalsin elää siinä mukana. Annoin hetken ja elokuvan viedä.

Niille, jotka morkkaavat tällaisia "pehmoja" tai ihmettelevät, miksi joku vie puolisolleen ilman suurempaa syytä kukkia, "heil mie annan hitot". Näin Rokan Anttia mukaillakseni.

 

[tant gredulin]

Viestin lähetti Sparrow
Jos muistan oikein, Andy McCoy totesi joskus, että "jos et sä pysty nauramaan itselles, sulla on saatananmoinen ongelma".

Sama, hillitön filosofi sanoi myös 'sun pitää varoo mitä sä toivot, koska sä voit saada sen'. Sisältää todella tymäkän ajatuksen kunhan antaa ajatusketjun kulkea...

Pelko siitä, että tekee itsestään naurettavan jonkun silmissä estää tehokkaasti mielijohteen mukaan toimimisen. On ihan pakko analysoida joka asia kuoliaaksi, tutkia syyt ja seuraukset. 'Emmä voi, emmä kehtaa, mitä muutkin ajattelee' -tyyli tappaa monta hauskaa ajatusta ja tekoa. Ja niinkuin molemmat edelläkirjoittajat toteavatkin, muiden naureskelun/nälvimisen takana on usein kateudensekainen ihailu siitä, että joku uskaltaa elää.

 

[Timbit]

Hörkkö kirjoitti avausviestissä päivistä tai viikoista, jotka ovat menneet hukkaan. Siis ajasta, jolloin ei ole saanut mitään aikaan. En halua dissata hörkköä tai hänen viestiään mitenkään, mutta tuollaisia hetkiä ei yksinkertaisesti ole olemassa, jos minulta kysytään. Se ylimäärinen kymmenminuuttinenkin, jonka joutuu odottamaan myöhässä olevaa bussia, on loppupeleissä aika arvokasta aikaa. On tietyllä tavalla raadollista ajatella, että se hetki opettaa arvostamaan niitä "hyviä" hetkiä vielä enemmän, mutta se on myös rehellinen ajattelutapa. Jos elämä olisi pelkkää gloriaa päivästä toiseen, ei siitä osaisi nauttia, sillä siitä gloriasta tulisi se elämän normaali olotila ja ne huiput jäisivät tulematta. Verrataanpa jääkiekkoon: jos suosikkijoukkueesi voittaisi tusinannen mestaruuden peräkkäin, tuntuisiko se yhtä hienolta kuin se kaikkien aikojen ensimmäinen? Sattuneesta syystä en voi puhua omasta kokemuksestani, mutta vahva veikkaukseni on, että ei tuntuisi.

On myös niitä hetkiä, kun suunnilleen kaikki menee päin helvettiä. Minulle tuollainen elämänjakso osui tuonne vuosituhannen vaihteen tienoolle. Sitten tein kolmen viikon matkan jonnekin kauas sellaisen ihmisen kanssa, jonka olen tuntenut koko ikäni, mutta vasta tuo matka opetti minut tuntemaan hänet ihan oikeasti. Ja opin tuolta ihmiseltä hyvin paljon. Kävin kaukana, ja näin lähelle, jos vielä yksi ns. latteus sallitaan. Takaisin tultuani aloitin elämäni kuntoon laittamisen, ja vuosi siitä eteenpäin minulla oli työpaikka, vakituinen seurustelusuhde ja huomattavasti positiivisempi elämänasenne kuin ennen. Työpaikka on edelleen, tyttöystävästä on tullut vaimo, ja elämänasenne on säilynyt. En osaa nimetä yksittäisiä syitä sille, miten näin olen onnistunut asiani järjestämään, mutta sen kyllä tiedän, että tämä kaikki ei ole tapahtunut itsestään.

Elän elämää, joka monen muun mielestä olisi varmasti tappavan tylsää. Toimistotyö, muutama harrastus, asuntolaina. Tottahan se on, että ei tähän kovin syviä filosofisia hyveitä ja ihanteita sisälly. Ja entäs sitten? En minä sellaista kaipaa. Eläkööt taiteellista boheemielämäänsä tai menestyksekästä uraputkeaan ne, jotka niin haluavat - ei minun elämäni ole heiltä pois, tai heidän minulta. Arvostan elämäni jokaista päivää, myös niitä perkeleen maanantaita, jolloin kaikki tuntuu olevan epävireessä. Tämä voi johtua siitä, että en pidä mitään elämäni osaa itsestäänselvyytenä. On vaikea olla onnellinen, jos mikään ei riitä. Elämässäni on paljon hetkiä, jolloin voin tarttua hetkeen ja vaikka mennä pitkästä aikaa avantouimaan. Tai sitten voi olla tarttumatta ja odottaa sitä seuraavaa - niitä tulee kyllä.

 

[hokkineito]

Ihaninta on maata oman kullan kainalossa edes hetki päivittäin. Siihen haluaa tarrautua.

Toinen mihin haluis jäädä, on hyvän lätkämatsin tunnelma. Sillon ei jaksa murehtia mitään, ku oma suosikkijoukkue maalailee ja ottaa pisteet kotiin :).

 

[hörkkö]

Viestin lähetti Designer
Hörkkö kirjoitti avausviestissä päivistä tai viikoista, jotka ovat menneet hukkaan. Siis ajasta, jolloin ei ole saanut mitään aikaan. En halua dissata hörkköä tai hänen viestiään mitenkään, mutta tuollaisia hetkiä ei yksinkertaisesti ole olemassa, jos minulta kysytään. Se ylimäärinen kymmenminuuttinenkin, jonka joutuu odottamaan myöhässä olevaa bussia, on loppupeleissä aika arvokasta aikaa. On tietyllä tavalla raadollista ajatella, että se hetki opettaa arvostamaan niitä "hyviä" hetkiä vielä enemmän, mutta se on myös rehellinen ajattelutapa. Jos elämä olisi pelkkää gloriaa päivästä toiseen, ei siitä osaisi nauttia, sillä siitä gloriasta tulisi se elämän normaali olotila ja ne huiput jäisivät tulematta.

