1980-luvun tähdet – mitä helvettiä tapahtui?

[Mack]

MTV-sukupolven nuorena tuli funtsittua kavereiden kanssa yksi ilta vanhoja hyviä tähtiä ja heidän kohtaloitaan.

Pop/rock-musa on todella nuori ilmiö kulttuurissamme. 1950-luvulla homma sai alkunsa, 1960-luvulla ensimmäiset tähdet todella jättivät lähtemättömät jälkensä, 1970-luvulla stadionrock ja eri musatyylien sodat alkoivat, ja sitten on tämä meidän monien nuoruuteen kuuluva 1980-luku.

Kasariaikoina superstarakultti todella otti uuden askeleen popkulttuurissa, MTV ja musavideot tietysti hyvin merkittävässä roolissa. Kun ajattelee monia 80-luvun ikoneja niin useat heistä ovat surullisia raunioita. Kukapa ei muistaisi Michael Jacksonin, Whitney Houstonin, George Michaelin, Princen ja Madonnan loputonta näkyvyyttä. Heidän mielikuvansa ja musiikkinsa jäi lähtemättömästi mieliimme, piti heistä tai ei.

Ajatelkaa Michael Jacksonia, kaverilla oli aivan kaikki, siis aivan kaikki, maailma täysin polvillaan edessään ja miettikää nykyhetkeä. Totaalinen ihmisraunio jossain Las Vegasissa erakoituneena. Aina kun kuulen Thrillerin ja Badin materiaalia, niin pudistelee vain päätään siitä mitä tuosta kaverista tuli.

Whitney Houston, raikas kaunis nuori nainen virheettömällä äänellä. Sittemmin..luurankoa muistuttava crackin orja. Ilmeisesti jotenkin asiat jälleen järjestyksessä.

George Michael, jälleen osastoa maailma polvillaan edessä. Ääntä, lahjakkuutta ja kokonaisvaltainen pop-staran paketti. Nykyään lähinnä koominen hahmo, joka vierailee maailman eri vessoissa ja puistoissa etsimässä seuraa. Musiikillisesti kuitenkin ollut aina uskottava.

Madonna oikeastaan on yhä aika vahvoilla, laulajana aina varsin keskinkertainen, mutta pop-hahmona varsin täydellinen. Loistava esimerkki kuitenkin ihmisestä, joka ei voi myöntää ajankulkua. 5-kymppisenä trikoissa parikymppisten jätkien ympäröimänä. Pop-ikonina silti varsin rautainen.

Fiilareita/ajatuksia muilta aikalaisilta?

MACK

 

[NIN]

Eilen tuli VH1:lta sivukorvalla katseltua 70-, 80- ja 90-luvun discohelmiä Kim Wildesta Michael Jacksoniin ja hyviä nauruja sai roppakaupalla, mutta samoja ajatuksia tyyliin, että mitähän helvettiä tuollekin ja tuolle tapahtui. Kenen kämmeniä vasten esim. Sabrinan tissit painautuvat nykyisin? Itse en disco- tai tanssimusiikista juurikaan perusta, mutta erona 80-90 -luvuillakin oli se, että silloin oli vielä tv-kanava, joka näytti oikeasti musiikkia. Artistit (mm. MJ) ja levy-yhtiöt panostivat helvetisti musavideoihin. Sitten tuli iso paha internet ja mullisti kaiken. Nykyään MTV:ltä jos sattuu tositv-ohjelmien suosta löytämään musiikkiohjelman, on syytä lyödä lottonumerotkin kuponkiin saman tien. Vituttaa koko paska kanava aivan käsittämättömän paljon.

Mutta siis takaisin aiheeseen, artistien suosion elinkaari on ainakin lyhentynyt huomattavasti ja noiden viiden mainitun staran kaltaisia megatähtiä syntyy harvemmin jos ollenkaan. Etenkin, kun starat haetaan helvetin Idols- tai Talent -ohjelmien kautta. Maailma muuttui aika nopeasti. Onneksi on VH1, joka vielä näyttää vanhoille käriseville sedillekin rokkia ja poppia ajalta, jolloin Michael Jacksonkin oli vielä musta.

