Viime aikoina on puhuttu puhuttu paljon Coloradon ns. "The Big Three" puolustajakolmikosta, mutta millainen olikaan se alkuperäinen iso kolmikko?
Montreal Canadiensin kuuluisan ”The Big Three” –puolustajiston muodostivat Guy Lapointe, Larry Robinson ja Serge Savard. Savard voitti kahdeksan Stanley Cupia ja Lapointe sekä Robinson kuusi, mutta parhaiten heidät muistetaan 70-luvun lopun neljän Canadiens-mestarijoukkueen tukipylväinä. Kaikki kolme olivat isokokoisia puolustajia, jotka pystyivät hallitsemaan sekä fyysistä että kiekollista peliä. ”The Big Three”-nimityksen loi Montreal Gazetten legendaarinen toimittaja Red Fisher. ”Koko joukkueen peli lähti liikkeelle heistä. He dominoivat puolustuspäätä ja pistivät kaikki hyökkäykset alulle”, toteaa Fisher.
Kaikkein parhaiten kolmikon voima ilmeni vuoden 1976 Stanley Cup-finaaleissa Philadelphia Flyersia vastaan. Philadelphian ”Broad Street Bullies” hallitsi kaukaloita kovuudellaan ja saattamalla vastustajat sekasorron valtaan. Vaikka Montreal oli täynnä supertähtiluokan pelaajia, oli joukkueen menestys Philadelphian kaltaista äärimmäisen fyysistä joukkuetta vastaan asetettu etukäteen kyseenalaiseksi. Nopean ja taitavan mutta samalla suhteellisen pienikokoisen Canadiensin piti olla altavastaaja Flyersin jyrän alla. Tällöin esiin astuivat esiin erityisesti Lapointe, Robinson ja Savard. He pystyivät pysäyttämään Philadelphian hyökkääjät näiden omilla aseilla ja lisäksi hallitsivat kiekollista peliä antamalla tehokkaita avauksia Lafleurille, Shuttille ja kumppaneille. Sarjan symbolisena ratkaisuna pidetään Robinsonin Gary Dornhoeferiin kohdistunutta taklausta, jonka seurauksena peli jouduttiin keskeyttämään kaukalon laidan korjauksen ajaksi. Montreal voitti Stanley Cupin suoraan neljässä ottelussa.
Guy Lapointe #5
Guy Lapointe syntyi Montrealissa 18.3.1948. Hän kävi läpi Canadiensin juniorimyllyn ja pelasi ensimmäisen NHL-ottelunsa Montrealissa 20-vuotiaana kaudella 1968-69. Vaikka Lapointe pelasikin seuraavalla kaudella viisi ottelua Canadiens-paidassa, ei hänen odotettu saavuttavan vakituista paikkaa Montrealin kivikovassa puolustuksessa vielä vuosiin. Hänet kuitenkin valittiin kaudella 1968-69 AHL-liigan ykköstähdistöön. Montrealin menetettyä veteraani Ted Harrisin Minnesotaan kesällä 1970, oli syksyn harjoitusleirillä yhden puolustajan paikka vapaana. Lapointe tuli leirille valmiina pelaajana ja vei paikan vakiokokoonpanosta.
Lapointe oli taitava kiekonkäsittelijä ja hyvä luistelija, joka pelasi tehokasta kahden suunnan peliä. Paketin täydensivät kova ja tarkka laukaus, sekä rajut taklaukset. Tulokaskaudellaan hän ampui 15 maalia ja antoi 29 syöttöä, keräten lisäksi 107 jäähyminuuttia, joka oli tuohon aikaan todella kova lukema. Serge Savardin luokkaannuttua hän otti paikan Montrealin ykkösylivoimakentällisestä J.C. Tremblayn rinnalla. Samalla kaudella Lapointe oli jo avainpelaajia Canadiensin voitettua hieman yllättäen Stanley Cupin.
