Täytyy avautua vähän omista fiiliksistä tosta finaalista.
En nähnyt kovin monia tämän turnauksen otteluja. Jopa Suomen ottelut suorina onnistuivat menemään ohi, kun oli jotain pakollista tekemistä niiden kanssa aina päällekkäin. Mutta nythän oli pakko herätä yöllä katsomaan tuo finaalinäytös. Ja voi olla, että oli nopeatempoisin ja paras jääkiekko-ottelu, jonka olen nähnyt.
Tykkään, miten asiantuntevaa meidän studioväki nykyään on. Sieltä heti bongattiin useamman miehen voimin, että M. Tkachuk pelaa niin loukkaantuneena, ettei pysty antamaan joukkueelleen mitään. Näinhän se oli. Oli aika hyödytön pelaaja, kun ei uskaltanut mennä maalineduskahakoihin ja kulmiin, eli vahvuudet täysin menneet. Tuo, että Jenkeillä oli lopulta vain 11 hyökkääjää jalkeilla ja Kanadalla 12, loi jo vähän eroa. Itselle paistoi muutenkin silmään - ja tuntuu absurdilta sanoa näin, kun noin kova nimilista pelaajia kentällä molemmilta - on että materiaaliero on itse asiassa Kanadalle. Trochekin ja Kreiderin pelatessa turhan vaisusti (ja heidän ollessaan kentällä Kanadan saadessa aina paineen USA:n päähän), ja M. Tkachukin loukkaantumisen myötä tuntui selvältä, että jenkit joutuvat menemään kolmen ketjun rotaatioon. Näin tietyllä tavalla kävikin, sillä Vinnyn ja Kreiderin peliaika tosiaan pieneni. Vihaisen vedon omaava Brock Nelson kumminkin vielä pääsi puolittaisiin maalipaikkoihin ja hyviä laukauksia sai kauempaa aikaan, joten hän vielä meni kokoonpanopelaajasta, mutta pitkälti vain kolme ketjua jenkeiltä pystyivät pelaamaan tasaisesti Kanadaa vastaan, ja niistäkin tulosvastuuta ehkä lopulta vain kahdella. Esim. Boldy ja edes Jack Hughes eivät onnistuneet erottumaan ja tekemään mitään relevanttia.
Trochek ja Kreider ehkä USA:lta noita alisuorittajia, mutta muuten USA pelasi kyllä hyvän ottelun - yksilötasolla jopa enemmän loistoa kuin Kanadalla. Kanadan ainoa selvästi "peurana ajovaloissa" -pelaaja oli mielestäni vain Seth Jarvis, joka hätäili, teki paskoja ratkaisuja kiekolla, ja vieläpä kun häneltä ryövättiin se yksi hyvä maalitontti, niin paistoi sellainen kypsymättömyys sentään näin koviin peleihin, ja/tai tarvittavan itseluottamuksen puute. Mun on pakko mainita Kanadan ainoina muina "alisuorittajina" melko näkymättömäksi jäänyt Crosby, sekä Connor McDavid, of all people. Jatkoaikamaalia lukuun ottamatta McDavidin halu voittaa vihdoin jotain otti ehkä vähän liikaakin valtaa, ja yliyrittämiseksi meni peli hänen osaltaan. On nopein ja taitavin jopa tuolta, niin yritti mennä se edellä, pakottaa peliä ja ratkaisun. Lopulta hän kuitenkin aika nopeasti tulleesta tilanteesta ja vastustajan virheestä onnistui jatkoilla rokottamaan, ja osoitti paitsi koko maailmalle niin ennen kaikkea ehkä lähinnä itselleen vihdoin, että pystyy voittamaan isoa pyttyä huipputasolla. McDavid kuitenkin oli yliyrittämisensä ja puristuksen määrän johdosta lähes täysin pimennossa läpi ottelun peluutustaan vastaan, joka sitten meni sinne suurten yksilöonnistujien laariin.
Nimittäin pakkipari Slavin - Faber.
Onko kukaan puolustaja lajin historiassa pelannut yhtä hyvin kuin Jaccob Slavin pelasi viime yönä? Aivan uskomaton peli, kaveri on aivan in the zone! Varmaan joka helvetin vaihto, kun kaveri palaa penkille, niin saa 3-4 pelaajalta pukkaukset mailalla ja pakkikoutsi läpsyttelee olkapäille että taivas varjele mitä juuri teit meidän joukkueelle. Paitsi ilmiselvät avoimen Crosbyn maalipaikan ihmepelastus sekä älytön sekä laukauksen että syötön onnistuneesti pois pelaava heittäytyminen siihen yhteen 2 vs. 1 -tilanteeseen, niin kaverin sijoittuminen, A. Mäkisenkin mainitsema "puolustaminen eteenpäin", aina oikealle puolelle hyökkääjää pääseminen eli ikalehkos-koripallo-termein ns. "position voittaminen", ja taivaallinen mailapuolustus ja katko joka ainoaan vähänkin häntä lähelle tulevaan kiekkoon... huhhuh.
