Väkivalta on lähtökohtaisesti aina tuomittava teko. Aina. Lähtökohtaisesti. Mutta onko se oikeutettua maan puolustaessa itseään, tai isän lapsiaan? Voiko väkivaltaankaan suhtautua ehdottomasti? Missä kulkee hyväksyttävän väkivallan raja, jos kaikkea väkivaltaa ei voida sitten kumminkaan tuomita?
Jääkiekossa käytetään paljon väkivaltaa. Sitä käytetään taklauksissa, mailapelaamisessa ja vääntötilanteissa. Väkivalta ei siis ole lajiin täysin kuulumaton elementti, vaan sen käyttöä on säännöin rajattu yleisesti hyväksyttävälle tasolle. Eli väkivallan käytön yksioikoinen tuomitseminen jääkiekon yhteydessä on hurskastelua.
Hiuksenhieno raja hyväksyttävän ja tuomittavan väkivallan välillä on epäselvä ja tulkinnanvarainen, ja siksi sen käyttöä ei voida yksiselitteisesti tuomita tai pitää hyväksyttävänä peliin kuuluvana, tai kuulumattomana elementtinä.
Peliin olennaisena osana kuuluu sääntöjen lisäksi pelaajien keskenään enemmän tai vähemmän noudattama 'koodisto' joka omalta osaltaan määrittää lajin luonnetta. 'Koodisto' on pelaajien itse luoma kehys sille, mikä pelissä on hyväksyttävää ja mikä ei. 'Koodiston' lähtökohta on urheilullinen fair-play henkinen kamppaileminen, johon pelin viralliset säännöt, ja yleinen mielipidekin lajin toimintatavoista nojautuu.
Säännöt, 'koodisto' ja yleinen hockey sense muodostavat yhdessä lajille sen toimintatavat, joissa on siis tulkinnanvaraisia rajoja hyväksyttävän ja tuomittavan toiminnan välillä. Peliin syntyy harmaita alueita, joilla toimiminen ei ole yksiselitteisesti hyväksyttävää, mutta ei tuomittavaakaan.
Pelaaja astuu tietoisesti tuolle alueelle vaikkapa silloin, kun jatkaa pelaamistaan esimerkiksi pelitauon aikana. Tuollainen toiminta on säännöissä kielletty ja pääsääntöisesti tuomittavaa, mutta oman maalivahdin puolustamisessa yleisesti hyväksyttyä, ja 'koodistossa' pakollista. Pelaaja voi käyttää tätä harmaata aluetta tietoisesti hyväkseen tavoitteena hankkia sillä hyötyä joukkueelleen. Eli toimia vastoin sääntöjä, 'koodistoa' ja yleistä hyväksyntää lajin toimintatavoista ja niiden kunnioittamisesta. Jos tällaisesta toiminnasta tulee uusi normaali, niin lajin luonne muuttuu täysin. Peli muuttuu rottien ja sukeltajien sirkukseksi, jossa härskeimmät näyttelijät ratkovat pelejä feikki-veripusseineen ja irtohampaineen. Siksi olisi lajin kannalta oleellisen tärkeää nähdä tuomittavat teot kokonaisuutena, ja ymmärtää miksi kurinpidon alaiseen tapahtumaan on päädytty, sekä tuomita se kokonaisuus. Nykyinen rangaistusmenettely tuomita se viimeisen iskun antaja pitkästäkin mailasodasta, tai molempien rankaiseminen nyrkkihipasta - jolla on selvä aloittaja - antaa kohtuuttoman edun harmaalla alueella toimivalle pelaajalle vaikuttaa pelin lopputulokseen. Väkivallan yksiselitteinen tuomitseminen on hyvä lähtökohta, mutta tuon lähtökohdan yksioikoinen käyttö on kädenojennus rotille ja sukeltajille. En kadehdi kurinpitäjien työtä, mutta julkisessa keskustelussa toivoisin jussipaasosten lisäksi itse kunkin miettivän kannanotoissaan sitä, millaista lätkää haluttaisiin pelattavan. Sirkuslätkää, vai tätä yleisesti käytössä olevaa, joka tuohduttaa välillä herkimpien tunteita, millä ei taas saisi olla kurinpidon yhteydessä pienintäkään painoarvoa.