On myös niitä hetkiä, kun suunnilleen kaikki menee päin helvettiä.

Kovinkin totta, arkiset jutut ovat välttämättömiä ja väistämättömiä, eikä sitä makiaa voi mahantäydeltäkään vetää. Päivien hukkaan valuminen on toki aika raskas ilmaisu, mutta kyllä minusta on vahvasti näin joskus tuntunut. Synkkä syksyinen ilta, kaikki totaalisesti päin vittua, jonkinlainen masennus päällänsä, olo kuin "kuolleella". En voi sanoa, että sellaiset hetket tuntuvat elämiseltä tai ainakaan hyvältä sellaisilta. Toisaalta, kun tuollainen vaihe poistuu ja onni kukoistaa, niin se onni tuntuu taas ehkä hitusen verran paremmalta...

Taas fantasiamaailmaan: Katsoin viikko sitten Dicaprion tähdittämän The Beachin. Kun kommuuni viiletti koskemattomalla saarella, valkeassa hiekassa pallon perässä, tai sukelsi satumaisen väriseen veteen tuli minulle tunne: oi, kunpa voisin olla tuolla! Mieleni halusi päästä pois, paikkaan, jossa voisi olla vaan ja nauttia, ehkäpä se olisi paratiisi ehkä joku muu paikka. Mieleeni kiiri ajatuksia ja unelmia: "Sitten kun..." Leffan jälkeen nipistin itseäni, katsoin ikkunasta saasteiden tahrimaan "lumikasaa", harmaita rakennuksia ja harmaata tietä. "Tää on niin tätä", ajattelin.

Minua on suuresti ruvennut risoamaan asioiden itsensä toistaminen. Välillä tuntuu, että olen orava pienessä rattaassa, ja se ratas ei johda mihinkään. Aamulla herää, syö sen leivän, lukee sen lehden. Menee kouluun, on konemaisesti oppitunnista toiseen "valppaana". Välitunnilla samat naamat, samat tervehdykset ja naurahdukset. Koulun jälkeen väsyneenä kotiin, välipala, unta. Illalla läksyt (harvemmin tällaista tapahtuu), harrastukset ja muut. Ehkä sauna. Nukkumaan, ja aamulla taas samanlainen päivä. Ajatukset jo viikonlopussa, jolloin "rentoudutaan" kännillä ja ehkäpä bileillä, joissa luonnollisesti pyörii ne samat naamat ja taustalla soi samat musiikit. Eikä näissä mitään, useimmat me suunnilleen näin elämme, jotkut tykkää, toiset ei. Kyllähän tällainen "tasapainoinen elämä" ihan ok on, mutta mieleni halajaa paljon enemmän. Olen päättänyt, että teen jotain mielenpainuvaa, muutan jonnekin eksoottiseen paikkaan, hommaan monipuolisen ja hienon työn jne. Sitten kun....

 

[ShakesBier]

Tätä ketjua on ollut tosi mukavaa ja mieltäylentävää lukea! Elämästä ja nimen omaan arjesta nauttiminen voi joskus tuntua todella mahdottomalta, ja tiedän, etten itsekään eräinä päivinä ole juuri mitään muuta kuin omia ongelmiani ruikuttava pateettinen rääpäle (viehättävää..). Tässä jokin aika sitten sain kuitenkin hyvin ajatuksiaherättävän sähköpostin eräältä ystävältäni, mikä ainakin hetkellisesti tuntuu auttavan siihen, että osaa arvostaa mitä arkipäiväisimpiä asioita. En tiedä, kuka nämä viisaat sanat on kirjoittanut, mutta laitan ne nyt tähän muidenkin luettavaksi.

Olen kiitollinen
>
>Olen kiitollinen....
>veroista, joita maksan,
>koska se merkitsee sitä,
>että minulla on työ.
>
>siitä, että minun täytyy
>siivota juhlien jälkeen,
>sillä se merkitsee sitä,
>että minulla on ystäviä.
>
>siitä, että vaatteet
>tuntuvat tiukoilta,
>sillä silloin tiedän,
>että minulla on ruokaa...
>
>että lumet on luotava ja
>ikkunat pestävä,
>koska siitä tiedän,
>että minulla on koti.
>
>siitä, että parkkipaikka
>on kamalan kaukana,
>sehän tarkoittaa sitä,
>että minulla on auto.
>
>korkeasta sähkölaskusta,
>sillä silloinhan minulla
>on lämmin ja valoa.
>
>naisesta kirkossa takanani,
>joka laulaa nuotin vierestä,
>silloinhan kuuloni toimii.
>
>pyykkivuoresta pöydällä,
>silloinhan minulla on
>vaatteita, joita pitää.
>
>väsymyksestä ja kipeistä
>lihaksistani päivän lopussa;
>olen voinut työskennellä kovasti.
>
>soivasta herätyskellosta
>aamulla - minä elän!
>
>ja viimeisenä,
>vaan ei suinkaan vähäisimpänä:
>saan paljon sähköpostia
>ja se tarkoittaa sitä,
>että joku ajattelee minua.

 

[Sparrow]

Viestin lähetti ShakesBier
Tässä jokin aika sitten sain kuitenkin hyvin ajatuksiaherättävän sähköpostin eräältä ystävältäni, mikä ainakin hetkellisesti tuntuu auttavan siihen, että osaa arvostaa mitä arkipäiväisimpiä asioita. En tiedä, kuka nämä viisaat sanat on kirjoittanut, mutta laitan ne nyt tähän muidenkin luettavaksi.

Erittäin hienoja ajatelmia, etten sanoisi. Tuo osuu suoraan ytimeen juuri siinä, että jokaisesta asiasta pitäisi osata ottaa se paras juttu irti. Oli asia miten ikävältä tuntuva tahansa. Toki esim. tuosta verojen maksusta voi purnata, mutta positiivisesti ajateltuna se menee juuri noin. Kun niitä veroja joutuu maksamaan, on mitä todennäköisimmin töissä. Hienoa!