 

[Kanto kaskessa]

Mainstream-musiikin kannalta 80-luku on ehkä kaikkein masentavin vuosikymmen populaarimusiikin historiassa. Silloin miljoonia myivät bändit, joiden suosio perustui pelkästään poseeraamiseen ja rock-sekoiluun. Mötley Crue, Whitesnake ja muu paska olivat musiikillisesti latteinta listamusiikkia kautta aikojen. Samaten oli käsittämätöntä, että Duran Duranin kaltaiset poppoika-bändit olivat menestyneempiä kuin esim. Replacements, joka on rock-historian unohdettuja suuruuksia. Itse ottaisinkin indie-näkökulman 80-lukuun.

Morrissey & Smiths: 80-luvun tärkeimpiä bändejä ainakin vuodatettujen kyyneleiden määrässä. Morrissey oli syrjäytyneiden lukioälyköiden, goottien ja ahdistuneiden wannabe-renttujen esikuva. Morrissey on edelleen monille indie-bändeille ylitsepääsemätön jumala, vaikka hän tuskin osasi laulaa ja ihmisenä hän oli angstinen reppana. Tässä klassinen esimerkki bändistä, jonka suosio kulminoitui bändin keulakuvan imagon hohdokkuuteen.

Stone Roses: NME ja monet muut ”vakavat” musalehdet julistivat uuden Beatlesin syntyneen. Ainakin koko brittimedia oli polvillaan bändin edessä, vaikka se oli tuskin julkaissut mitään. Tuloksena oli yksi mukiinmenevä levy ja yksi täydellinen floppi. Bändi riitautui ja hajosi ilmeisesti julkisen painetilan vuoksi. Saatiin ehkä surullisin esimerkki yli-hypetyksen tuhovaikutuksesta bändin luomisvoimaan.

R.E.M. oli 80-luvun tärkein varjeltu salaisuus rock-musiikin saralla. Se oli musiikkina siis sympaattista, älykästä ja tarttuvaa rockia aikana jolloin mauttomuus (kasari-disko & tukkahevi: Mötley Crue, Whitesnake, Skid Row yms paska) myi miljoonia. Sitten bändi alkoi siirtyä populistisempaa ja nynnympään ilmaisuun ja kuinkas ollakaan vuosikymmenen lopulla R.E.M. alkoi soida jo kaupparatsujenkin autojen stereoissa.

Replacements oli surullinen esimerkki bändistä, joka tuhosi sekoilullaan menestyssaumansa. Bändi soitti vuosikymmenen parasta rock-musiikkia, mutta ratkaisevilla hetkillä ei ollut tuuria ja toisaalta bändin mediaseksikkyys ei ehkä ollut ajalle sopivaa.

 

[magnum37]

Loistava topic! Itsekin kuulun näihin 80-luvulle "jämähtäneisiin" papparaisiin, ja tapanani on useinkin fiilistellä 80-luvun ikivihreiden hittien parissa. Omistan joitakin kasarilevyjä, mutta nettiaika tarjoaa nostaligisointiinkin aivan uuden ulottuvuuden. Kätevästi käy googlettaa 80-luvun listat ja sitten vaan copypastaa biisit Youtubeen. Ihme on jos EI löydy. Niille naurettavan simppeleille musiikkivideoille, tai pyhäpuku päällä ja kraka kaulassa vedetyille keikkataltioinenille saa kyllä nauraakin ihan kivasti - netti on siis täydellinen jukeboksi kaapelin päässä :)

