Tjaha. Ensiksikin Lindin valitsemista en ole parjannut ennenkuin nyt. Mies oli yksinkertaisesti parilla sanalla sanoen huono ja turha mies Montrealissa, ja minun nähdäkseni mainiota materiaalia tämän kevään villepeltoseksi. Voin olla väärässäkin, tietysti, mutta joku mies väistyy Lindin tieltä ja oikeasti paikkansa ansaitsevia laitureita on tyrkyllä pilvin pimein. Jos Lind kaikesta huolimatta onnistuu, niin sehän on hienoa. Minusta olisi kuitenkin viisaampi ottaa joku varmasti kovassa tikissä oleva laituri, koska vaikka miten asiaa vääntäisi, niin pelillisesti Lind on kaukana korvaamattomasta. Oikeastaan suomalaisesta sentterilamasta johtuen vain Saku Koivu on täysin korvaamaton - hänen paikkaansa ei kukaan muu pysty täyttämään. Edes Selänne ei nykykunnossaan ole niin ylivertainen omassa hommassaan. Juha Lind? No ei.
Ratkaisijoista yleisemmin vielä sen verran, että ei minun lätkäjoukkuetta koskevat ajatukseni kauheasti ole muuttuneet. Ei minun joukkueessani vieläkään viilettäisi neljää ketjullista "ratkaisijoita" edes maajoukkueessa, vaikka aika hyvin sellaisenkin voisi perustella niissä olosuhteissa - toisin kuin seurajoukkueessa. Minun pihvini tässä on se, että vuodesta toiseen Aravirta ottaa defaultina ratkaisijoiden rooliin samat luottomiehet, joilta homma ei tiukassa paikassa ole ennenkään käynyt. Sen jälkeen hän katsoo millaisille pelaajille on vielä käyttöä (kun siis ratkaisijoiden roolit on täytetty) ja hyvinkin voi käydä kuten viime keväänä, että parhaat jäävät kotiin. Parhaat pelaajat kun tahtovat seurajoukkueissa pelata nimenomaan niissä hommissa, joita maajoukkueessa ei enää siinä vaiheessa ole tarjolla. Ja ennenkuin kukaan sanoo mitään joukkuehengen tärkeydestä ja blaa blaa, niin kysykääpä Saariselta, kun ette minua uskoisi, että mitenkäs sen sitoutumisen kanssa oli viime keväänä, kun sitä varmistettiin oikein valinnoista asti.
Pakit ovat toinen ihmetyksen aihe. Ilmiselvästi minä ja Aravirta vain ajattelemme koko pakkikalustosta aivan eri tavoilla; ja ymmärrän kyllä Aravirran ajatuksen ylivertaisen liikkuvasta ja kiekollisesta puolustuksesta ja sen käyttämisestä. Mutta kun se lupaavan alun jälkeen menee aina rantahietikolle, niin voisi olla kohta aika tarkistaa strategiaa. Taas näyttää kisoissa pelaavan ylimäärä kiekollisia pakkeja, joista luvattoman moni on täysin kyvytön omassa päässä sitten kun vastaan tulee tarpeeksi kovia hyökkääjiä niin kovista joukkueista, että Suomi ei hyökkääkään koko peliä. Geez, missähän vaiheessa turnausta näin yleensä käy?
Tällä ylivertaisella kiekollisella puolustuksella varmistetaan, ettei yksikään alkusarjan helppo peli käänny aivan niin todennäköisesti (lisää tähän kerron c) 0-0:ksi. Alkusarjan Kazakstanista otetun 8-1 voiton tehopisteillä sitten perustellaan sitä, että kiprusoff täytti "taas tänäkin vuonna paikkansa hienosti." Vaikka mies olisi miten päästänyt kerta toisensa jälkeen kaverit kävelemään Suomen maalin eteen surffaten itse hätääntyneen näköisenä paikalle hiihtohissillä siinä vaiheessa turnausta, kun millään alkaa olla vähän väliäkin. Silti yksittäisenä tapauksena voidaan huipuksi nostaa Antti-Jussi Niemen valinta tämän kevään kisoihin. Siinä ja siinä valinta aiemmiin on pelannut aina hyvin kisoissa, mutta tällä kaudella on vastuu ollut vähissä. Kun mies kuitenkin kuuluu Aran mainoksessakin mainitsemiin tyyppeihin keksittiin, että hän tuo puolustukseen kovuutta. Voi Herraisä! Pupu-Jussi Niemi on Suomen maajoukkueen kova osasto? Miten paljon kauemmas todellisuudesta voi päävalmentaja loitota? "Petteri Nummelin tuo vakautta omaan päähän" olisi tietysti hyvä yritys, mutta sitä sentään ei kukaan muu kuin kansallissankariselostaja viitsi edes yrittää.