Tuossa aiemmin hörkkö heitti ajatuksia päivittäisistä rutiineista eli nimenomaan siitä, miten arkiaamu esimerkiksi sujuu. Olen tässä miettinyt samoja asioita ja pyrkinyt keksimään erilaisia tapoja klaarata arkipäivät kunnialla. Aamurutiinit ovat viime viikosta lähtien pakostakin muuttuneet hieman, sillä puolisoni sai töitä ja heräilee nyt joka arkiaamu suurinpiirtein samaan aikaan minun kanssani. Kummasti olen lähtenyt myöhemmin töihin, koska joku pitää wc:tä varattuna juuri siihen aikaan, kun ennen menin pesemään hampaitani...

Huomasin, että kyllä näitä rutiineja kannattaa uudistaa. Mikäpä estäisi vaikkapa ajamasta töihin joskus eri reittiä kuin tavallisesti? Tai vaikkapa ottamalla sanomalehden töihin mukaan ja lukemaan siellä?

Nautitaanhan taas elämästä. Ulkona on erittäin upea ilma (ainakin täällä Turussa) ja päivä näyttää hienolta. Jeah!

 

[Osmo Rapeli]

Tämä viestiketju täällä on aivan ykkösluokkaa...oikeastaan kaikki viestit ovat edes jossain määrin hyvin positiivisia - mahtavaa. Tämä ei ole kuitenkaan mikään jenkkityylinen yltiöpositiivinen mahtailuketju jossa postaillaan vaikka ei olisi edes vara. Parempi kuitenkin repiä hymyä vaikka väkisin niin kauan kuin itsellä ja perheellä ja ystävillä riittää terveyttä ja onnea.

Itse tunnen aloittaneeni positiivisemman ajattelun viimeistään joskus viisi-kuusi vuotta sitten.
Opiskelin Kemissä pari vuotta ja olihan se paikka aika masentava mutta aina jotain hyvääkin löytää. Siellä aloitin tosissaan puntilla käymisen kun ei kaupungissa koulun lisäksi oikein mitään muuta tekemistä ollut. Lisäksi asuessamme omakotitalossa muutaman muun kaverin kanssa ei tarvinnut naapureista niin välittää - roudasimme rummut ja kajarit sinne ja soitimme täysillä. Eli perämeren peräreistäkin löytyi hyviä kavereita, musiikkiharrastus ja punttis.
Toisen vuoden jälkeen päätin nostaa kytkintä. Koulu polki paikallaan, puolesta aineita tuli kolmosta, nelosta ja vitosta ja puolista nollaa. Päätin vaihtaa koulua. Ensin lähdin kesäksi Vantaalle duuniin. Ei todellakaan vastannut koulutuksen alaa tehdä varastohommia mutta entä sitten, positiivista oli että työviikko kesti maanantaiaamusta torstaihin kello kolmeentoista, työkavereina oli myös hehkeitä mammoja ja vloppuina kerkesi ainakin kuusille festareille kesän aikana. Enkä kertaakaan ottanut telttaa tai makuupussia, etsin aina uuden teltan pään päälle.

Olin yhteishaussa jo päässyt Espoon teknilliseen sisälle mutta sitten huomasin Hesarissa mielenkiintoisen ilmoituksen: Hämeessä avautui erikoinen kokeilu: kaksoistutkinto jossa puolet koulusta olisi Hämeenlinnassa rakennusinsinöörin tutkintoa ja puolet Tanskassa Constructing architect-opintoja, ja lopussa saisi kahdet paperit mukaansa. Ei paha. Pistin viimeisenä mahdollisena päivänä hakulaput postiin ja pamautin myöhemmin viimeisellä mahdollisella junalla kokeisiin Hlinnaan.
Pääsin sisälle ja nyt, 3,5 vuotta myöhemmin valmistelen lopputyötäni. On tullut reissattua pitkin Eurooppaa ja tuttuja on vähän joka maassa - ei tarvitse jatkossakaan yöpyä missään hostelissa.

Pointti: Ma olen oppinut uskomaan siihen että kun perusasiat - koulut ja työt hoitaa kunnialla ja pysyy aina liikkeessä, tarttuen hetkeen, niin ennemmin ja myöhemmin tulee aina jotain helvetin hyvääkin eteen.
Ja kuten idolini Diamond Dave sanoi, kun tekee kaiken aina hymyillen ja tyylillä, niin aina tulee joku joka tekee saman asian nopeammin tai paremmin, mutta se on se tyyli ja hymy joka muistetaan...

En silti ole vielä täysin tyytyväinen. Ei pidä koskaan olla liian tyytyväinen, pitää olla hiukan nälkää tallella aina tai muuten jää paikalleen.

Mulla on nyt kyllä pieni ongelma. Opintotukeni lakkasi tammikuun jälkeen. Ensimmäisenä olen tietysti etsinyt vuoden alusta töitä mutta mahdollisuudet ovat aika rajatut, Horsensin työttömyysprosentti on helvetin korkea ja rajatun tanskan kielitaidon kanssa on aika nihkeä hommata muuta kuin siivoustöitä. Ei ole löytynyt. Lisäksi täällä lopputyö on moninkertaisesti laajempi kuin suomalaisissa korkeakouluissa, koululla joutuu olemaan viikonloppujakin. Suomessa olisi alan hommia tiedossa mutta lopputyö on tehtävä täällä. Tanskan opintotukea en saa koska en ole asunut täällä kuin 1,5 vuotta, kaksi vuotta on raja. Lisäksi pitäisi olla täältä työkokemusta tai naimisissa paikallisen mamman kanssa (Lapussa ei ollut kohtaa "muutamat rehvit") Tanskan työttömyystukea en saa koska olen opiskelija. Muuta sosiaaliturvaa täällä ei ole. Suomen asumis- ja toimeentulotukia ei saa ulkomaille vaikka kuinka Pohjoismaiden yhteisestä sosiaaliturvasta puhutaan. Olen siis onnistunut sopivasti putoamaan sosiaaliturvaverkosta ohi. Asunnottomuus uhkaa viimeistään ensi kuussa.