On puhuttu, että NHL tarvitsisi myös puolustavan puolustajan palkinnon. Olen täysin tämän kannalla. Sen nimeksi pitäisi myös tulla The Jaccob Slavin Award. Vuodesta toiseen liigan top tier puolustava pakki (omaten kuitenkin tiettyjä vahvuuksia myös hyökkäyssuuntaan), ja nyt tämä ihan hillitön vielä peli tähän maailman kovimpia pelaajia vastaan. On se sellainen.
Brock Faber hoiti kans tonttinsa erinomaisesti. Eichelin peluutus McDavidia vastaan onnistui myös hienosti; oikein pystyi Jaska ennakoimaan Connorin liikkeet, jos vaikka USA menetti kiekon Kanadalle, ja pelaamaan miestä pois yhdessä huikean pakkiparin kanssa. Tällaiset onnistumiset osoittavat, kuinka monipuolinen maailmanluokan sentteri Jack Eichelkin lopulta on. Aivan lajin parhaita pelipaikallaan. Lisäksi jenkeiltä nostettava Brady Tkachuk todella koviin onnistujiin. Tosi aktiivinen peli, aivan löi all in, taklasi kaikkea mikä liikkuu, pelottava presence ahtaissa paikoissa, komea vähän likainenkin maali reboundista. Oli helppo tykätä. Oliko Jussi Jokisen kommentti, mihin oli helppo yhtyä, että Tkachukit ovat paljon "kanadalaisempia" pelaajia kuin kukaan kanadalainen täällä - pitää niin paikkansa, niin hyvää fyysistä ja maalinedustekemistä.
Kanadalta tosiaan yksilöjä ei ehkä samalla tavoin erottunut kuin Jenkeillä, mutta toisaalta materiaalin laajuudessa jopa, neljän ketjun rintamalla, sekä 5 vs. 5 -pelaamisessa ja joukkueena olivat mielestäni edellä lähes koko 60 minsaa, vaikka joukkuetilastot ottelussa lopulta menivätkin melko tasan. Yksilöistä minun on nostettava peräti Colton Parayko Kanadalta isoihin onnistujiin. Pelasikohan elämänsä ottelun? En kyllä muista, milloin viimeksi olen Paraykolta nähnyt tuollaista (ainakin näennäisesti) jalkaa/nopeutta, aktiivisuutta hyökkäysten nostossa, tukemisessa ja jopa maalipaikkoihin pääsyssä, ja erinomaista puolustuspeliä omiin kiekottomana. Oli kyllä Kanadan jopa parhaita pakkeja. Makar vain taitotasolla pystyi erottumaan, mutta esim. pitkään loukkaantuneena olleen Drew Doughtyn suoritus oli paljon perusvarmempi ja kädenlämpöisempi kuin Paraykon, joka tuntui pelaavan aivan balls to the wall, ja peliaika Sanheimin kanssa tuntui vain lisääntyvän ottelun edetessä, kun ehkä valmennustiimikin ihmetteli, että mikähän Coltonilla nyt on, miksi se pelaa noin hyvin maailman parhaita vastaan. :D
USA oli mielestäni vähän parempi oikeastaan vain jatkoilla. Ja siellä Kanada sitten voitti. Merkillisesti menee jääkiekko välillä. Slavin suunnilleen ainoa syy, miksei Kanada ollut ratkaissut jo varsinaisella peliajalla.
Turnauksen mielestäni paras maalivahti Jordan Binnington löi äärimmäisen molarisuorituksen sisään oikealla hetkellä. Tässähän tämä minusta on: Binnington on jo osoittanut olevansa isojen pelien mies, ja osoitti sen taas, siinä missä maailman parhaalta runkosarjamaalivahdilta Connor Hellebuyckilta vielä odotellaan näyttöjä pääkopan kestävyydestä tosipaikassa. Voi mennä liian oman romantisoinnin piikkiin, mutta se Matthewsin & co.:n merkkausvirhe - varmaan ainoa koko ottelussa USA:lle - siihen McDavidin jatkoaikamaaliin, niin tuli vain mieleen että olisiko Binnington toisessa päässä yliaggressiivisella laukojan haastamisellaan sekä päivän haamureaktiollaan peräti ottanut sen McDavidin laukauksenkin kiinni. Hellebuyck ei sitä nyt ottanut.