Puolustuksen kokoamisessa näkyykin toinen huutava virhe, jonka Aravirta haluaa näemmä välttää vain pakon sanelemana - eli jos on niin hyvä all around -pakki, että tämä mahtuu joukkueeseen hyökkäävänä puolustajana, niin sitten on jotain paukkuja omankin maalin eteen. Nyt kun ainakaan toistaiseksi ei selkeitä all-around pakkeja (kenties Väänästä lukuunottamatta, en uskalla sanoa) ole änäristä vapautunut, ei Suomella ole alivoimapelaajia oman maalin eteen. Nuo nummelinit tulevat tänäkin vuonna onnistumaan hommassaan höpöhöpö-peleissä ja tilastot näyttävät siksi hyviltä. Mutta jälleen kerran: Sitten kun panokset ja ennenkaikkea vastus kovenee, kasvaa ja vaihtuu sellaiseksi, joka painaa turnauksessa kullan kiilto silmissä menee Suomen puolustuspää etelään ja vauhdilla. Viime vuosina Karalahti, Berg jne ovat jonkun verran auttaneet asiaa, mutta toistaiseksi hekään eivät ole nyt mukana (ja sattuneesta syystä en usko Karalahden olevan missään vaiheessa) ja heistäkin huolimatta Suomi on Aravirran aikana ryhtynyt ratkaisupeleissä peruuttamaan luvattoman usein, koska puolustuspää ei muuten pitäisi. Samalla kun ryhdytään peruuttamaan ei enää vastustajankaan verkko soi - ja koko Suomen joukkueen kokoamisen kantava idea ylivertaisesta kiekollisesti pelistä (taitavine kiekollisine pakkeineen) lentää takkaan; ja siitä edespäin voittaa voidaan juuri niinkuin ne voitetut pelit ollaan hoidettukin: Kunnon trap-meiningillä ja vähillä maaleilla. Neutral zone trappia näkee jatkuvasti haukuttavan joidenkin NHL-joukkueiden kohdalla (ja niin usein NJ:n kohdalla, että panee miettimään mahtavatko ihmiset tietää mikä se on) että luulisi, ettei Suomen maajoukkueen haluttaisi sitä pelaavan.
Vaikka kuten Saarinen kirijoitti - on voitettu tärkeitäkin matseja - niin ei tarpeeksi montaa peräkkäin. Minusta on paljon helpompi päästä niihin jatkopeleihin kuin voittaa niitä kaikkia, ja siksi Saarisen alkusarjan kökköpeleihin keskittymisen puolustelu ei oikein iske. Jatkoon mennään rutiinilla, tai vähän huonollakin pelillä ja joukkueella. Jatkossa vain pitäisi pystyä ottamaan muutama pakkovoitto peräkkäin ja vielä kovista ja mahdollisesti erityylisistä joukkueista. Siinä on se haaste ja siihen pitäisi keskittyä.
Puolustus on siis rakennettu alkusarjan klaaraamisen varmistamiseksi. Voittoja tulee ja maaliero on komea, niin kauan kuin vastaan luistelee jaappaanialaisia. Mertaranta kohkaa ja tilastot näyttävät turnauksen jälkeen hyviltä - kunhan ei muisteta ketä vastaan ne tilastot on kaunisteltu. Yleisemmin Ara rakentaa koko joukkueen tutuista miehistä, jottei kemia vain järkkyisi, ettei joukkue häviäisi itsekseen. Mitä muuta tuo on kuin juuri sitä varman päälle pelaamista ja oman perseen pelastamista, josta kirjoitin? Näin varman päälle mennessä heikkenevät todellisen hurmoksen mahdollisuudet, koska osa parhaista jää kotiin, ja Suomi tarvitsee parhaat ja vielä onnistumisen voittaakseen niinkuin kaikki muutkin - tai no aivan kaikki eivät tarvitse parhaita, mutta Suomi tarvitsee parhaat saatavilla olevat. Viis siitä vaikka joka kolmas vuosi homma menisi ryyppäämiseksi ja viis siitä vaikka joka vuosi päästäisiin alkusarjasta rimaa hipoen jatkoon - ja vaikkei joka vuosi edes päästäisikään. Kunhan tasaisen tappavaa tahtia nähtäisiin silloin tällöin valtavaa jääkiekkoa ja mahtavia voittoja, kun riskinotto kannatti. Sitä minä yritän sanoa: Tappiot menevät ja tulevat, mutta legendaariset voitot - niillä on todella väliä.
Riski on kuin kolikko, sillä on kaksi puolta, ja minä näkisin paljon mieluummin riskinottoa ja todellista yritystä voittamiseksi kuin tällaista varman-päälle-jatkoon -meininkiä. Ei kai kukaan rupea väittämään sentään sitä vastaan, etteikö riskillä onnistuessaan pääsisi elämässä pitemmälle kuin varman päälle pelaamalla? Ja kun kerran jäännössijat ovat jäännössijoja niin miksi ei tosiaan otettaisi hieman reippaampaa otetta ja tähdättäisi suoraan finaaliin ja rakennettaisi joukkuettakin finaalia varten? Kovaan matsiin kovilla panoksilla ja vertaista, kunnioitettavaa vastustajaa vastaan. Sen sijaan, että joukkue rakennetaan nöyryyttämään Valko-Venäjä.
Minä ymmärrän, että jos hopea ja pronssi tuntuu hienolta, tai neljännen ja yhdeksännen sijan välillä on mielessä paljon eroa, niin on vaikea olla kanssani samaa mieltä. Minusta hopeat ja pronssit ovat ihan kivoja - saappaat jalassa kaaduttiin, jne. Minusta yhdeksäs sija olisi helvetin huono saavutus ja parempaan pitäisi pystyä vaikka divarista kootulla joukkueella. Mutta - ero noiden fiiliksien välillä on sittenkin hirveän pieni. Miettikää ihan oikeasti, että miltä nuo hopeat ovat parin päivän päästä tuntuneet.