Meiltä meni myös rakentamamme sauna pois käytöstä. Rakensimme kaksi vuotta sitten tännen entisen lihakaupan takaosaan suomalaisen saunan sinivalkoisilla laatoilla, mutta koska koulu, joka saunan enimmäkseen rahoitti, ei hoitanut lupa-asioita naapurien kanssa kunnolla, meni heidän valituksensa läpi ja ny sauna on käyttökiellossa, lukot vaihdettuna.

En silti jaksa isommin valittaa. On terveyttä ja asenne ei ole rahasta kiinni. Tilillä on vielä muutama roponen ja ens kuussa tulee n. 3500 kruunua töistä mitä tein syksyllä koulun baarissa. Jokainen täällä asuva kaverini on tarjonnut sohvaa ainakin osa-aikaisesti eli ei tässä mihinkään pahvilootaan joudu taivasalle. Opintomatka Italiaan, johon nuo rahat oli tarkoitus käyttää, jää väliin, mutta pitää tehdä sekin kaksi viikkoa sitten tätä projektia. Lisäksi saimme koululta jonkinlaisena hyvityksenä ilmaiset kevätkortit paikalliselle luxuspunttikselle, pysyy pää kunnossa. Eihän se saunaa vastaa mutta pääkoppaa auttaa kyllä hiukan samankaltaisesti kun on fyysisesti hyvä olo.

"Only adventures that I regret
are the ones I missed
and the thought of all the pretty girls
I never tried to kiss"

Eli aina välillä tulee tehtyä paskoja reissuja ja asioita joita saattaa katua mutta enemmän ahdistavat matkat ja asiat jotka jättää tekemättä. Kippisch! (Kaikki tarjoavat muuten rahattomalle aina kaljaa)

 

[Sparrow]

Rispektit ja aplodit sinulle, Goldenawe. Olet mielestäni hyvä esimerkki carpe diem -ajatuksen mukaan elävästä ihmisestä. Toivotan tsemppiä työnhakuun ynnä muuhun, se ei taatusti ole helppoa. Puolisoni oli n. kahdeksan kuukautta työttömänä töitä hakien, mutta selvisi ja on nyt työharjoittelussa.

Täältä on selkeästi nähtävissä, että "carpe diem" voi olla mottona varsin erilaisilla ihmisillä ja toimia silti loistavasti. Jos vertaan itseäni Goldenaween, koen olevani hyvin erilainen. Tartun hetkeen toisella tavalla, sillä nautin perinteisestä, tutusta ja turvallisesti, mutta toisaalta yritän napata tavallisesta arkielämästäkin paljon hyvää irti. Yksi parhaimmista tavoistani tarttua hetkeen on sisäisen pikkupojan irti päästäminen. Tämä korostuu joskus esim. elokuvaa seuratessa, kuten eräässä aiemmassa viestissäni totesin. Sisäinen pikkupoikani rakastaa klassisia, perinteisiä sankaritarinoita tyyliin LoTR.

Tämä viestiketju on tosiaan hienoa luettavaa. Pidetäänhän keskustelu hengissä ja nostetaan malja hetkeen tarttumiselle!

 

[tant gredulin]

Viestin lähetti hörkkö
Mieleni halusi päästä pois, paikkaan, jossa voisi olla vaan ja nauttia, ehkäpä se olisi paratiisi ehkä joku muu paikka. Mieleeni kiiri ajatuksia ja unelmia: "Sitten kun..."

Unelmat ja haaveet ovat ihania. Ihminen, joka ei unelmoi eikä haaveksi mistään, ei ole henkisesti ainakaan parhaassa terässään. Joillakin ihmisillä haaveet muuttuvat teoiksi, ja johtavat jonnekin, joillakin ne jäävät ajatuksen tasolle.

Aikaisemmin oli puhetta siitä, kuinka riittävän usein toistettu ajatus muuttuu toiminnaksi, ja siten osaksi persoonallisuutta. Vaikka olisi mitä mieltä hyvänsä Kuvernööri-Arskasta, niin äijän sitkeyttä kunnioitan: vaikka ei nuorena miehenä aina ollut makkaraa leivän päälle, Arska liimasi jääkaappinsa oveen kuvan autosta (taisi olla yllättäen BMW), jonka haluaisi omistaa. Meni vuosi, ja Arnoldilla oli auto. Sen jälkeen on jääkaappi varmaan päällystetty monenlaisilla toiveilla, joista yksi taisi toteutua viime vuonna.

 

[hihhu]

Vähän tätä fiilistä oli minullakin, kun kesätöitä piti ryhtyä katselemaan. Kun on kolme kesää istunut tietokoneen edessä hämärässä huoneessa, niin sitä alkaa vähintäänkin tuntumaan, että nyt pitää jotain ihan muuta keksiä. Yhtäkkiä sitten tuli mahdollisuus mennä kesähommiin minigolfrataa hoitamaan ja totesin, että nyt saa jäädä homehtuminen yhdeksi kesäksi. Onhan se palkka alle puolet siitä, mitä oman alan hommissa saisi, mutta olisi se hölmöä olla kesä sisällä keräämässä rahaa enemmän, kuin on tarvettakaan.

 

[Osmo Rapeli]

Kiitos Sparrow ja kippis vaan. Kukin toteuttaa tuon ajatuksen tavallaan - tärkeintä että tekee jotain eikä jää surkuttelemaan loppuiäkseen jos homma maistuu puulta, kun kokeilee jotain pientäkin uutta niin sillä voi olla yllättävän iso parantava vaikutus.

