Anthrax on suunnilleen ensimmäinen bändi josta aikanaan opin ITSE pitämään, siis opittuani ensin elämän perusasioita vanhempieni levyhyllystä löytyneiden Elviksen, Johnny Cashin, Queenin ja Rauli Baddingin kautta. Jostain Oulun divarista tuli sitten poimittua levy jossa oli Judge Dredd-aiheinen biisi ja taaksepäin en ole sen jälkeen katsonut. En ollut paljoa yli kymmenen kun tokaisin serkulleni "ei mulloo mitään ongelmia mä kuuntelen anthraxia" ja sama asenne pitää.
Tuossa lauseessa ja tässä bändissä oli ja on nimittäin edelleen se syvällinen viisaus että täytyy pystyä nauramaan myös itselleen, sarkasmi, itseironia, millä nimellä tuota nyt sitten kutsuukaan, vai eikö olekin jotenkin niin perkeleen hauskaa edelleen kuunnella sanoja "I, caught in a mosh" ja "I should be a legend!" Niin ja ovat sanoitukset myös muutenkin osuvia...
Jos Anthrax kokeilikin hiukan toisenlaista metallia 90-luvulla niin eivät epäonnistuneetkaan kohdat pysty ikinä menemään yhtä syvälle kuin Metallican ja Megadethin vastaavat identiteettikriisit, itkemiset ja vihaiset riidat, myös John Bushin aikainen Anthrax sisälsi aina sen pilke silmäkulmassa-elementin, ja pidän edelleen isosti levyistä SOUND OF A WHITE NOISE, VOL. 8, ja WE'VE COME FOR YOU ALL, ainoastaan STOMP 442 oli epäonnistunut möykky mölyä ja kuraa.
Jep, Pakkahuoneelle oli liput mutta perhesyistä tulikin vloppuna reissu poho joseen, missasin alkuperäisen kokoonpanon mutta onneksi olin paikalla Nosturissa muutama vuosi sitten, silloinen soolokitaristi oli suhteellisen paska mutta muuten nautin siitäkin Anthraxista.
Vielä kerkeää...ANTI-SOCIAL, ANTI-SOCIAL!!!