HardCore Hooligan
Jäsen
Mielleyhtymiä, taannehtivia takautumia ja kukoistavia korulauseita hetkistä onnen. Saimme yhteyden, onnen hetkistä sen saimme ja samassa tuokiokuvassa, juna tärisyttää keitosta. Se vavisutti hökkeliä, radalla ei saa leikkiä, ainoastaan runollisesti haahuilla siellä saa. Niin, konduktööri osoitti sormellaan ulos runovaunusta ja innosta hehkuen kehoitti katsomaan ainutlaatuisia kukkuloita, se poikki sisäisiä kukintoja.
Kosmista taikapölyä, kontaktia etsiessä ja sitä tupsahti, yhä varteenotettavammin sitä kaikkineen tulvahti. Oli edistyksellistä, antaumuksellista aallonharjaa ja nyt nostalgisoivassa jälkihehkussa, haamuja kaikkialla vain. Hengeltään sekä tenholtaan, on se kuin sulattelisi pakkasessa jämähtänyttä vapaaratasta poskessa tien.
On se kuin katselisi rottien järsimään jäätynyttä lanttua, joka yksin muotopuolena betonilattialla kököttää ja siinä samassa, kolkuttelee postinkantaja takana notkuvan oven. Jääkarhupuvussa kysyä tokaisee, "oletteko te äärimmäinen, osallistuja äärilaidan"? Sitten ojentaa pikakirjeen virikehäkissä ja toden totta, Sawyer Boulton ja operoi uniformussa Knightsin. Kiitos, otamme tämän kutsun aikamatkailuun vastaan ja annamme merkityksen, jokin saa merkityksen. Suuren, suuren suuren merkityksen.
Siinä samassa silmänräpäyksessä jääkarhu sinkoutuu juoksemaan, villisti tuuletellen painaa läpi lumisen peltoaukean. Ja syöksähtelee, lumihankeen syöksähtelee sekä peuhaa hangessa pöllyten, nyt on symboliikkaa vaikka konaiseen opukseen.
Sellaiseen järkelemäiseen, ei mihinkään pikkiriikkiseen ja juurikin nyt, joku kysyä saattaisi ja kuvan minkälaisen maalaisimme Polerin sekä Boultonin kohtaamisista 1995-96 O:ssa. Olivat ne, historiallisia teoksia olivat ne ja tärisee vauhkona tilttibongari useampikin, lumosta niiden vieläkin.
Straight off the draw and buckets off, eittämättä luonteeltaan teoksia oikeaoppisia ja täynnä, tupaten täynnä kulttuuritietoisuutta olivat kohtaamiset aikaansa sidotut nuo. Kiistattomia kohokohtia, ylle iltojen kirkkaasti kohoavia, yltiöpäisen ylimyksellisiä sekä kiehtovia iskukarnevaaleja.
Ei, niitä ei ollut järsitty ja muistatteko, mutta muistatteko sen yhden Knightsin illan Rangersin vieraana. Tilanne oli 11-1 erässä kolmannessa, Knightsilla alla parikymmentä matsia ilman voittoa ja koutseja oli nakeltu pihalle. Oli joulukuun alku, oli railakkaan riehasta ollut ja jälkeen illan melskeiden, olivat jo Poler, Sugden sekä Fagan ulkona. Oli siellä muitakin, suihkussa aikaisessa kymmenkunta taistelijaa molemmin puolin ja äärimmilleen viritetysti sekä runollisesti rähisty jääteatterissa oli. Te tiedätte, oli se mammuttimainen gladiaattorinäytös ja nähdä Poler sekä O'Dette keskiympärässä, brawlin hekumallisena kliimaksina.
Leiskunut, leimahdelle leiskunut siis näyttämöllä oli ja kerronnallisesti tarinan syytä painottaa lienee sitä, että leimoiltaan historiallisilta tämä jengi on se sykähdyttävien O:n tarinoiden ylivertainen Bush.
Sanoen toisin, se kiinnostavin sekä viihdepitoisin rähinäryhmä missä sitten vetikään, aina teki sen nerokkuudesta välivaltaisesti versoen ja oli se kaikkineen, touhua magneettisen sekä maagisen sisältörikasta. Yhtä hurahdusta, hykertelevän hullua hurahdusta ja kauneutta, ainutlaatuista kauneutta aistimme. Ja siinä virrassa, sen vinhasti viedessä ja näytelmän pyörähdyksissä päiväkohtaisella sopimuksella apukoutsina toiminut Chris Thompson ottaa vielä sähäkästi sähisevät roolit. Paul Doyle, joka hahmona tarjoilee meille makoisaa ajankuvaa ja ajakuvassa, oli illan tarustossa tanssahdellut sekä sessioihin osallistunut kuten pitääkin. Pääsee boksista ja liukuu aloitukseen, kun Thompson hypähtää penkiltä askiin ja kiivaasti tönii Doylea. Nostaa takkinsa hihat ylös, paljastaa teipatut ranteessa ja on silkkaa valoa vihreää, onhan se lohdullista. On se eittämättä innoitavan inspiroivaa, mielipuolisen mukaansatempaa ja on lähtijä aina lähtijä.
