Raipe ja muut Leijonat
Raimo 'The Great One' Helminen tuntuu edelleen olevan kuuma peruna ja tunteiden nostattaja olympiakiekkokeskustelussa. Minun ei varmaankaan pitäisi puuttua Tampereen sisäiseen kädenvääntöön, mutta kun kyseessä on Suomen maajoukkue ja minä joukkueen innokas kannattaja niin mikäs siinä.
The Great One pelasi turnauksen kelvollisesti. Suomen ketjuista kahden voi sanoa hoitaneen tonttinsa vähintään kiitettävästi. Toista johti Raipe ja toista Olli Jokinen. Kummankaan ketjun tai niissä pelanneiden veijareiden kunnioitettavaa suoritusta ei vähennä pätkääkään se löytyisikö Tampereelta, Helsingistä, Utsjoelta tai Vancouverista periaatteessa ehkä kaveri joka ehkä periaatteessa pystyisi samaan. Jos jossain ei ole miestä tätä myöntää, voisi hän ainakin yrittää pitää asian omana tietonaan, kyllä sitä itsestään tollon ehtii tekemään myöhemminkin.
Harva suomalainen turnauspelaaja täytti paikkansa paremmin, tai edes yhtä hyvin, kuin Helminen. Aika hyvin kaverilta, joka etukäteen tuomittiin lähinnä kaatuilemaan ja myöhästelemään parempiensa keskelle. Itsekin suhtauduin skeptisesti Raipen valintaan. Tähän tosin saattoi vaikuttaa vankka uskoni demokratiaan. Suomi oli nääs ennen kisoja täynnä 'Aralle kenkää ja Raipe pois kisoista kans' -tyyppistä mölinää. Kyllähän siinä Barabbasta alkaa pahinkin individualisti huutamaan riittävän ison mökellyksen keskellä. Demokratiaa ei kyllä pitäisi sotkea urheiluun, eikä taiteeseen.
Se Raipesta. Seuraavaksi muun joukkueen pariin.
Suomen puolustus ei noussut tasolleen, hyökkäyksessä oli Koivun kokoinen aukko, maalivahtipeli ei ollut maagista, isompia vastaan lähdettiin pelaamaan liian ujolla asenteella. Siinäpä syyt siihen ettei tällä kertaa laitettu isompiamme turpaan tavalla johon viime vuosina on totuttu.
Suomen puolustuksessa oli loistavia yksilöitä, joista ainoastaan Niinimaa nousi päätään pidemmäksi muita. Lumme yllätti kiekollisella varmuudellaan ja tarkalla puolustuspelaamisellaan. Ossi Väänänenkin yllätti. Ossin kohdalla mahdollinen pelillinen taso perustui kyllä osaltani kuulopuheisiin, joten peiliin voisi ehkä katsoa tässäkin asiassa. Taas oli kansa väärässä. Muu pakkikalusto vaikutti lähinnä harmaalta ja kasvottomalta massalta, paitsi Timonen, joka oli aivan väärässä paikassa ja väärän lajin parissa.
Maalivahdit onnistuivat turnauksessa hyvin. Kanadan kaltaisia jättiläisiä vastaan pelattaessa vaaditaan kääpiö-Suomen molarilta kuitenkin lähes yli-inhimillistä onnistumista - tyyliin Sulander Naganon pronssipelistä. Nyt sellaiset suorituksen jäivät puuttumaan. Hurme pelasi ihan hyvän turnauksen, Nurminen olisi tuskin häntä ylittänyt. Ensimmäinen Kanadan maali oli imaisu, mutta on linjassa muun joukkueen suorituksen kanssa ensimmäisessä erässä.
Ketjuista odotuksia vastaavasti, tai niitä paremmin onnistuivat, Helmisen ja Jokisen ketjut. Miettimisen aihetta antaa se ettei Sakulle löytynyt korvaajaa. Kapasta kokeiltiin yhden, kisojen ensimmäisen, ottelun verran. Turnauksen luonteen takia kokeilua ei uskallettu jatkaa pidempään. Lehtinen-Aalto-Selänne ei myöskään päässyt niihin tehoihin joita olisi ollut aihetta odottaa. Selänne pelaa vaikka yksin, niinkuin paljon - ja hienosti - tekikin, mutta Suomen ykkösnyrkki olisi tarvinnut erittäin vikkelän, kädellisen, nerokkaan ja luovan sentterin pystyäkseen parhaimpaansa. Sellaista ei ollut nyt tarjolla. Jokista ei edes kokeiltu. Olisiko pitänyt? Ehkä. Olisiko onnistunut? Ehkä, ehkä ei. Turnaus oli lyhyt, ja Jokisen siirto ykköseen olisi rikkonut valmiin onnistujaketjun. Jokisen eväät eivät välttämättä olisi riittäneet paljoakaan, jos ollenkaan, Aaltoa pidemmälle ykkösessä. Kapasen kokeiluun ykkösen keskellä pokkaa riitti yhden matsin verran. Matsi oli turnauksen ensimmäinen, joka usein on, ja nyt etenkin Suomella oli, kautta linjan hieman epämääräistä söhellystä.
Kapasella saattoi sittenkin olla parhaat rahkeet ykkössentteriksi. Tuskin olisi ainakaan onnistunut Aaltoa huonommin. Tuskin olisi myöskään ollut joukkueelleen vähemmän tärkeä onnistuja kuin mitä oli kakkosen laiturina. Aallon kunniaksi on sanottava että hän väänsi, punnersi ja puolusti mallikkaasti. Antista ei vaan ollut paljon mihinkään hyökkäyspäässä. Samin puolustukseksi on sanottava käsivamma, joka ei tietenkään voinut olla vaikuttamatta.
Suomi lähti isompiaan vastaan otteluihin turhan ujosti. Saattaapi olla että tässäkin kohtaa jäljet johtavat sylttytehtaalle, jonka kyljessä ammottaa Saku Koivun mentävä aukko. Ainakaan kenestäkään paikallaolijasta ei ollut luomaan riittävän ennakkoluulotonta asennetta ottelun alusta lähtien.
Totuus on ettei Sakulle ole olemassa nyt stunttia. Kaikki muu on näköjään spekulointia ja viisastelua, missä ei tietenkään ole mitään vikaa.
Odotuksiin ja lähtökohtiin nähden Suomi pelasi ihan ookoo turnauksen. Pettymyksen makua ei kuitenkaan voi välttää vaikka kuinka hokisi itselleen realiteetteja Suomen asemasta kiekkokartalla jossain kuudennen ja seitsemännen sijan paikkeilla. Ehkäpä tämän jälkeen taas osaa hieman arvostaa noita ikuisia hopeoita ja pronsseja, jos niitä nyt edelleen satelee totuttuun tapaan.