Se on helppo muistella hyvällä aikakautta, kun oli itse vielä lapsi ja varhaisnuori ja siten autuaan tietämätön kaikista aikuisuuden haasteista ja pettymyksistä. Ja olihan 80-luku tosiaankin sellainen villin toivon vuosikymmen. Lännessä meni lujaa eikä siihen liittyvää äärimaterialistista elämäntapaa pidetty silloin mitenkään ongelmallisena. Monet pop-kulttuurin vaikuttajat imagoineen olivat vielä kohtalaisen viattomia 90-luvulta alkaneeseen pahispopparilinjaan verrattuna. Ehkä kaiken kääntöpuolena oli se, että menestys saattoi tulla liiankin helposti, eikä moni näistä staroista oikein sitä kestänyt. Kulissien takana oli paljon kovempaa, mitä ulospäin koskaan saatiin silloin tietää. Nykyään onneksi näistä lieveilmiöistä puhutaan avoimemmin ja tähdetkin ovat oikeasti vain ihmisiä.

Kasarimusiikin kulta-aikaa oli mielestäni vuodet 1985-89, kun kotonakin Sky Traxit pauhasivat koulun jälkeen. Jos kasarimusaa pitäisi kuvailla jollakin erityisella sanalla, sanoisin että melodisuus oli sille omaleimaista, niin popin kuin rokin puolella. Se teki monista tuon ajan hiteistä erityisen tarttuvia ja vaikuttivat osaltaan siihen, että 80-luku jäi monille mieleen iloisen hömpän vuosikymmenenä. Nykyäänhän synkistely on poppia, aivan kuten 70-luvulla.

EDIT:Tässä yksi "kasarihelmistä". Suomalaisbrittiläisen yhteistyön tulos: Paul Oxley's Unit syntikoiden läpimurto menossa ;D

 

[Sininen Lanka]

Stone Roses: NME ja monet muut ”vakavat” musalehdet julistivat uuden Beatlesin syntyneen. Ainakin koko brittimedia oli polvillaan bändin edessä, vaikka se oli tuskin julkaissut mitään. Tuloksena oli yksi mukiinmenevä levy ja yksi täydellinen floppi. Bändi riitautui ja hajosi ilmeisesti julkisen painetilan vuoksi. Saatiin ehkä surullisin esimerkki yli-hypetyksen tuhovaikutuksesta bändin luomisvoimaan.

Taysin eri mielta. Stone Roses on ainoita tuon ajan bandeja, jotka ovat kestaneet aikaa. Stone Rosesin kakkoslevy on todella hieno Led Zeppelin vaikutteinen levy, vaikka floppasikin. Samoin ei pida unohtaa Stone Rosesin vaikutusta Oasiksen ja muiden brittirock-bandien synnyssa.

 

[Kanto kaskessa]

Taysin eri mielta. Stone Roses on ainoita tuon ajan bandeja, jotka ovat kestaneet aikaa. Stone Rosesin kakkoslevy on todella hieno Led Zeppelin vaikutteinen levy, vaikka floppasikin. Samoin ei pida unohtaa Stone Rosesin vaikutusta Oasiksen ja muiden brittirock-bandien synnyssa.

No myönnettäköön, että Stone Rosesin ensimmäinen levy on hyvää poppia (toinen on liian psykedeelinen meikäläisen makuun). Silti Stone Roses painii aivan eri sarjassa kuin esikuvansa Beatles, Rollarit, Who ja Kinks, joihin kriitikot vertasivat bändiä. Eniten Stone Rosissa löi vastaan tuo tolkuton hype aikoinaan. Edellä mainitut vanhat britti-invaasiobändit tekivät vähintään kymmenen timanttista klassikkoalbumia ja pari sataa loistavaa biisiä, kun nämä hype-bändit saivat ehkä yhden albumillisen kelvollista kamaa. Siinä on aika selkeä laadullinen ero. Itse lasken Stone Rosesin samaan sarjaan 2000-luvun hype-bändien Strokes, Libertines jne. kanssa. Ihan mukiinmenevää ja ajoittain jopa mainiota musiikkia, mutta ei niinkään omaperäistä tai hohdokasta.

 

[Juhaht]

Kenen kämmeniä vasten esim. Sabrinan tissit painautuvat nykyisin?