Lapointe pelasi Montrealissa yhteensä 12 kokonaista kautta. Tänä aikana hän voitti kuusi Stanley Cupia (1971, 1973 ja 1976-1979) ja tuli valituksi kolme kertaa NHL:n kakkostähdistöön (1975-77). Kaudella 1972-73 hän sijoittui Norris Trophy-äänestyksessä toiseksi Bobby Orrin jälkeen. Maaliennätyksensä hän teki kaudella 1974-75 ampuen 28 maalia ja 1976-77 syntyi piste-ennätys 25+51=76. Lapointe edusti Kanadaa kaikissa 70-luvun tärkeimmissä kansainvälisissä turnauksissa (72 Summit Series, 76 Canada Cup ja 79 Challenge Cup). Viimeisinä Montreal-vuosinaan hän kärsi loukkaantumisista ja vuonna 1982 hänet myytiin St. Louisiin. Viimeisen kautensa Lapointe pelasi Boston Bruinsissa 1983-84.
Pelaajana hänet tunnettiin peräänantamattomuudestaan ja kovuudestaan. Jään ulkopuolella hän oli yksi liigan kaikkien aikojen tunnetuimista pilailijoista. Sanottiin, ettei Guy Lapointen haluttu olevan ensimmäinen pukuhuoneeseen menevä kaveri, eikä viimeinen sieltä poistuja. Kerran hänen kerrotaan vieraskiertueella keränneen joukkueen tekohampaat pukukopista ja lähettäneen ne postitse takaisin Montrealiin.
Peliuransa jälkeen Lapointe toimi apulaisvalmentajana Quebec Nordiquesissa, sekä valmentajana ja toimitusjohtajana juniorijoukkueissa. Vuodesta 1990 hän toimi kykyjenetsijänä Calgaryn organisaatiossa. Nykyään hän on Minnesota Wildin pääkykyjenetsijä. Hall of Fameen Lapointe nimettiin vuonna 1993.
Larry Robinson #19
Larry Robinson syntyi Winchesterissa 2.6.1951. Hänet valittiin Ontarion junioriliigan parhaaksi puolustajaksi pelatessaan Brockville Bravesissa 1969-70. Pelattuaan seuraavan kauden Kitchenerissa, Robinson varattiin vuoden 1971 varaustilaisuudessa numerolla 20. Hän oli vasta Montrealin neljäs varaus, sillä Canadiens oli onnistunut hankkimaan itselleen kolme ensimmäisen kierroksen varausta. Hänen edellään varattiin Guy Lafleur (1), Chuck Arnason (7) ja Murray Wilson (11). Robinson oli itse pettynyt tultuaan Montrealin varaamaksi, koska uskoi vievän vuosia, ennen kuin hän pääsisi pelaamaan Canadiensissa. Myöskään juokkue ei vielä tässä vaiheessa ollut varma siitä, olivatko he saaneet muuta kuin isokokoisen puolustajan.
Robinson, joka opittiin tuntemaan nimellä ”Big Bird”, pelasi puolitoista kautta AHL-liigaa Halifaxissa, ennen kuin hänet nostettiin Montrealiin tammikuussa 1973. Hän sopeutui nopeasti NHL-peleihin ja lunasti itselleen vakiopaikan. Saman kauden pudotuspeleissä hän ampui toisella kierroksella voittomaalin Philadelphiaa vastaan kovalla laukauksella siniviivalta ylivoimahyökkäyksessä. Myöhemmin hän kertoi olleensa niin hermostunut, että olisi halunnut syöttää kiekon hyökkäyksessä mukana olleelle Frank Mahovlichille. Tämä kuitenkin huusi ”Anna mennä!” ja Robinson laukoi. Voittomaali antoi Robinsonin omien sanojen mukaan tarpeeksi itseluottamusta uran kääntämiseksi raiteilleen.
Seuraavalla kaudella Robinson alkoi saada yhä enemmän vastuuta Jacques Laperrieren jouduttua lopettamaan uransa polvivamman vuoksi. Kaudella 1974-75 hän pääsi pelaamaan Canadiensin ylivoimakentällisessä ja teki siihenastisen piste-ennätyksensä 14+47=61. Samalla kaudella hän istui jäähyaitiossa uransa huippulukeman, 76 minuuttia. Vaikka Robinson tunnettiin äärimmäisen kovana taklaajana, ei hän syyllistynyt ylilyönteihin. Pyyhittyään jäätä muutamalla tunnetulla tappelijalla, kuten Philadelphian Dave Schultzilla, hän loi itselleen maineen, jonka ansiosta ei hanskoja enää tarvinnut pudottaa. ”Mikäli jäällä sattui hankaluuksia, riitti että Larry luisteli paikalle ja tilanne laukesi itsestään”, kertoi silloinen Canadiens-valmentaja Scotty Bowman.