On se sitä juurineen, on sitä sitä kantoineen ja lähtijän ollessa läsnä, olemme me täyttä elämyksenomaista kananlihaa. Viihdyttävyyttä silloin annostellaan lumilapiolla, tömistelee se sisään ovista ja ikkunoista, antaa meidän kuolavanoin nauttia näkemästämme ja konduktööri silmälapussaan hyvinkin oikeassa oli.
"Tosin operoinut ei ole kukaan, enää vuosikausiin", ojentaa ääni sisäinen ja on se ääni tuntemuksen intohimoisen. Nytkähdyksen muutaman, aikaan saa se voimaperäinen tuntemus nytkin, joten olkoon se operoiminen vain merkki mielen nostalgiaan taipuvaisen.
Pöydässä gurujen lämminhenkisesti nyökkäillään, kunnes yksi runovaunussa matkaavista fanaatikoista esittää ytimeen porautuvan kysymyksen; "Oliko tämä vai aikaisempi 1988 training camp kohtaaminen Debruskin kanssa se Thompsonin suuri Knights hetki". Ja se on oiva, oiva lähdönmakuinen kysymys ja pyöräyttelemme huulen kysymyksen sen, hallusinoimme auki väylän ääreen etäisten kokemusperäisten suggestioiden.
Ja Doyle, itsestään selvästi oli suoraan aloituksesta lähtijä. Oli, hanskaton poisottaja ehdottomasti Doyle oli. Olennaisuus periaatteen tinkimätön tulkitsija, oli sitä mitä O terhakkaimmillaan oli ja tanssija, yksipuolinen suoraan aloituksesta pyörähtelijä. Kuten kantaja roolin on, tulennielijä polttopisteen ja kesäisin Boxla-kehissä nekkaava, miten se voisikaan vielä enemmän osua maaliinsa. Olla enemmän oikein ja arkistoineet olemme syövereihin kaiken, mutta performanssi Thompsonin vielä enemmän heittämällä oli.
Kosmista taikapölyä, kontaktia etsiessä ja sitä tupsahti, yhä varteenotettavammin sitä kaikkineen tulvahti. Oli edistyksellistä, antaumuksellista aallonharjaa ja nyt nostalgisoivassa jälkihehkussa, haamuja kaikkialla vain. Hengeltään sekä tenholtaan, on se kuin sulattelisi pakkasessa jämähtänyttä vapaaratasta poskessa tien.
On se kuin katselisi rottien järsimään jäätynyttä lanttua, joka yksin muotopuolena betonilattialla kököttää ja siinä samassa, kolkuttelee postinkantaja takana notkuvan oven. Jääkarhupuvussa kysyä tokaisee, "oletteko te äärimmäinen, osallistuja äärilaidan"? Sitten ojentaa pikakirjeen virikehäkissä ja toden totta, Sawyer Boulton ja operoi uniformussa Knightsin. Kiitos, otamme tämän kutsun aikamatkailuun vastaan ja annamme merkityksen, jokin saa merkityksen. Suuren, suuren suuren merkityksen.
Siinä samassa silmänräpäyksessä jääkarhu sinkoutuu juoksemaan, villisti tuuletellen painaa läpi lumisen peltoaukean. Ja syöksähtelee, lumihankeen syöksähtelee sekä peuhaa hangessa pöllyten, nyt on symboliikkaa vaikka konaiseen opukseen.
Sellaiseen järkelemäiseen, ei mihinkään pikkiriikkiseen ja juurikin nyt, joku kysyä saattaisi ja kuvan minkälaisen maalaisimme Polerin sekä Boultonin kohtaamisista 1995-96 O:ssa. Olivat ne, historiallisia teoksia olivat ne ja tärisee vauhkona tilttibongari useampikin, lumosta niiden vieläkin.