Binningtonista sanottava muutenkin, että sen pelityyli on varmaan lempparini nykymolareista. Tuntuu, että maalivahtipeli on ennalta-arvattavampaa ja viihdearvoltaan tylsempää joka vuosi, kun tekniikka vain kehittyy ja kaikki tekevät jonkinlaiset "objektiivisesti oikeat" päätökset ja liikeradat joka hetki, mutta se, kuinka helposti Binnington irtoaa maaliltaan pelaamaan kiekkoa, kuinka isoja riskejä hän ottaa, kuinka aggressiivisesti hän haastaa laukojaa pahimmillaan pelaten itsensä kokonaan ulos tilanteesta, on todella viihteellistä seurata. Voin kuvitella, että Kanadan faneilla sydän ollut kurkussa monta kertaa tuonkin ottelun aikana: taas pokecheck ohi ja tyhjä maali kaverilla - ei onneksi tehnyt! Ja mitä tuo nyt taas lähtee tuolta maaliltaan tuotakin kiekkoa pelaamaan? Näin neutraalin katsojan näkökulmasta - sekä STL että Kanada - kuitenkin todella viihteellistä seurattavaa. Välillä osuu aggressiivisuus omaan nilkkaan ja kaverilla tyhjä maali joko maalin takana sekoilun, liian aggron poke-checkin, tai laukojan liian poispelaamisen johdosta ja onkin tullut syöttö tai pomppu ja tyhjä maali odottaa. Tänään ei kostautunut. Plus etenkin jatkoajan haamuseivit olivat täyttä kultaa isojen pelien mieheltä taas. Hauska yksityiskohta mielestäni tuo, kun Kanadan voitettua ottelun Binnington näyttää sortuvan aivan märäksi rätiksi Cooperin syliin. Ei joukkuekaveri Paraykon tai esim. maalivahtikollegan, vaan Cooperin. Tuli mieleen, että tuotako tuo veskaripeli on huipputasolla. Purkautuiko äärimmäinen lataus, kovin keskittyminen mitä on elämässä joutunut tekemään, äärimmäinen väsymys ja helpotus samaan aikaan jotenkin niin, että vähän aikaa on oikeastikin aivan toimintakyvytön ja joko itkee, henkii tai vain makaa jonkun luotettavan henkilön käsivarsilla jonkin aikaa. Entä mitä tämä kertoo Cooperin taidosta käsitellä pelaajia, kun käsittääkseni noilla ei ole muuta yhteistä kuin tämä turnaus, mutta kuitenkin nimenomaan isä Cooperin käsivarret löytyivät jo näin lyhyellä tutustumisella, ja niihin on hyvä sortua hetkeksi keräilemaan itseään aivan jättimäisen suorituksen jälkeen?
Siinä varmaan isoimmat kommentit Kanada - USA:sta. Suomen turnauksesta sanottava, että paljon jäi opittavaa. Granny ja Laine nykykunnollaan melkeinpä parhaimpina hyökkääjinä jätti sen kuvan, että alisuorittajia löytyi ja paljon. Hintz, Aho päällimmäisinä. Itselle kyllä Hintz vaikuttaa perustasoltaan muutenkin lähinnä aika geneeriseltä NHL:n kakkossentteritason kaverilta muutenkin, jos häneltä osataan puolustaa pois se hänen ainoa temppunsa, mutta tämä vaatisi oman keskustelunsa, laitetaan tämä nyt vain heittona tähän. Aho oikeastikin todella vaisu ja ihan epäortodoksisen heikko siihen nähden, millainen maine kaverilla on peliä hyvin ymmärtävänä, pelinrakennus- ja maalintekotaitoisena ja tosi vikkelänä huippusentterinä. Barkov onnistui olemaan ainoa kenraali noista meidän senttereistä. Haula myös ihan ok pienemmissä rooleissa. Pettymyksiin pitää nostaa vielä erityisesti Luostarinen, jonka tuttu aikaansaavuus ja luotattavuus oli kaukana tietyissä peleissä. Lehkonen vielä ehkä yhtenä, ja Ranekin, etenkin kun nyt olisi pitänyt tuottaa tehoja. Puolustus kautta linjan hyvä. Taajaan mainittujen Lindellin ja Mikkolan onnistumisten lisäksi tekee mieli nostaa erikseen framille Olli Määttä. Nykyään maailman parhaimmistoon "tasaisen harmaana peruspakkina" kuuluva Määttä otti mielestäni vähän playdriverin tonttiakin, ja palasi vähän sinne nuoruutensa Penns-vuosiin, jolloin pelasi ykkös-yv:ssäkin välillä ja oli sellainen sähäkämpi ja toisaalta hasardimpi pakki kuin nykyään. Määttä onnistui mielestäni yhdistämään tuon aikaista kiekollista vastuuta nykypäivän todella älykkääseen ja korkeatasoiseen puolustuspelaamiseensa.
Suomella harmittavasti molaristartit tuntuivat menevän kuin vähän väärin päin. Kun pari helpompaa päästänyt ykkönen vedettiin maalilta, niin kakkonen pelasikin sitten loistavasti. Jos startit olisi annettukin Lankinen - Saros - Lankinen, niin kuka tietää, kuinka hävyttömän hyvän turnauksen meidän molarit olisivat pelanneet, ja ties kuinka pitkälle oltaisiinkin päästy. Ei mielestäni mikään alisuoritus Suomelta, huomioiden myös materiaaliero joka osa-alueella muihin maihin, etenkin esim. Kanadaan. Valmennus lähinnä herätti paljon paljon kysymysmerkkejä Suomella, mutta sekin on toinen keskustelu, tämä viesti venynyt ihan tarpeeksi pitkäksi jo näinkin.