Ma puolestani olen miettinyt miltä perinteisempi ja turvallisempi meno tuntuis pidemmän päälle...eli mulle ruoho on aina vihreämpää aidan maalatulla puolella (vai miten se meni).
Se tuntuisi rauhoittavalta ja hyvältä eikä se estä tekemistä reissuja tai seikkailuja silloin kun haluaa, jos vain on muutama ropo taskussa tai moottorissa bensaa.

Sitten kuitenkin muistaa että itse kerkeän kokeilla sitä myöhemminkin. Mulle se iso asia nyt on siis ennen kaikkea matkustaminen ja uusien ihmisten tapaaminen. Tulee enemmän päiviä jolloin huimaa ja ahdistaa olla pennittömänä jossain seitsemän neliön kämpässä kun pitäisi mennä printtaamaan paloanalyysiä joka kiinnostaa kiviäkin, "miksen ma olen jääkiekkolehden toimittaja", ja öitä kun nukkuu paskassa asennossa bussissa kohti keski-eurooppaa, mutta tulee sitten kans päiviä jolloin huomaa että "tämä on se mun laji tai jossei oo nii olipa halpaa sampanjaa...".

Toinen loistava sanonta Davelta liittyy siihen mitä elämältä haluaa: "Kaikki mitä elämältä tarvitsen on yksi hikinen passi ja tarpeeksi rahaa matkustaa mihin tahansa maapallon kolkkaan - ja jos sinä lähdet sinne mukaan ma tarjoan kaikki drinkit!"

 

[Miguel]

Ensinnäkin pitää kehaista tuon ShakesBierin viestissä olevan lainauksen kirjoittajaa, kuka sitten lieneekään.

Viestin lähetti hörkkö

Minua on suuresti ruvennut risoamaan asioiden itsensä toistaminen. Välillä tuntuu, että olen orava pienessä rattaassa, ja se ratas ei johda mihinkään. Aamulla herää, syö sen leivän, lukee sen lehden. Menee kouluun, on konemaisesti oppitunnista toiseen "valppaana". Välitunnilla samat naamat, samat tervehdykset ja naurahdukset. Koulun jälkeen väsyneenä kotiin, välipala, unta. Illalla läksyt (harvemmin tällaista tapahtuu), harrastukset ja muut. Ehkä sauna. Nukkumaan, ja aamulla taas samanlainen päivä. Ajatukset jo viikonlopussa, jolloin "rentoudutaan" kännillä ja ehkäpä bileillä, joissa luonnollisesti pyörii ne samat naamat ja taustalla soi samat musiikit. Eikä näissä mitään, useimmat me suunnilleen näin elämme, jotkut tykkää, toiset ei.

Minä ainakin olen tyytyväinen tasapainoiseen elämään tässä vaiheessa. Ikävuosia on (toivottavasti) vielä hyvin paljon edessä, ja niiden aikana ehtii tehdä vaikka mitä.

Toki piilevä vaara on, että vanhana toteaa seikkailleensa liian vähän ja olevansa jo liian vanha toteuttamaan unelmiaan. Mutta jos on elänyt tasapainoisen elämän ja kasvattanut tähän maailmaan kelpo kansalaisia, omat jälkeläiset tuovat paljon iloa kokematta jääneiden tempausten edestä. Omien lastenlasten kannustaminen toiveseikkailuihin antavat ainakin pienen tyydytyksen. Elämän tarkoitus on varmasti monien mielestä kokea mahdollisimman paljon erilaista, mutta kuten yläasteen uskonnonopettajani totesi, omat lapset on yksi parhaista vastauksista tähän alati askarruttavaan kysymykseen.

Jos jaksaa elää jo nuorena tasapainoista elämää, se jatkuu parhaimmillaan iloineen vaikka satavuotiaaksi asti. Ei hetkeen tarttuminen ole minulle vierasta, mutta kaikessa turvallisuudessaan ja lämmössään nykyinen elämäntyylini ja -tilanteeni ovat kiinnipitämisen arvoisia. Huominen voi tuoda jotain uutta mukavaa tullessaan. Ei tilaisuutta hetkeen tarttumiseen pidä väkisin kytätä, pitää ennemminkin elää hetkessä - ajat muuttuvat.

En halua kannustaa yltiötylsään elämään, ja arvostan erittäin paljon goldenawen kaltaisia "tutkimusmatkailijoita". Joskus hetkeen tarttuminen ja riskien ottaminen palkitsevat kunnolla. Niin kuin muutenkin suuri osa arvoista, näkemys palkinnosta on katsojan silmässä. Jokainen eläköön tyylillään.

 

[Osmo Rapeli]

Tuli tosta Miquelin viestistä yksi asia mieleen - kun ihminen päättää kokeilla jotain uutta myöhemmällä iällä niin hänellä sanotaan olevan ns. keski-iän kriisi.
Miten niin kriisi, mitä kriisiä siinä on jos keski-ikäinen haluaa moottoripyörän, uuden harrastuksen tai lähteä reissuun? Eihän se ole mikään kriisi vaan oma valinta.
Koko termi on todennäköisesti jonkun erittäin kateellisen keksimä, sellaisen jolla ei ole itsellä uskallusta. Jos maailman tärkein tuotos eli lapset ovat jo itsenäistyneet niin ei kukaan sivullinen saa sitä estää...vaimolle vain farkut jalkaan ja kyytiin. Jos ei kerkeä pukea farkkuja niin ne voi ostaa seuraavasta kaupungista!
Tärkeintä on että tekee mitä itse haluaa.

 

[koo]

Elä, ja anna muidenkin elää

Viestin lähetti goldenawe
...vaimolle vain farkut jalkaan ja kyytiin. Jos ei kerkeä pukea farkkuja niin ne voi ostaa seuraavasta kaupungista!
Tärkeintä on että tekee mitä itse haluaa.

No jos se vaimo ei halua istua "pyörän" kyydissä pikkuhousuissaan...