Sattuneesta syystä googlailin Sabrinaa tässä viime viikolla ja (englanninkielinen) Wikipediahan tämänkin totuuden kertoi, kuten nykyään aina. Sabrina omistaa nykyään oman levy-yhtiön ja toimii musiikkituottajana. 90-luvulla mimmillä oli ilmeisesti jonkinsortin lama-aika, mutta siitä on noussut ja jotain keikkojakin vedellyt vielä 2000-luvulla. Siellä ne Boysx3:t ja vastaavat ovat hilpeästi playbackina soineet ties missä retrodiskoissa.

 

[Evil]

Onneksi Duran Duran on sentään aina Duran Duran. Itse asiassa Simon LeBonille sopii tuollainen kulahtaneemman miljonäärielostelijan habitus mitä mainioimmin.

Aina kun kuulen Duranien musiikkia, tulee mieleeni kookas huvijahti kellumassa jossain karibialaisessa laguunissa. Jahdin kannella on duraneita valkoisissa puvuissa, supermalleja, samppanjaa, jerepulveria ja isoja, rullattuja seteleitä... Kaiken yllä lepää joutilaisuuden, rahan ja erotiikan huumaava seitti.

 

[Uleåborgir]

Eiköhän kaikkein WTF-bändi kuitenkin ollut New Kids On The Block. He aloittivat "uransa" vuonna 1986 albumilla "New Kids On The Block". Valtavan yleisönsuosion he saivat 1988 julkaistulla levyllä "Hangin' Tough".

Bändin musiikki oli kerta kaikkiaan hirveää paskaa. Pikkusiskohan sitä tietenkin kuunteli. Kuulosti siltä kuin automaattiurun päälle oltaisiin laulettu helvetin huonoa karaokea, vaikka karaokea ei siihen aikaan vielä Suomeen oltukaan tuotu.

Ilmeisesti näistä joku vielä sitkuttelee, Jordan Night ainakin ja lieneepä joku näyttelijänurallakin. Suosikki-lehdessä bändin suosio rinnastettiin aikoinaan Beatlesin vastaavaan. Heheh.

 

[Vanha Len]

Eiköhän kaikkein WTF-bändi kuitenkin ollut New Kids On The Block. He aloittivat "uransa" vuonna 1986 albumilla "New Kids On The Block". Valtavan yleisönsuosion he saivat 1988 julkaistulla levyllä "Hangin' Tough".

Bändin musiikki oli kerta kaikkiaan hirveää paskaa. Pikkusiskohan sitä tietenkin kuunteli. Kuulosti siltä kuin automaattiurun päälle oltaisiin laulettu helvetin huonoa karaokea, vaikka karaokea ei siihen aikaan vielä Suomeen oltukaan tuotu.

Wikipedia väittää bändin suosion huipuksi 90-luvun alun. Sanot, että musiikki oli hirveää paskaa...verrattuna mihin? Aivan helvetin suosittu poikabändi oli ja myi aivan helvetisti. Mistä tämä sitten kertoo...

 

[Uleåborgir]

Wikipedia väittää bändin suosion huipuksi 90-luvun alun. Sanot, että musiikki oli hirveää paskaa...verrattuna mihin?

Jepjep, suosion huippu oli todellakin silloin mutta aluperin se oli kasaribändi. Mutta sitten tuli GN'R Use Your Illusion I ja II -älppäreillään ja johan kutistui NKOTB:n suosio minimiinsä. Musiikki oli hirveää paskaa... No vaikkapa verrattuna ovikellon soittoääneen.

 

[Vanha Len]

Musiikki oli hirveää paskaa... No vaikkapa verrattuna ovikellon soittoääneen.