Kaudella 1976-77, Canadiensin hävitessä koko kaudella vain 8 peliä, teki Robinson oman piste-ennätyksensä 19+66=85. Teholukema näytti saldoa +120, jota parempaan on pystynyt vain Bobby Orr kaudella 1970-71 (+124). Samalla kaudella hän voitti ensimmäisen Norris Trophynsa. Toinen voitto tuli vuonna 1980. NHL:n ykköstähdistöön hänet valittiin kolmesti (1977, 1979, 1980) ja kakkostähdistöön niinikään kolmasti (1978, 1981, 1986). Conn Smythe Trophyn hän voitti kaudella 1977-78, tehtyään 15 pudotuspelissä 4 maalia ja annettuaan 17 syöttöä. Robinson edusti Kanadaa kolmasti Canada Cupissa (1976, 1981 ja 1984) ja kerran maailmanmestaruuskisoissa (1981). Lisäksi hän kuului NHL:n joukkueeseen vuoden 1979 Challenge Cupissa. Vuoden 1976 Canada Cupissa hän muodosti ehkä kaikkien aikojen parhaan puolustajaparin Bobby Orrin kanssa.
Larry Robinson edusti Montreal Canadiensia yhteensä 17 kauden ajan. Kesällä 1989 Canadiens ei halunnut uusia Robinsonin sopimusta ja hän siirtyi Los Angeles Kingsin riveihin. Pelaajaura päättyi kauden 1991-92 jälkeen 41-vuotiaana. Jokaisella pelaamallaan 20 kaudella hän pääsi pudotuspeleihin ja teki siihenastisen ennätyksen playoff-otteluiden määrässä (227). Sittemmin Mark Messier ja Guy Carbonneau ovat rikkoneet ennätyksen. Stanley Cupin Robinson voitti 6 kertaa (1973, 1976, 1977, 1978, 1979 ja 1986).
Pelaajauransa jälkeen Robinson liittyi New Jersey Devilsin valmennusportaaseen kaudelle 1993-94, voittaen Stanley Cupin apulaisvalmentajana 1995. Kaudesta 1995-96 hän toimi Los Angeles Kingsin päävalmentajana, kunnes joutui erotetuksi kaudella 1998-99. Hän pelasi New Jerseyhyn päävalmentajaksi keväällä 2000 ja juhli uransa kahdeksatta Stanley Cup- voittoa kauden 2000-2001 päätteeksi. Hall of Fameen Robinson nimettiin vuonna 1995.
Red Fisher totesi ”The Big Three” kolmikosta: ”Larry oli heistä paras. Hän oli iso, kova ja liikkuva. Sanalla sanoen hän oli johtaja.”
Serge Savard #18
Serge Savard syntyi Montrealissa 22.1.1946. Hänet valittiin kaudella 1966-67 Central Hockey Leaguen vuoden tulokkaaksi ja nousi jo seuraavalla kaudella Montreal Canadiensin vakiokokoonpanoon. Noustuaan nopeasti Canadiensin avainpelaajien joukkoon, hän voitti Conn Smythe Trophyn vuonna 1969.
Savardin lupaava ura sai kuitenkin pahan kolauksen kaudella 1969-70, kun hänen jalkansa murtui viidestä kohtaa. Yritettyään paluuta seuraavalla kaudella, murtui sama jalka uudelleen Toronton Bobby Baunin taklauksen johdosta. Canadiensin silloinen valmentaja totesi: ”Paras mieheni on mennyttä. Pahin mahdollinen menetys tällä hetkellä (Canadiens taisteli play-off- paikasta, jonka se lopulta menetti). Hän on sekä puolustuksen johtohahmo, että paras jäähyntappajamme.” Kausilla 1970-72 Savard pelasi yhteensä vain 60 ottelua mutta kuntoutui ajoissa tullakseen valituksi vuoden 1972 Summit Seriesiin. Summitissa Savard pelasi viisi ottelua, eikä ollut ainoana pelaajana kertaakaan mukana Kanadan hävitessä.