Juu, allekirjoitan ja ymmärrän täysin mitä tarkoitat. Voisin jopa sanoa, että vanhojen naisten elämänlaatua tuo "oletko kriisissä kun et pysy ruodussa" ajattelutapa koettelee paljonkin. Siis sellaisten naisten jotka haluavat tehdä jotakin valtavirrasta poikkeavaa omaksi ilokseen.
Tässä ketjussa kehoitetaan, perustellusti, tarttumaan hetkeen mutta jo viereisessä ketjussa minut ehkä poltettaisiin roviolla jos kertoisin virkistävistä vesijettireissuistani.
Olen myös jokusen kerran kuullut ns.rehellisiä mielipiteitä siitä voiko perheenäiti käydä jääkiekkopeleissä vielä silloinkaan kun lapset ovat jo isoja. Kuka kunnon nainen tuommoisissa virkistyy?
Sitäpaitsi on silkkaa laiskuutta jos jää mökkilaiturille aurinkoa ottamaan (ja olutta juomaan) kun muu suku lähtee Golf-kentälle.



Terveisin koo

 

[Osmo Rapeli]

Re: Elä, ja anna muidenkin elää

Hehehe...tuot tuolla rantajutulla virkistävästi mieleen "Drop dead gorgeous"-leffan asennemutsit...mammat vetivät bisseä seuratessaan tyttärensä missikisaa yleisössä - toisella kipsit jalassa.

Ma varaan sammutuskalustoa jos sattuvat sytyttelemään roviota
- kerro vaan ihmeessä vesijettireissusta!

 

[Kahdeksas Kääpiö]

Mainio ketju, mutta yks kysymys vaivaa. Voiko tietaa/tuntea mita onni on, ellei ole koskaan tuntenut surua? Jos on jatkuvasti onnellinen se muuttuu tasapaksuudeksi.

 

[Osmo Rapeli]

Hyvä kysymys...varmasti pätee.

Pari sanontaa onnesta rahan suhteen:

"Rahalla ei voi ostaa onnea mutta sellaisen luksujahdin kyllä jolla pääsee purjehtimaan hyyyvin lähelle sitä..."

"Joka sanoi ettei raha tuo onnea ei tiennyt minne mennä shoppailemaan"

DLR

 

[Timbit]

En usko, että kukaan sellainen voi tuntea mitä aito onni on, joka ei ole koskaan tuntenut surua. Mutta en usko sitäkään, että olisi olemassa yhtään sellaista ihmistä, joka ei olisi kokenut koskaan surua.

 

[Poison]

Miten hetki määritellään? Onko kyse viikosta, päivästä, tunnista, vai mistä... Vai kenties vain siitä, mikä olo minulla on juuri nyt, tällä sekunnilla, ja miten tuo olo tulee muuttumaan. Olon muuttuessa hetkikin lienee vaihtuu.

Hetkessä elämisenkin voi käsittää ties kuinka monella tavalla. Joskus se voi olla puhtaasti vain yksi lyhyehkö välähdys; joskus taas pidempikin ajanjakso. Itse taisin tänään elää pariin otteeseen melkoisen lujasti lyhyessä hetkessä, ensimmäinen oli toisen ihmisen lämmöstä nauttimista ja toinen taas Kisapuiston tyhjenemisen seuraamista Lappeenrannan tämän kauden viimeisen liigapelin jälkeen. Tunnetilat noissa hetkissä olivat melkoisen erilaiset, sisällä on taas tämänkin päivän aikana ehtinyt tuntumaan melkoinen määrä erilaisia fiiliksiä. Naurua, sielun itkua, hymyä, väsymystä, ihmetystä, hämmennystä, lämpöä, pirteyttä... Tunnekirjo on laaja, mutta yhtäkään tunnetta en vaihtaisi pois. Aitoa naurua kun ei mielestäni ole ilman aitoa itkua. Sama pätenee onneenkin, joskaan kukaan ei pysty onnellisuutta täydellisesti määrittelemään, vaan se on jokaiselle ihmiselle erilaista tuntemusta.

Menneisyys ja tulevaisuus aiheuttavat usein päänvaivaa ihmiselle. Parhaimmillaan kaiken pähkäilyn voi kuitenkin unohtaa yhdessä pienessä hetkessä. Maailmassa on vain tuo yksi välähdys, ei painostavaa menneisyyttä eikä pohdituttavaa tulevaisuutta. Menneisyyden haavat ovat joko väliaikaisesti piilossa tai arpeutuneet, tulevaisuuden paineet taas unohtuvat, koska haluaa pitää kiinni valloillaan olevasta hetkestä. Positiivisen tuollaisen hetken jakaminen toisen ihmisen kanssa on hienoa, mutta kovin helposti siihen ei välttämättä pysty. Nuo hetket ovat niitä, jolloin sanoja ei tarvita. Muutenkin hetkessä eläessä voi olla vain hyvä, keskiverto tai huono olla ilman mitään muuta.

Hetkeen tai meneillään olevaan ajanjaksoon voi joskus takertua kiinni. Elämään mahtuu vain yksi jakso, joka jatkuu jatkumistaan. Loppua ei ole näkyvissä, alku hämärtyy hiljaa pois mielestä. Tilanteen ollessa tuolloin negatiivisempi, alkaa ihminen kenties herkästi toimia kuin kone. Vuorokausirytmi ja rutiinit ovat samoja päivästä toiseen, samoin lähes kokonaan päivien sisältö. Noin kävi itselleni läheisen ihmisen sairastumisen aikana, edessä häämöttävää kuolemaa ei osannut ajatella, sitä vain toimi päivästä päivään saman kaavan mukaan ilman kunnollista väsymyksen tunnetta. Loppu tuollaisellekin ajanjaksolle kuitenkin joskus tulee, ja vasta jälkikäteen todella tajuaa, miten on elänyt ja koheltanut viimeisimmät viikot.