Aivan helvetisti silti ostettiin paskempaa ääntä, mitä lähtee ovikellosta:)

 

[Kanto kaskessa]

Niin... 80-luvulla oli myös voimissaan tämä tapaus nimeltä Prince. Hän on sukupolvensa lahjakkain muusikko ja on moniverroin lahjakkaampi instrumentalisti ja biisintekijä kuin esimerkiksi kornia titteliä "popin kuningas" kantanut Michael Jackson tai edes mainitsematta "popin kunigatarta" eli Madonnaa. Prince ansaitsi supertähteytensä, jos kukaan on sitä koskaan ansainnut. Todella harva saa samanlaista seksuaalista latausta biiseihinsä ja pystyy vetämään seksihullun rooliaan vakuuttavammin. Musiikillinen tyylikirjo on valtava funk-pop-soul-rock-disco-avantgarde-akselilla. Henkilönä varmasti mystisimpiä popin historiassa.

 

[Kulttimörkö]

Eiköhän kaikkein WTF-bändi kuitenkin ollut New Kids On The Block. He aloittivat "uransa" vuonna 1986 albumilla "New Kids On The Block". Valtavan yleisönsuosion he saivat 1988 julkaistulla levyllä "Hangin' Tough".

Ilmeisesti näistä joku vielä sitkuttelee, Jordan Night ainakin ja lieneepä joku näyttelijänurallakin. Suosikki-lehdessä bändin suosio rinnastettiin aikoinaan Beatlesin vastaavaan. Heheh.

Kyseinen poppoo on tekemässä toista come backia. Tosiaan Donnie "Mark Wahlbergin isoveli" Wahlberg on tehnyt toisen uran näyttelijänä. Parempi näyttelijänä kuin laulajana.

Mitä tulee ketjun avausviestissä mainittuun M. Jacksoniin, on todettava ettei mies koskaan saanut kunnon lapsuutta joten päätti ottaa kaiken korkoinen takaisin. Tuhlasi lähes kaikki rahansa leluihin, huvipuistoon (Neverland) ja unohti kaiken tarpeellisen kuten nyt esimerkiksi kunnon taloudenhoitajan (puhutaan siis jostain kirjanpitäjästä tjms.). Mihinkään varsinaisiin pedo juttuihin en usko.

Suurin syy varmaan suurimmalle osalle 80-luvun tähtien himmenemiselle on varmaankin yksinkertaisesti se että eivät enää olleet muodissa. Kun 90-luku tuli, oli uudistuksen aika ja silloin ainakin euroopassa eurodance tuli kuvioihin mukaan.

 

[Mack]

Otetaas kiinni.

NKOTB:stä sen verran, että 88-91 Jenkkilässä suosittua ja 90-92 täällä Euroopan mantereella. Tosiasia bändin musiikista on oikeastaan se, että paikoin aika tyylipuhdasta R&B/soul-sekoitusta se on, ja jos tuo olisi lanseerattu jonain ns.uskottavana mustana soulporukkana, niin se olisi ehkä ollut hyväksytympi. Tosin ainoa lyriikka mitä käytettiin taisi olla sana "girl". Taisi muuten tänä vuonna julkaistu paluulevy päästä Billboardin ykkössijalle.

Stone Rosesista, Morrisseystä ja NME:stä tuli mieleen miten 80-90-lukujen vaihteessa kärjistyi tämä pop vs. uskottava rock. NME julisti Phil Collinsit ja kaikki AOR-musiikit suurinpiirtein maailman syöväksi ja vastaavasti tukka silmillä menevät rentut edustivat sitä "aitoa musaa". Tuossa on ehkä ollut pop/rock-maailman yksi ongelmista, oletus että tuijottamalla omia kenkiään, vihaamalla maailmaa ja laulamalla vakavasti olisi jotenkin uskottavampi. Rock-yhteisöä on tietyllä tapaa vaivannut aikamoinen tekopyhyys ja samalla rockin kapinahenki on kyllä aika kaukana. Moni aloittaa kapinallisina ja haluaa muuttaa maailmaa, mutta lopulta päätyvät varsin tyytyväisinä nauttimaan aristokraatin elämästä.

Duran Duranista tietysti on pakko mainostaa hetkeä jolloin aika pysähtyi eli Live Aid ja LeBonin dramaattinen äänen hajoaminen keskellä A view to a kill-biisiä, käykää tsekkaamassa.