Savard tunnettiin ennen kaikkea puolustavana puolustajana, joka piti aina joukkuetta etusijalla. Samalla hän pystyi kuitenkin pelaamaan tehokasta hyökkäyspeliä avaamalla peliä nopeasti ja tarkasti. Lapointen ja Robinsonin kaltainen nouseva puolustaja hän ei kuitenkaan varsinaisesti ollut. Monessa muussa joukkueessa Savard olisi varmasti ollut ykköspuolustaja mutta Montrealissa hänen ylivoima-aikansa jäi suhteellisen vähiin. Siitä huolimatta hän ampui kaudella 1974-75 20 maalia ja antoi 40 maaliin johtanutta syöttöä. Tehopörssi kertoneekin parhaiten hänen pelistään: kolmella kaudella lukema oli yli +70. Jättäydyttyään suosiolla hieman joukkuetovereidensa varjoon, Savard valittiin NHL:n All-Star- kentällisiin vain kerran, vuonna 1979 (kakkostähdistö).
Vaikkei Savard ollutkaan aivan valovoimaisimpia tähtiä, nautti hän suurta arvostusta sekä pelaajien, että kannattajien keskuudessa. Hän pelasi Montrealissa 15 kautta, joista kaksi viimeistä joukkueen kapteenina. Hän toimi kapteenina myös 1977 Stanley Cup- voitossa Yvan Cournouyerin ollessa loukkaantuneena. ”Hän ei puhunut paljon, mutta kun hänellä oli otain sanottavaa, kaikki kuuntelivat”, sanoi Larry Robinson. Savard lopetti kesällä 1981 mutta Winnipeg Jetsin johto suostutteli hänet jatkamaan pelaamista vielä kaksi kautta. Savardin tulon jälkeen Jets keräsi 1981-82 80 pistettä, mikä oli 48 pistettä enemmän kuin edellisellä kaudella ja saavutti joukkueen historian ensimmäisen play off- paikan. Lopettaessaan hän oli yksi viimeisistä alkuperäisen kuuden joukkueen aikana pelanneista pelaajista.
Pelaajauransa jälkeen Savard nimitettiin Canadiensin toimitusjohtajaksi, jossa tehtävässä hän toimi vuoteen 1995 saakka voittaen tuona aikana kaksi Stanley Cupia. Nykyään hän toimii liikemiehenä Montrealissa. Hall of Fameen Savard nimettiin vuonna 1986.
Serge Savard ei muuten pitänyt ”The Big Three”- nimityksestä, koska hänen mielestään joukkue oli paljon muutakin kuin kolme puolustajaa.
Montreal Canadiensin kuuluisan ”The Big Three” –puolustajiston muodostivat Guy Lapointe, Larry Robinson ja Serge Savard. Savard voitti kahdeksan Stanley Cupia ja Lapointe sekä Robinson kuusi, mutta parhaiten heidät muistetaan 70-luvun lopun neljän Canadiens-mestarijoukkueen tukipylväinä. Kaikki kolme olivat isokokoisia puolustajia, jotka pystyivät hallitsemaan sekä fyysistä että kiekollista peliä. ”The Big Three”-nimityksen loi Montreal Gazetten legendaarinen toimittaja Red Fisher. ”Koko joukkueen peli lähti liikkeelle heistä. He dominoivat puolustuspäätä ja pistivät kaikki hyökkäykset alulle”, toteaa Fisher.
Kaikkein parhaiten kolmikon voima ilmeni vuoden 1976 Stanley Cup-finaaleissa Philadelphia Flyersia vastaan. Philadelphian ”Broad Street Bullies” hallitsi kaukaloita kovuudellaan ja saattamalla vastustajat sekasorron valtaan. Vaikka Montreal oli täynnä supertähtiluokan pelaajia, oli joukkueen menestys Philadelphian kaltaista äärimmäisen fyysistä joukkuetta vastaan asetettu etukäteen kyseenalaiseksi. Nopean ja taitavan mutta samalla suhteellisen pienikokoisen Canadiensin piti olla altavastaaja Flyersin jyrän alla. Tällöin esiin astuivat esiin erityisesti Lapointe, Robinson ja Savard. He pystyivät pysäyttämään Philadelphian hyökkääjät näiden omilla aseilla ja lisäksi hallitsivat kiekollista peliä antamalla tehokkaita avauksia Lafleurille, Shuttille ja kumppaneille. Sarjan symbolisena ratkaisuna pidetään Robinsonin Gary Dornhoeferiin kohdistunutta taklausta, jonka seurauksena peli jouduttiin keskeyttämään kaukalon laidan korjauksen ajaksi. Montreal voitti Stanley Cupin suoraan neljässä ottelussa.
Guy Lapointe #5
Guy Lapointe syntyi Montrealissa 18.3.1948. Hän kävi läpi Canadiensin juniorimyllyn ja pelasi ensimmäisen NHL-ottelunsa Montrealissa 20-vuotiaana kaudella 1968-69. Vaikka Lapointe pelasikin seuraavalla kaudella viisi ottelua Canadiens-paidassa, ei hänen odotettu saavuttavan vakituista paikkaa Montrealin kivikovassa puolustuksessa vielä vuosiin. Hänet kuitenkin valittiin kaudella 1968-69 AHL-liigan ykköstähdistöön. Montrealin menetettyä veteraani Ted Harrisin Minnesotaan kesällä 1970, oli syksyn harjoitusleirillä yhden puolustajan paikka vapaana. Lapointe tuli leirille valmiina pelaajana ja vei paikan vakiokokoonpanosta.
Lapointe oli taitava kiekonkäsittelijä ja hyvä luistelija, joka pelasi tehokasta kahden suunnan peliä. Paketin täydensivät kova ja tarkka laukaus, sekä rajut taklaukset. Tulokaskaudellaan hän ampui 15 maalia ja antoi 29 syöttöä, keräten lisäksi 107 jäähyminuuttia, joka oli tuohon aikaan todella kova lukema. Serge Savardin luokkaannuttua hän otti paikan Montrealin ykkösylivoimakentällisestä J.C. Tremblayn rinnalla. Samalla kaudella Lapointe oli jo avainpelaajia Canadiensin voitettua hieman yllättäen Stanley Cupin.
Lapointe pelasi Montrealissa yhteensä 12 kokonaista kautta. Tänä aikana hän voitti kuusi Stanley Cupia (1971, 1973 ja 1976-1979) ja tuli valituksi kolme kertaa NHL:n kakkostähdistöön (1975-77). Kaudella 1972-73 hän sijoittui Norris Trophy-äänestyksessä toiseksi Bobby Orrin jälkeen. Maaliennätyksensä hän teki kaudella 1974-75 ampuen 28 maalia ja 1976-77 syntyi piste-ennätys 25+51=76. Lapointe edusti Kanadaa kaikissa 70-luvun tärkeimmissä kansainvälisissä turnauksissa (72 Summit Series, 76 Canada Cup ja 79 Challenge Cup). Viimeisinä Montreal-vuosinaan hän kärsi loukkaantumisista ja vuonna 1982 hänet myytiin St. Louisiin. Viimeisen kautensa Lapointe pelasi Boston Bruinsissa 1983-84.
Pelaajana hänet tunnettiin peräänantamattomuudestaan ja kovuudestaan. Jään ulkopuolella hän oli yksi liigan kaikkien aikojen tunnetuimista pilailijoista. Sanottiin, ettei Guy Lapointen haluttu olevan ensimmäinen pukuhuoneeseen menevä kaveri, eikä viimeinen sieltä poistuja. Kerran hänen kerrotaan vieraskiertueella keränneen joukkueen tekohampaat pukukopista ja lähettäneen ne postitse takaisin Montrealiin.
Peliuransa jälkeen Lapointe toimi apulaisvalmentajana Quebec Nordiquesissa, sekä valmentajana ja toimitusjohtajana juniorijoukkueissa. Vuodesta 1990 hän toimi kykyjenetsijänä Calgaryn organisaatiossa. Nykyään hän on Minnesota Wildin pääkykyjenetsijä. Hall of Fameen Lapointe nimettiin vuonna 1993.
Larry Robinson #19
Larry Robinson syntyi Winchesterissa 2.6.1951. Hänet valittiin Ontarion junioriliigan parhaaksi puolustajaksi pelatessaan Brockville Bravesissa 1969-70. Pelattuaan seuraavan kauden Kitchenerissa, Robinson varattiin vuoden 1971 varaustilaisuudessa numerolla 20. Hän oli vasta Montrealin neljäs varaus, sillä Canadiens oli onnistunut hankkimaan itselleen kolme ensimmäisen kierroksen varausta. Hänen edellään varattiin Guy Lafleur (1), Chuck Arnason (7) ja Murray Wilson (11). Robinson oli itse pettynyt tultuaan Montrealin varaamaksi, koska uskoi vievän vuosia, ennen kuin hän pääsisi pelaamaan Canadiensissa. Myöskään juokkue ei vielä tässä vaiheessa ollut varma siitä, olivatko he saaneet muuta kuin isokokoisen puolustajan.
Robinson, joka opittiin tuntemaan nimellä ”Big Bird”, pelasi puolitoista kautta AHL-liigaa Halifaxissa, ennen kuin hänet nostettiin Montrealiin tammikuussa 1973. Hän sopeutui nopeasti NHL-peleihin ja lunasti itselleen vakiopaikan. Saman kauden pudotuspeleissä hän ampui toisella kierroksella voittomaalin Philadelphiaa vastaan kovalla laukauksella siniviivalta ylivoimahyökkäyksessä. Myöhemmin hän kertoi olleensa niin hermostunut, että olisi halunnut syöttää kiekon hyökkäyksessä mukana olleelle Frank Mahovlichille. Tämä kuitenkin huusi ”Anna mennä!” ja Robinson laukoi. Voittomaali antoi Robinsonin omien sanojen mukaan tarpeeksi itseluottamusta uran kääntämiseksi raiteilleen.
Seuraavalla kaudella Robinson alkoi saada yhä enemmän vastuuta Jacques Laperrieren jouduttua lopettamaan uransa polvivamman vuoksi. Kaudella 1974-75 hän pääsi pelaamaan Canadiensin ylivoimakentällisessä ja teki siihenastisen piste-ennätyksensä 14+47=61. Samalla kaudella hän istui jäähyaitiossa uransa huippulukeman, 76 minuuttia. Vaikka Robinson tunnettiin äärimmäisen kovana taklaajana, ei hän syyllistynyt ylilyönteihin. Pyyhittyään jäätä muutamalla tunnetulla tappelijalla, kuten Philadelphian Dave Schultzilla, hän loi itselleen maineen, jonka ansiosta ei hanskoja enää tarvinnut pudottaa. ”Mikäli jäällä sattui hankaluuksia, riitti että Larry luisteli paikalle ja tilanne laukesi itsestään”, kertoi silloinen Canadiens-valmentaja Scotty Bowman.
Kaudella 1976-77, Canadiensin hävitessä koko kaudella vain 8 peliä, teki Robinson oman piste-ennätyksensä 19+66=85. Teholukema näytti saldoa +120, jota parempaan on pystynyt vain Bobby Orr kaudella 1970-71 (+124). Samalla kaudella hän voitti ensimmäisen Norris Trophynsa. Toinen voitto tuli vuonna 1980. NHL:n ykköstähdistöön hänet valittiin kolmesti (1977, 1979, 1980) ja kakkostähdistöön niinikään kolmasti (1978, 1981, 1986). Conn Smythe Trophyn hän voitti kaudella 1977-78, tehtyään 15 pudotuspelissä 4 maalia ja annettuaan 17 syöttöä. Robinson edusti Kanadaa kolmasti Canada Cupissa (1976, 1981 ja 1984) ja kerran maailmanmestaruuskisoissa (1981). Lisäksi hän kuului NHL:n joukkueeseen vuoden 1979 Challenge Cupissa. Vuoden 1976 Canada Cupissa hän muodosti ehkä kaikkien aikojen parhaan puolustajaparin Bobby Orrin kanssa.
Larry Robinson edusti Montreal Canadiensia yhteensä 17 kauden ajan. Kesällä 1989 Canadiens ei halunnut uusia Robinsonin sopimusta ja hän siirtyi Los Angeles Kingsin riveihin. Pelaajaura päättyi kauden 1991-92 jälkeen 41-vuotiaana. Jokaisella pelaamallaan 20 kaudella hän pääsi pudotuspeleihin ja teki siihenastisen ennätyksen playoff-otteluiden määrässä (227). Sittemmin Mark Messier ja Guy Carbonneau ovat rikkoneet ennätyksen. Stanley Cupin Robinson voitti 6 kertaa (1973, 1976, 1977, 1978, 1979 ja 1986).
Pelaajauransa jälkeen Robinson liittyi New Jersey Devilsin valmennusportaaseen kaudelle 1993-94, voittaen Stanley Cupin apulaisvalmentajana 1995. Kaudesta 1995-96 hän toimi Los Angeles Kingsin päävalmentajana, kunnes joutui erotetuksi kaudella 1998-99. Hän pelasi New Jerseyhyn päävalmentajaksi keväällä 2000 ja juhli uransa kahdeksatta Stanley Cup- voittoa kauden 2000-2001 päätteeksi. Hall of Fameen Robinson nimettiin vuonna 1995.
Red Fisher totesi ”The Big Three” kolmikosta: ”Larry oli heistä paras. Hän oli iso, kova ja liikkuva. Sanalla sanoen hän oli johtaja.”
Serge Savard #18
Serge Savard syntyi Montrealissa 22.1.1946. Hänet valittiin kaudella 1966-67 Central Hockey Leaguen vuoden tulokkaaksi ja nousi jo seuraavalla kaudella Montreal Canadiensin vakiokokoonpanoon. Noustuaan nopeasti Canadiensin avainpelaajien joukkoon, hän voitti Conn Smythe Trophyn vuonna 1969.
Savardin lupaava ura sai kuitenkin pahan kolauksen kaudella 1969-70, kun hänen jalkansa murtui viidestä kohtaa. Yritettyään paluuta seuraavalla kaudella, murtui sama jalka uudelleen Toronton Bobby Baunin taklauksen johdosta. Canadiensin silloinen valmentaja totesi: ”Paras mieheni on mennyttä. Pahin mahdollinen menetys tällä hetkellä (Canadiens taisteli play-off- paikasta, jonka se lopulta menetti). Hän on sekä puolustuksen johtohahmo, että paras jäähyntappajamme.” Kausilla 1970-72 Savard pelasi yhteensä vain 60 ottelua mutta kuntoutui ajoissa tullakseen valituksi vuoden 1972 Summit Seriesiin. Summitissa Savard pelasi viisi ottelua, eikä ollut ainoana pelaajana kertaakaan mukana Kanadan hävitessä.
Savard tunnettiin ennen kaikkea puolustavana puolustajana, joka piti aina joukkuetta etusijalla. Samalla hän pystyi kuitenkin pelaamaan tehokasta hyökkäyspeliä avaamalla peliä nopeasti ja tarkasti. Lapointen ja Robinsonin kaltainen nouseva puolustaja hän ei kuitenkaan varsinaisesti ollut. Monessa muussa joukkueessa Savard olisi varmasti ollut ykköspuolustaja mutta Montrealissa hänen ylivoima-aikansa jäi suhteellisen vähiin. Siitä huolimatta hän ampui kaudella 1974-75 20 maalia ja antoi 40 maaliin johtanutta syöttöä. Tehopörssi kertoneekin parhaiten hänen pelistään: kolmella kaudella lukema oli yli +70. Jättäydyttyään suosiolla hieman joukkuetovereidensa varjoon, Savard valittiin NHL:n All-Star- kentällisiin vain kerran, vuonna 1979 (kakkostähdistö).
Vaikkei Savard ollutkaan aivan valovoimaisimpia tähtiä, nautti hän suurta arvostusta sekä pelaajien, että kannattajien keskuudessa. Hän pelasi Montrealissa 15 kautta, joista kaksi viimeistä joukkueen kapteenina. Hän toimi kapteenina myös 1977 Stanley Cup- voitossa Yvan Cournouyerin ollessa loukkaantuneena. ”Hän ei puhunut paljon, mutta kun hänellä oli otain sanottavaa, kaikki kuuntelivat”, sanoi Larry Robinson. Savard lopetti kesällä 1981 mutta Winnipeg Jetsin johto suostutteli hänet jatkamaan pelaamista vielä kaksi kautta. Savardin tulon jälkeen Jets keräsi 1981-82 80 pistettä, mikä oli 48 pistettä enemmän kuin edellisellä kaudella ja saavutti joukkueen historian ensimmäisen play off- paikan. Lopettaessaan hän oli yksi viimeisistä alkuperäisen kuuden joukkueen aikana pelanneista pelaajista.
Pelaajauransa jälkeen Savard nimitettiin Canadiensin toimitusjohtajaksi, jossa tehtävässä hän toimi vuoteen 1995 saakka voittaen tuona aikana kaksi Stanley Cupia. Nykyään hän toimii liikemiehenä Montrealissa. Hall of Fameen Savard nimettiin vuonna 1986.
Serge Savard ei muuten pitänyt ”The Big Three”- nimityksestä, koska hänen mielestään joukkue oli paljon muutakin kuin kolme puolustajaa.