Hetket eivät aina ole positiivisia. Ne voivat olla myös melankolissävytteisiä. Pitäisi kuitenkin osata antaa itselleen aikaa ja tilaa kokea kaikki erilaiset hetket - ja samalla tunteet - rauhassa. Liikaa ei kannata takertua kumpaakaan, ei edes hyvään. Jos liikatakertumista harrastaa, jäävät kokemuksetkin vajaiksi. Suru on tunteena yhtä arvokas kuin ilo ja toisinpäin. Etenkin negatiivisuuteen tarrautuminen voi olla ihmiselle pidemmän päälle tuhoavaa. Olisi hyvä muistaa, osata ja uskaltaa sanoa ääneen myös "Minulla menee muuten juuri nyt melko hyvin tässä asiassa" -lause. Joskus kuitenkin tuntuu, että ihminen, joka on kohdannut paljon vaikeuksia, alkaa tavallaan tukeutumaan omaan pahaan oloonsa. Melankolisuus on tuttua ja turvallista, sen kanssa osaa olla, vaikka se hajottaakin. Onnellisuuden tunne taas pelottaa ja ahdistaa, se on jotain melkoisen uutta. Sitä ei osata ottaa vastaan, sille ei anneta lupaa liittyä osaksi omaa elämää. Aivan kuin olisi jo valmiiksi määrättyä, että onni ja ilo tulevat katoamaan pikaisesti, joten miksi ottaa niitä edes vierailulle. Itse sanoisin tähänkin jälleen samaa kuin tuossa jo aiemminkin olen sanonut: Jokainen tunne on elämisen ja kokemisen arvoinen, koska jokainen yhtään suurempi tunnekokemus myös muokkaa ihmistä ja ihmisen persoonallisuutta. Minä en olisi tällainen, ellen olisi kokenut elämässäni juuri niitä iloja ja suruja, joita olen jo kokenut.

Mielestäni yksi elämän tärkeimpiä asioita on nimenomaan itsensä ja tunteidensa kuuntelu. Ajattelen sen olevan suurimpia hyviä asioita, joita ihminen voi itselleen tehdä. Samalla tunteiden ja oman olon kuunteleminen on myös hetkessä elämistä. Kysymykset siitä, mitä minulle kuuluu, ja miten minulla menee, eivät missään nimessä ole turhia. Ne ohjaavat ihmisen tulkitsemaan hetkeä.


edit: pari lausetta lisäsin

 

[hörkkö]

Kesä meni, ilo jäi...

Otin kesäksi carpediemmäisen teeman, eli pyrein nauttimaan joka päivästä täysin siemauksin, voin ilokseni sanoa toteuttaneeni päämääräni erittäin onnistuneesti. Joka päivälle riitti äksöniä, ei ollut ainoatakaan päivää jolloin olisin koko kesäisen päivän neljän seinän sisässä homehtunut. Kesääni mahtui pari festaria, useita mökkiryypiskelyä, erinäisiä bileitä ja baari-iltoja (baareissa tuli oltua joka viikko väh. 2 kertaa). Muut ajat kaverien kanssa hengailua (yyteriä, futiskarkeloita ym.) Kohtuu hyvä onni naismarkkinoillakin tuntuu varsin hienolta, ja loppukesästä sain sainattua markkinoiden kuuman nimen itselleni, nyt joka päivä tuntuu hänen kanssaan ihanalta.

En tiedä, onko vika minussa vai suomalaisessa yhteiskunnassa, kun elämästä aivan täysin rinnoin voin nauttia pitkäkestoisesti vain kesäisin..? Tämä sama toistuu joka syksy, kesällä on ilo ollut korkeimmillaan, mutta pimeyden ja arjen kohdatessa pääkoppani, muutamia valonpilkahduksia lukuunottamatta vaipuu synkkään horrokseen. Jotenkin nyt tuntuu ensi kerran siltä, että ehkä pimeään ja koleaan ajanjaksoon riittää iloa ja valoa, en tiedä johtuuko tunne siitä, että pitkästä aikaa minulla on tyttö, jonka lähisyydestä pystyn todella nauttimaan päivästä toiseen...Voin puhtain mielin sanoa eläväni tähänastisen elämäni parasta aikaa, ja se on lähinnä aikaisemman elämäni kyseenalaistamisen ja sitä kautta uuden paremman ajan alkamisen ansiota.

Miten kesä vaikutti teihin?

 

[Corkscrew]

Onko nyt siis hörkkö näin, että carppediimmistä voi nauttia vain yhtämittaisella alkoholin kanssa pelehtimisellä? Tällaisen melko yksiselitteisen kuvan ylläolevasta viestistäsi saa.

Minulle taas kesä itsessään ei tuo yhtään sen kummempia tunne-elämyksiä, aivan samalla tavalla voin nauttia elämästä syksyn pimeissä sateissa tai talven lumipyryissä.

Sitä paitsi, miksi aina pitäisi olla "kivaa"? Kun välillä istua nysväät siellä neljän seinän sisällä vaikka parikin viikonloppua putkeen, maistuu kaikki sitten taas seuraavina paljon paremmalta. Näin ainakin minä asian näen.

Koska oikeastihan se menee niin, että mitä enemmän jostain tulevasta tapahtumasta on ennakko-odotuksia, ja mitä suurempia ne ovat, sen varmemmin olet seuraavana päivänä jossain määrin pettynyt menneeseen.

 

[Osmo Rapeli]

Minä näkisin asian niin että yhtämittainen/aina silloin tällöin tapahtuva alkoholin sopiva siemailu edesauttaa hetkestä nauttimista.

Kevät menikin sitten kuten tuolla aiemmassa viestissäni arvelin...ja paremmin! Kun sitten saimme sen vajaa 4000 Tanskan kruunua olinkin eräänä maaliskuisena iltana taas valinnan edessä. Pistäydyin koulun baariin "yhdelle" Kärppien tiputettua Jokerit. Alhaalla baarissa kuulin että eräs Balkanin luokkaretkeä valvovista opettajista oli tarjonnut peruutuspaikan lentolippua puoleen hintaan, tonnilla. Rupesin siinä sitten parin kaljan jälkeen miettimään että mitä jos. Tottakai jengi rupesi siinä usuttamaan että "go for it!".