MACK

 

[-OO-]

Kyseinen poppoo on tekemässä toista come backia. Tosiaan Donnie "Mark Wahlbergin isoveli" Wahlberg on tehnyt toisen uran näyttelijänä. Parempi näyttelijänä kuin laulajana.

Donnie Wahlberghän tekee aika hienon roolisuorituksen Carwood Liptonin roolissa Taistelutoverit -sarjassa. Mielestäni parempi näyttelijä kuin tunnetumpi veljensä.

NKOTB:stä sen verran että muistan kuinka paljon minua vitutti kun oli siskon kanssa yhteinen huone ja sisko luukutti tuota paskaa päivästä toiseen, eikä pelkästään levyltä vaan pitihän sitä perkele tietenkin videoltakin vielä katsella. Ja siskon puolikas huoneesta oli vuorattu noiden jätkien lärveillä tietystikin... Onneksi sitten tuli pelastava isä ja rakensi väliseinän... Ja sitten taisi lopahtaa jo tuon poppoon suosiokin muidenkin kuin siskoni silmissä.

 

[Mack]

Mitä tulee ketjun avausviestissä mainittuun M. Jacksoniin, on todettava ettei mies koskaan saanut kunnon lapsuutta joten päätti ottaa kaiken korkoinen takaisin. Tuhlasi lähes kaikki rahansa leluihin, huvipuistoon (Neverland) ja unohti kaiken tarpeellisen kuten nyt esimerkiksi kunnon taloudenhoitajan (puhutaan siis jostain kirjanpitäjästä tjms.). Mihinkään varsinaisiin pedo juttuihin en usko.

Suurin syy varmaan suurimmalle osalle 80-luvun tähtien himmenemiselle on varmaankin yksinkertaisesti se että eivät enää olleet muodissa. Kun 90-luku tuli, oli uudistuksen aika ja silloin ainakin euroopassa eurodance tuli kuvioihin mukaan.

Totta, muoti sanelee paljon ja tämä koski nimenomaan näitä hieman pienempiä tähtiä. Suurien starojen kohdalla kuitenkin esim. sekä Prince, että G.Michael sotkivat asioitaan 90-luvun alussa levy-yhtiösekoiluillaan. Kasaritähdet kantavat kuitenkin varsin onnistuneesti yhä mainettaan tänäkin päivänä. On kiehtova nähdä miten 2000-luvun tähdet ovat esillä vuonna 2025.

Jackon kohdalla on niin paljon asioita perseellään. Valitettavasti noiden pedojuttujen kohdalla on melkein pakko epäillä jotain aika vahvasti. Niin paljon epäselvää ja niin paljon juttuja ja niin kauan. Sen lisäksi millään tasolla ei ole selitettävissä miksi maksat jonkun hiljaiseksi tuollaisessa tapauksessa, jos kerran olet syytön.


MACK

 

[Watson]

Aivan helvetisti silti ostettiin paskempaa ääntä, mitä lähtee ovikellosta:)

Toki. Tosin jokaista myytyä NKOTB:n levyä kohti onkin sitten myyty varmaan muutama tuhat ovikelloa.

 

[-OO-]

Jackon kohdalla on niin paljon asioita perseellään.

Ilmeisesti Jackon kohdalla asiat on todellakin perseellään tällä hetkellä, mikäli näihin uutisiin on uskominen:
Michael Jackson vakavasti sairas (MTV3)

 

[Vanha Len]

Toki. Tosin jokaista myytyä NKOTB:n levyä kohti onkin sitten myyty varmaan muutama tuhat ovikelloa.

Moniko tuttavasi osti bändin levyn ja moniko ovikellon...? Niinpä. Turha tästä nyt on alkaa kättä vääntämään kun kyseessä on paljon myynyt poikabändi. Staroista kun on nyt kyse.

 

[Kanto kaskessa]

Otetaas kiinni.

Stone Rosesista, Morrisseystä ja NME:stä tuli mieleen miten 80-90-lukujen vaihteessa kärjistyi tämä pop vs. uskottava rock. NME julisti Phil Collinsit ja kaikki AOR-musiikit suurinpiirtein maailman syöväksi ja vastaavasti tukka silmillä menevät rentut edustivat sitä "aitoa musaa". Tuossa on ehkä ollut pop/rock-maailman yksi ongelmista, oletus että tuijottamalla omia kenkiään, vihaamalla maailmaa ja laulamalla vakavasti olisi jotenkin uskottavampi. Rock-yhteisöä on tietyllä tapaa vaivannut aikamoinen tekopyhyys ja samalla rockin kapinahenki on kyllä aika kaukana. Moni aloittaa kapinallisina ja haluaa muuttaa maailmaa, mutta lopulta päätyvät varsin tyytyväisinä nauttimaan aristokraatin elämästä.

MACK

Morrisseyn kohdalla taitavasti hiottu imago nosti hänet tiettyjen musapiirien jumalaksi. Tärkeimmät asiat hän sanoi haastatteluissaan, ja itse musiikki oli onnetonta ruikutusta. NME hehkuttaakin imagollisesti cooleja bändejä tyyliin Arctic Monkeys, Libertines, Strokes ja (joskus muinoin) Smiths ja Stone Roses, jotka näyttävät coolilta kuvissa ja jotka osaavat esiintyä nokkelasti ja heittää pari sivistyssanaa älykkään vaikutelman luomiseksi.

Smiths-henkistä vollotusta on myöhemmin ollut mm. Radioheadissa ja Coldplayssa. Minusta tälläinen munaton poppi on vienyt pop-musiikkia hieman väärään suuntaan. Tietty iloisuus ja aitous on kadonnut muka-älykkyyden ja angstiuden tieltä. Joy Division vanavedessä alkoi tulla 80-luvulla tälläistä synkistelevää indie-poppia... mitä niitä olikaan vielä... Jesus & Mary Chain, Echo & Bunnymen, Cure, Bauhaus jne.

 

[NIN]

Duran Duranista tietysti on pakko mainostaa hetkeä jolloin aika pysähtyi eli Live Aid ja LeBonin dramaattinen äänen hajoaminen keskellä A view to a kill-biisiä, käykää tsekkaamassa.

Tuo on aika karu äänenmurroskiekaus. Onneksi soittivat noin pienessä klubissa, eikä ollut paljon katselijoita. Olisi saattanut muuten nolottaa. No, live on live ja kaikkea sattuu. DD:n Wild Boys sitä vastoin ihan studioäänitysbiisinäkin on sellainen että S. LeBon tanssahtelee koko ajan nuottien välissä, missä toki on tilaa. Muistelen Suosikista lukeneeni, että asiaa seliteltiin kovalla tupakinpoltolla.

 

[Juhaht]

Ilmeisesti näistä joku vielä sitkuttelee, Jordan Night ainakin ja lieneepä joku näyttelijänurallakin.

Kuten sanottu, Walhbergin Donniehan on tehnyt ihan mainion uran näyttelijänä:

http://www.imdb.com/name/nm0005531/

Joku saattaa muistaa sällin Band of Brothersista tai Boomtownista.

 

[archieG]

Oli sitten yhdestä suurimmista 80-luvun symboleista, Duran Duranista, mitä mieltä tahansa, saivat kuitenkin uransa aikana väännettyä minun mielestäni täydellisen pop-kappaleen, eli "Ordinary World"in. Tosin tietysti vasta seuraavalla vuosikymmenellä, 1993.

 

[Mack]

Tuossa kun sunnuntaina tuli katsottua Freddie Mercuryn muistokeikan koostetta, niin taas muistui mieleen miten väkivahvasti G.Michael veti tuon Somebody to loven. Moni kyllä sukelsi aika pahasti tuolla keikalla, ja äänen range ei oikein riittänyt, mutta veti kyllä ex-Wham aika näyttävästi pajatson tyhjäksi. Muistan hyvin miten monet raskaamman musan frenditkin ylistivät tuota esitystä.


MACK