Joskus ammoin, nuorena ja hulluna oltiin menossa muutaman kilometrin päähän kaverin tupareihin, ensi kämppä ja meille junkkareille hieno dokausluukku, jotka vielä vanhempien helmoissa kärvisteltiin. Puistopusseilla oltiin jo oltu useampi tunti, että kaikki oltiin tukevasti laitamyötäisessä, niinpä kenen lie oivalluksesta, että pitäähän meillä olla joku tuparilahja, päätettiin ottaa kainaloon siitä vierestä puistonpenkki, sehän olisi oiva penkki parvekkeelle. Älyttömintä maailmassa oli sen raahaaminen kilometrikaupalla, painoi se sen verran, mutta saaja oli iloisesti yllättynyt ja sinä kesänä juotiin sillä penkillä eräskin kaljapullo kesästä nautiskellen.
Samoihin aikoihin tapasin baarissa miekkosen, jonka kanssa jutut kulki ja läppä lensi niin, että unohtui kummaltakin se vosujen metsästys, minkä vuoksi niihin baareihin nyt yleensä mentiin, huomattiin myös, että tunnetaan paljon samoja tyyppejä, mutta jostain syystä ei vaan olla koskaan ennen törmäilty. Siispä lähdettiin pilkun jälkeen lampsimaan kortepohjasta kohti keskustaa Jyväskylässä. Tää kaveri oli semmonen iso toistasaataakilonen roikale, mutta niinpä vaan ykskaks varottamatta kiipes kun marakatti lyhtypylvääseen, ruuvas sieltä lampun irti, kiipes alas ja ojensi sen mulle juhlallisesti tutustumislahjana. Olin aivan äimänä, että mitä helv..., sittemmin paljastui, että tällä sankarilla oli omituinen tarve aina kännipäissään kapakin jälkeen kiipeillä kaikkiin lyhtypylväisiin ja ruuvailla lamput kainaloonsa, eräs ystäväni oli jonain aamuna mennyt hänen kämpilleen käymään ja tää kaveri oli siellä tukka pystyssä rapuloissaan ihmetellyt, että mistä sen kämppään oli ilmestynyt kauhee kasa katulamppuja, ei kuulemma koskaan itse muistanut lainkaan mitä kännipäissään oli toilaillut. Lahja oli kyllä päättömin, mitä koskaan olen vastaanottanut.
