Musiikkihan herättää aina suuria tunteita. Illanvieton lomassa pitkästä aikaa näin euroviisut alusta loppuun, joskin iso osa kappalesta jäi kuulemalla kuulematta vieraiden kanssa keskustellessa. Löytyi sieltä kuitenkin ne europopit ja puolivillaiset rock-kappaleetkin. Hauskaa kyllä, että sähkökitaran kuuleminen riittää jo joillekin merkiksi siitä, että tässä on nyt sitä oikeeta mussiikkia ja hyvää ja toisaalta vähän suurieleisempi tulkinta pienieleisemmällä säestyksellä on tietysti tekotaiteellista paskaa.
Niin, näistä puolella korvalla kuulemistani kappaleista tämä jäi kuitenkin eniten mieleen. Lauluhan on varsin yksinkertainen, mutta melodiassa on jotain itselleni toimivaa melankolisuutta ja suurien tunteiden tulkitseminen on esittäjällä paljon uskottavamaa kuin Vesa-Matti Loirilla. Tällä tuntuu olevan yhteys periranskalaiseen lauluperinteeseen viisukappaleeksi yllättävän orgaaniselta tuntuvalla tavalla, lauluhan voisi olla vaikka Legrandin kynästä.
Sinänsä viisumenestyksen tuoma uranoste lienee yleensä ottaen aika harvinaista sorttia, koska viisuesiintyminen voi vakavammalle musiikinharrastajalle olla enemmän negatiivinen kuin positiivinen asia ja toisaalta menestys yleisön parissa ei ole suoraan tarkoittanut, että biisiä tai sen esittäjää käytettäisiin omaa ei-viisuarkea tahdittamaan. Tämä taitaa olla ylipäätään kaikkien musiikin kilpailuformaattien jakama ongelma.