Minuahan ei ole ollut tapana saada yllytettyä, he he. Minulla oli kuitenkin valinnan paikka - joko maksaisin helmikuun rästivuokran ja maaliskuun vuokran, tai sitten käyttäisin rahat reissuun.

Ei muuta kuin kaivamaan opettajien numeroita kaverien puhelimista. Lähdin siis reissuun neljän tunnin varoitusajalla. Tuossa vaiheessa ei ollut edes vielä varmaa että lentolippua voisi edes vaihtaa enää, mutta lähdin bussin kyytiin enivei. Jos lipunvaihto ei olisi onnistunut olisin silti voinut viettää päivän Kööpenhaminassa ja tulla junalla pois.

Lipunvaihto onnistui ja 10-11 tuntia Kärppien voiton jälkeen istuin jo Sarajevon lentokentällä odottamassa kyytiä majapaikkaan...kaikkea sitä voikin tapahtua kun lähtee koulun baariin yhdelle.

Itse reissu oli upea. Neljä päivää Sarajevossa oli erittäin mielenkiintoinen...kaupunki on vieläkin melko riekaleina mutta jälleenrakentamisen fiilis oli positiivinen. Poristuani paikallisten kanssa en vieläkään väittäisi maan hallintoa kovin selkeäksi, presidenttejäkin on vielä puolenkymmentä ja osa vanhoista kaunoistakin on selvittämättä. Ihmiset olivat silti reippaita...ja yökerhoissa muutama aika hehkeä paikallinen mamma.

Seuraavaksi suuntasimme kohti Kroatiaa ja Dubrovnikia. Jo silloin mielenkiintoinen reissu alkoi parantua entisestään kun ilmasto muuttui lämpimämmäksi, oliivitarhoja, viinitiloja...

Dubrovnikissa oli kuuma ja pääsin uimaan jo maaliskuussa! Päisään liukkaalta kalliolta keskellä yötä, tottakai. Vanha kaupunki linnan ympäröimänä oli upea...onneksi menimme sinne ennen pahinta turistisesonkia. Kerkesi sinne yks laivallinen vanhuksia Jenkeistä...voi sitä käyrien määrää mitä olis tehnyt mieli heittää laidan yli mereen! Joukkomurha paljain käsin. Ei muuten mutta kun collegepaitoihin ja verkkareihin sonnustautuneet käppänät selittävät kuinka ovat nähneet koko Euroopan kymmenessä päivässä...ei, ei, ei, ei Euroopalle kerkeä sanomaan "moi" kymmenessä päivässä!

(postitan nyt tähän väliin ettei mee hukkaan)

 

[Osmo Rapeli]

Viimeinen kohteemme oli Split!

Rantabulevardi palmuineen...siirryimme sinne rannikkoristeilyllä. Emme viipyneet siellä kuin pari päivää mutta enemmänkin olisi voinut. Rantabulevardi palmuineen lienee mantereemme ykköspaikkoja bongailuun.

Hajduk Splitin kotistadionillekin käppäilimme. Vainuni vei meidät sinne tietysti juuri kun cheerleaderit pitivät harjoituksiaan. Hyvin taipuisia typsyjä etten sanoisi.

Venenäyttelyssä kaikki jahdit olivat sellaiselle porukalle jolle raha ei merkitse mitään...kuvia löytyy nettisivuiltani. Jahteja joiden takaosaan mahtuu muutama vesiskootteri ja henkilökunta laittaa ruuat.
Omat varani riittivät surffilautoja kauppaavan insinöörin kanssa jubailuun, yhteen olueen ja valokuviin firmoja edustavien luksuspimppien kanssa.

Viimeisenä iltana piti luonnollisesti lähteä liikkeelle yöhön. Suurin osa baareista sulki ovensa kuitenkin jo kahdentoista aikaan! Mistä siis yökerho...strippipaikka ei kiinnostanut, mahtavaa lihaa oli näytillä ihan muutenkin. Ei vain meinannut löytyä yökerhoa.
Karistimme kahden kaverini kanssa turhimmat tanskalaiset joukostamme pois ja lähdimme etsimään. Vihdoin pari iäkkäämpää naista tiesi neuvoa meitä! Näyttivät meille yökerhon sijainnin...nimi oli muuten Metropolis jonka neonvalosta "s" oli palanut - oli vain HIUKAN Hämeenlinnan vastaavaa tasokkaampi. Rahamme olivat vain aika finaalissa.

Vain minulla oli satanen paikallista rahaa jäljellä. Se riitti kuitenkin kolmen suomalaisen pääsyyn sisälle...sekä yhteen kappaleeseen Heinekeniä. Kun istuimme alas alkoi sisään valjua kauniita tyttöjä ja rumia miehiä...aivan kuten hyvässä yökerhossa tuleekin olla. Kun vielä Dj soitti suosikin kevään "elämäsoundtrackiltäni", "Don't let me be misunderstood" voi sanoa että tunsi olevansa elossa.

Aamulla tulikin sitten lähtö takaisin sateiseen ja koleaan Tanskaan. Kesti aikansa ennenkuin tajusi olevansa taas todellisuudessa.

Loppukevään asuin sitten erään asuntolan lämmittämättömässä varastohuoneessa! Hyvä makuupussi piti onneksi lämpimänä ja enimmän ajan vietinkin koululla...lainasin parisataa euroa porukoilta ja söin nuudeleita ja halpaa jauhelihaa sen muutaman kuukauden kunnes se tärkein, loppuprojektin esittely koitti.
Vanhuksille ja liikuntarajoitteisille suunnattu asuinkerrostalo vakuutti opettajia ja sensoreita tarpeeksi ja lopputyöni hyväksyttiin!

Tämä reissu Balkanille siis tavallaan saatiin päätökseen vasta kesäkuun alussa...jos koulutyö olisi mennyt pieleen olisi koko kevät ollut pilalla. Ei onneksi mennyt.

Näin meillä tänä keväänä.