Takuuvarmaa AC/DC:tä, jälleen kerran. Levyä on tullut useampi kerta kuunneltua alusta loppuun ja sitä tuttua groovea ei tarvitse kauaa hakea, se on levyllä nimittäin heti läsnä. Tavallaan uniikkitapaus AC/DC:n diskografiassa, mutta silti tuttuja ja turvallisia elementtejä mitä tulee bändin musiikkiin, sillä AC/DC:n pitää tehdä musiikkia, jota AC/DC on aina tehnyt. Malin poissaoloa ei studiobiiseistä tavallaan huomaa, mutta miksi huomaisi sillä onhan M. Youngilla näppinsä ollut pelissä biisejä tehdessä. Kyllähän tästä se Ballbreakerin aikainen aikakausi mulle tavallaan tulee mieleen, mutta joku Dogs Of War olisi voinut olla hyvin The Razor`s Edgellä tai Play Ball esimerkiksi For Those About To Rockilla.
Vahvastihan levy käynnistyy, sillä voimaa uhkuva nimibiisi ja aussipapoille tyypillinen rytmiraita Play Ball edustavat ehdottomasti levyn parhaimmistoa. Rock The Blues Away on aavistuksen duurimaisempi rallatus, joka tuo mieleen Black Icen soundimaailman. Miss Adventuressa on uusvanhaa svengiä, jota bändi ei viimeisimmillä studiolevyillään olekaan tarjonnut, näitä koukkuja on aina biiseissä aika ajoin mukava kuulla. Got Some Some Rock & Roll Thunder ja Hard Times edustavat mulle väliinputoajia ainakin vielä levyllä, mutta loppua kohden homma kiihtyy ja Baptism By Fire sekä Rock The House näyttävät jälleen sen mistä kaikki on kyse tämän bändin kohdalla, perusrockia ei veivaa nimittäin kukaan tällä telluksella paremmin kuin tämä down underin soittokunta. Sweet Candyssa on bluesahtavaa kaikua ja levyn päättävässä Emission Controllissahan on suorastaan funkahtava kitara, päättikö bändi "uusiutua" sitten mahdollisesti viimeisen levyn viimeisellä biisillä? Ei suinkaan, vankkaa perusjytäähän tuo on kuin kalliovuori ja kaikki 11 raitaa ovat todiste siitä faneille ja jopa epäilijöillekin, että rock`n roll taittuu ikämiehiltä yhä, tätä kupletin juonta ei kenenkään uuden tulokkaan kannata yrittää keksiä uudestaan.
Niin kuin sanoin, Stevien läsnäoloa en musiikillisesti minä ainakaan tunnista, mutta livenähän homma muokkaantuu enemmän, koska studiossa on varaa kikkailla. Brianin ääni on myös totutun käheän häijy, liekö studiopuolella tässäkin asiassa osuutta asiaan? Tuo Ruddin sekoilu harmittaa pirusti, koska yhtye todella kaipaisi häntä. Levyn biiseistä voi taas todeta, että kenelläkään rock-rumpalilla ei ole noin kiireetöntä ja tarkan täsmällistä lyöntiä tällaisessa musassa kuin Phil Ruddilla, se on kuin tehtaan takuu. Mitään turhaa tällä levyllä ei ole ja 11 kappaletta pitää levyn ytimekkään tiiviinä, sillä Black Icella homma alkoi jo levitä kuin jokisen eväät.
Mikäli tämä levy jäi AC/DC-nimeä kantavan yhtyeen viimeiseksi levyksi, niin tähän joutsenlauluun voivat juurekkaan rock`n rollin pioneerit, fanit, media kuin yhtyettä muutenkin seuraavat olla tyytyväisiä, tässä pidettiin rima jo korkealla levyä tehdessä ja taso pidettiin sekä sitä saatiin mitä luvattiin. Levyn kansivihossa viimeisellä sivulla oleva teksti "ilman Malia tämä kaikki ei olisi ollut mahdollista" saa aikaan kylmät väreet lukijassakin, kun tietää mikä kunnioitus ja nöyryys yhtyeessä on vuosikaudet vallinnut työntekoa kohtaan. Iso kiitos!