Straight off the draw and buckets off, eittämättä luonteeltaan teoksia oikeaoppisia ja täynnä, tupaten täynnä kulttuuritietoisuutta olivat kohtaamiset aikaansa sidotut nuo. Kiistattomia kohokohtia, ylle iltojen kirkkaasti kohoavia, yltiöpäisen ylimyksellisiä sekä kiehtovia iskukarnevaaleja.
Ei, niitä ei ollut järsitty ja muistatteko, mutta muistatteko sen yhden Knightsin illan Rangersin vieraana. Tilanne oli 11-1 erässä kolmannessa, Knightsilla alla parikymmentä matsia ilman voittoa ja koutseja oli nakeltu pihalle. Oli joulukuun alku, oli railakkaan riehasta ollut ja jälkeen illan melskeiden, olivat jo Poler, Sugden sekä Fagan ulkona. Oli siellä muitakin, suihkussa aikaisessa kymmenkunta taistelijaa molemmin puolin ja äärimmilleen viritetysti sekä runollisesti rähisty jääteatterissa oli. Te tiedätte, oli se mammuttimainen gladiaattorinäytös ja nähdä Poler sekä O'Dette keskiympärässä, brawlin hekumallisena kliimaksina.
Leiskunut, leimahdelle leiskunut siis näyttämöllä oli ja kerronnallisesti tarinan syytä painottaa lienee sitä, että leimoiltaan historiallisilta tämä jengi on se sykähdyttävien O:n tarinoiden ylivertainen Bush.
Sanoen toisin, se kiinnostavin sekä viihdepitoisin rähinäryhmä missä sitten vetikään, aina teki sen nerokkuudesta välivaltaisesti versoen ja oli se kaikkineen, touhua magneettisen sekä maagisen sisältörikasta. Yhtä hurahdusta, hykertelevän hullua hurahdusta ja kauneutta, ainutlaatuista kauneutta aistimme. Ja siinä virrassa, sen vinhasti viedessä ja näytelmän pyörähdyksissä päiväkohtaisella sopimuksella apukoutsina toiminut Chris Thompson ottaa vielä sähäkästi sähisevät roolit. Paul Doyle, joka hahmona tarjoilee meille makoisaa ajankuvaa ja ajakuvassa, oli illan tarustossa tanssahdellut sekä sessioihin osallistunut kuten pitääkin. Pääsee boksista ja liukuu aloitukseen, kun Thompson hypähtää penkiltä askiin ja kiivaasti tönii Doylea. Nostaa takkinsa hihat ylös, paljastaa teipatut ranteessa ja on silkkaa valoa vihreää, onhan se lohdullista. On se eittämättä innoitavan inspiroivaa, mielipuolisen mukaansatempaa ja on lähtijä aina lähtijä.
On se sitä juurineen, on sitä sitä kantoineen ja lähtijän ollessa läsnä, olemme me täyttä elämyksenomaista kananlihaa. Viihdyttävyyttä silloin annostellaan lumilapiolla, tömistelee se sisään ovista ja ikkunoista, antaa meidän kuolavanoin nauttia näkemästämme ja konduktööri silmälapussaan hyvinkin oikeassa oli.
"Tosin operoinut ei ole kukaan, enää vuosikausiin", ojentaa ääni sisäinen ja on se ääni tuntemuksen intohimoisen. Nytkähdyksen muutaman, aikaan saa se voimaperäinen tuntemus nytkin, joten olkoon se operoiminen vain merkki mielen nostalgiaan taipuvaisen.
Pöydässä gurujen lämminhenkisesti nyökkäillään, kunnes yksi runovaunussa matkaavista fanaatikoista esittää ytimeen porautuvan kysymyksen; "Oliko tämä vai aikaisempi 1988 training camp kohtaaminen Debruskin kanssa se Thompsonin suuri Knights hetki". Ja se on oiva, oiva lähdönmakuinen kysymys ja pyöräyttelemme huulen kysymyksen sen, hallusinoimme auki väylän ääreen etäisten kokemusperäisten suggestioiden.
Ja Doyle, itsestään selvästi oli suoraan aloituksesta lähtijä. Oli, hanskaton poisottaja ehdottomasti Doyle oli. Olennaisuus periaatteen tinkimätön tulkitsija, oli sitä mitä O terhakkaimmillaan oli ja tanssija, yksipuolinen suoraan aloituksesta pyörähtelijä. Kuten kantaja roolin on, tulennielijä polttopisteen ja kesäisin Boxla-kehissä nekkaava, miten se voisikaan vielä enemmän osua maaliinsa. Olla enemmän oikein ja arkistoineet olemme syövereihin kaiken, mutta performanssi Thompsonin vielä enemmän heittämällä oli.
Viimeksi muokattu:
