Kyllä on todellinen pitkäperjantai. Ei voi muuta sanoa.
Eihän tässä oikein saa mitään fiksua tehtyä. Huominen pyörii mielessä jatkuvasti, tunteet vaihtelee laidasta laitaan. Päällimmäisenä on epätietoisuus tulevasta. Loputon tuska, joka on ohi huomenna, kävi miten kävi. Reilun kuukauden ajan on tämä tuska kasvanut ja kasvanut. Miltä tuntuu huomenillalla n. klo 19.30 (tai mahdollisesti myöhemmin), jää nähtäväksi.
Eilinen peli oli omaa luokkaansa. Sportin tasoittaessa viimeisellä minuutilla lensi vanha kengänriepu alas parvekkeelta. Kai se pitäisi tuolta pihalta hakea. Sillanpään ratkaistessa, aukesi parvekkeen ovi jälleen; kauniisti, niin kauniisti liehui Patalippu tuulisessa kiirastorstain illassa.
Ajan kulukseni olen tänään muistellut omaa elämääni yhdessä Ässien kanssa. Tämä menee nyt aika OT:ksi, mutta se sallittakoon, ehkäpä tämä on oivaa terapiaa.
Kaikki alkoi muistaakseni syksyllä -92. Siskoni järjesti kotonamme bileet, ja meidän muiden perheenjäsenten piti keksiä muuta tekemistä siksi aikaa; kotona ei saanut näyttäytyä. Isäni piti siis keksiä tekemistä jotta 6-vuotias poika olisi tyytyväinen. Ässät-Kiekko-Espoo. Istuimme ylhäällä. Ässät voitti 10-1 tai 10-2. Korpisalo, Javanainen, Raitanen, Kaski, Takko.
Todellinen innostus puhkesi kaudella 93-94 Ässien sijoittuessa runkosarjassa upeasti toiseksi. Rakastuin lopullisesti Korpisaloon. Istuessani ensimmäisellä penkkirivillä laidan vieressä, Korpisalo tuhlasi selvän maalipaikan ja suutuspäissään löi mailansa pleksiin ja säpäleiksi juuri minun kohdallani. Playoffit Tapparaa vastaan, aijai. Tappara voitti yllättäen kaksi ekaa peliä. Kolmannessa pelissä Nemo Nokkosmäki ratkaisi jatkoajalla. Neljännessä pelissä Tampereella Ässät voitti 5-3 tai 5-4. Mieleen on jäänyt kolmannessa erässä Ässien tekemä maali, jonka Mäkelä hylkäsi käsittämättömästi. Viiden peli Porissa, halli täynnä, Maamme-laulu, kylmät väreet. Fandul vei Padan johtoon ensimmäisessä erässä b-pisteen kaarelta ammutulla laukauksella. Tämän jälkeen juhli Tappara, voittaen lopulta 4-1 ja etenemällä välieriin.
Kaudella 94-95 Ässät taisteli upeasti pronssille. Takko oli ohittamaton puolivälierissä Hifkiä vastaan, kolmessa pelissä 1(?) maali omiin! Välierissä Jokereita vastaan murskatappio 7-0, toisessa ottelussa Porissa halli täynnä, tiukka peli, jatkoaika. Jokerit kuitenkin vei voiton Helsinkiin ja samalla melkeinpä sinetöityi Ässien jääminen pronssiotteluun. Pronssiottelu Raumalla, kuuntelin radiosta, Timo Järvenpää selosti. 0-3-lukemin pronssit Poriin! Kyllä oli hienoa käydä koulussa punainen Patareppu selässä.
11.2.1996. Se oli surullinen sunnuntai. Ässät johti Jyppiä vastaan 7-1. Sitten se tapahtui. Ässien numero 89 törmäsi Jypin venäläisvahvistukseen kohtalokkain seurauksin. Koko halli hiljeni täysin. Loppukaudella Ässien pelistä ei tullut mitään. Pitkä tappioputki. Lukkoa vastaan Jari Levonen suurin piirtein luovutti kiekon päästessään läpiajoon; ei vaan ollut pelaaminen enää maailman tärkein asia. Tästä tapahtumasta voidaan katsoa alkaneen Ässien pitkän korpivaelluksen, joka päättyi satumaisesti keväällä 2006, kuitenkin vain jatkuakseen entistäkin voimakkaampana. Otevrelin halvaantuminen oli minulle niin iso juttu, että se on ehdottomasti suurin yksittäinen muisto urheilun parista. Tämän jälkeen meni muutama kausi, etten seurannut niin aktiivisesti kuin aikaisemmin.
96-97, Tami tuli ABCD-ohjelmineen. Puolivälierissä Ässät voitti sensaatiomaisesti ensimmäisen pelin Turussa. Toinen peli, halli täynnä. Niin vain Tepsi tuli ja voitti, ja voitti myös kaksi seuraavaa peliä.
Kaudet 98-05 ovat minun muistoissani hyvin samankaltaisia, tasaista harmaata massaa laskevalla trendillä. 2000-luvun alussa kahtenakin kautena Ässät aloitti hurjasti, ollen maajoukkuetauolla sarjakärjessä. Molemmilla kausilla kuitenkin lento loppui samaan aikaan kuin seinään. Yksittäisiä hienoja juttuja tietysti on, Jason Williams, Korpisalon uran viimeiset vuodet. Pääasiassa kuitenkin tuskaisia vuosia.
Kunnes koitti kausi 05-06. Ässät ei aloittanut niin hurjasti kuin aikaisemmilla kausilla. Pikkuhiljaa kauden edetessä trendi alkoi nousemaan. Joulukuun alussa tuskan vuotensa aloittaneen TPS:n vieraillessa Isomäessä, alkoi tuntua siltä että tässä kaudessa on jotain hyvin erityistä. Pata pyöritti Palloseuraa 6-0, tunnelma hallissa oli jopa hieman epäuskoinen. Playoffit olivat hienoa aikaa, koko Satakunta hengitti Padan tahtiin. Patasydän sykkii-muovikassit tulivat kauppoihin ja punaiset irokeesit olivat muotia. 1.4.2006 vapautui paljon vuosien aikana patoutunutta tuskaa. Kuudes peli Porissa Tapparaa vastaan, Ässät nousi 0-2-tappioasemasta 3-2-voittoon. Summerin soidessa rantapallot täyttivät kentän. Välieräsarja Kärppiä vastaan, tunnelmat olivat epäuskoiset. Ässät voitti kaksi ekaa peliä, Kärpät kolmannen ja kaikki olettivat että nyt loppui Ässien satumainen lento. Ei loppunut. Finaaleissa Padan suurin energia oli mennyttä, Kerho oli kovempi. Ratkaisevan finaalin jälkeisenä sunnuntaina upea torijuhla. Ässät olisi pitänyt palkita vuoden joukkueena vuonna 2006.
Hopeahuuman jälkeiset kaudet ovat olleet kuin jostain huonosta komediasta. Käsittämättömiä ratkaisuja, hopeahuuman tarjoama valtava potentiaali toiminnan kehittämiseksi hukattiin uskomattomalla tavalla. Pajuoja ja Härkälä, voi jumalauta.
Se, miksi huomenna pelataan Isomäessä koko seuran historian tärkein yksittäinen peli, on seurausta vuosia jatkuneesta ammattitaidottomasta organisaation pyörittämisestä.
Tämä on nyt tuskaa. Kävi huomenna kuitenkin miten vain, MIKÄÄN EI MUUTU. Niin kauan kuin Patalogo pysyy rinnassa, niin kauan kannatan Ässiä. Se mikä on sydämessä, pysyy siellä ikuisesti. Eihän isäkään hylkää poikaansa, vaikka tämä olisi mokannut pahemminkin. Jollakin täällä Jatkoajassa on allekirjoituksena "Mies voi rakastaa elämässään montaa eri naista, mutta vain yhtä jääkiekkojoukkuetta". Juuri näin se menee.
Tämäkin kokemus lopulta vahvistaa sidettä Ässiin. Rakkaus kasvaa kasvamistaan, loppua ei näy!