Otsikoiden avaaminen ei ole juuri kuulunut tapoihini, mutta jos lievässä hutikassa uskaltaisi tavoista poiketa. Musiikkiotsikot näkyvät muutenkin olevan kovaa valuuttaa.
Viime aikoina olen ahkerasti kuunnellut Thin Lizzyä ja ajattelinkin kysyä teiltä arvon jatkoaikalaiset, mikä on mielestänne bändin paras studioalbumi?
Live-levyjen poisjättäminen saattaa aiheuttaa soraääniä, onhan Live & Dangerous yksi kaikkien aikojen huikeimmista livealbumeista. Kuitenkin ne ovat oma maailmansa studiolevyihin verrattuna ja jätän ne äänestyksestä pois.
Muutama sana ja arvosana (1-5 tähteä) bändin albumeille:
Thin Lizzy, 1971 **
Jos Thin Lizzy olisi jäänyt tämän nimettömän debyyttinsä tasolle, bändiä tuskin enää tänä päivänä muistettaisiin. Ensimmäinen kokoonpano (Phil Lynott, Brian Downey ja Eric Bell) ei ollut vielä oikein hitsautunut yhteen ja bändi kuulostaa lähinnä siltä kuin haluaisi olla yhtä aikaa Led Zeppelin, Jim Hendrix ja Beatles. Ainoa kappale, mistä todella voin sanoa tykkääväni, on Honesty Is No Excuse. CD-version bonukseksi laitetulla New Day - EP:llä kuullaan jo jonkin verran parempaa meininkiä, mutta tulevat huippupäivät on vielä todella kaukana.
Shades Of A Blue Orphanage, 1972 ***
Kakkoslevy on jo monta kertaluokkaa parempi. Buffalo Gal on jo ihan täysiverinen Lizzy-klassikko, vaikka sitä kovin tunnettuna biisinä ei voikaan pitää. Toinen ehdoton helmi on Sarah, jota ei pidä sotkea seitsemän vuotta myöhemmin ilmestyneeseen, samannimiseen ja tunnetumpaan biisiin. Tämä äärimmäisen herkkä ja hauras kappale on omistettu Phil Lynottin isoäidille, jälkimmäinen Sarah tyttärelle. Edelleenkään ei voida mistään kuolemattomasta klassikkoalnumista puhua, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa.
Vagabonds Of The Western World, 1973 ****½
Bändin ensimmäinen kokoonpano saavutti huippunsa tällä kolmannella albumilla. Vagabonds... lopetti yhden kauden, mutta toisaalta on myös uuden kauden avaus. Tämä oli ensimmäinen levy, jossa oli Jim Fitzpatrickin piirtämä tyylikäs kansi ja myös tämän levyn aikoihin Lynottin ylähuulelle ilmestyi miltei tavaramerkiksi muodostuneet "pornoviikset". Heti avausraita "Mama Nature Said"'sta asti tällä levyllä on ihan eri meininki kuin kahdella aiemmalla. Hienoimpia biisejä ovat Little Girl In Bloom, Vagabond Of The Western World ja bändin ensimmäinen albumilta lohkaistu sinkku The Rocker. CD-versiossa on bonusraitoina kaksi levyä edeltänyttä sinkkua (Whisky In The Jar ja Randolph's Tango) b-puolineen. Ensinmainittu oli bändin ensimmäinen brittihitti ja (ainakin listasijoituksilla mitattuna) jäi hieman yllättäen myös bändin suurimmaksi hitiksi.
Night Life, 1974 **½
Uusi levy-yhtiö, uudet kitaristit. Eric Bell oli lähtenyt kävelemään edellisen albumin jälkeen. Pieneksi hetkeksi korvaajaksi astui Gary Moore, jonka kanssa laitettiin purkkiin tällä levyllä oleva Still In Love With You ja viimeisenä Decca-singlenä julkaistu loistava Little Darling (ei ole tällä levyllä), sekä arkistoihin muutamaksi vuodeksi pölyyntymään jäänyt Sitamoia. Moore oli kuitenkin vain tilapäisratkaisu ja tälle levylle uusiksi kitaristeiksi kiinnitettiin Scott Gorham ja Brian Robertson. Tätä kokoonpanoa pidetään yleisesti legendaarisimpana ja parhaimpana, mutta tällä levyllä ei ole vielä tietoakaan tulevasta. She Knows, It's Only Money ja Dear Heart ovat ihan siedettäviä biisejä, mutta kokonaisuudessaan levy on todella kaukana tulevista tuotoksista. Ainoa syy "Philomenan" julkaisemiselle singlenä taitaa olla se, että se on nimetty Lynottin äidin mukaan...
Fighting, 1975 ****
No nyt alkaa kuulostaa jo paljon paremmalta. Tämä levy ei ole läheskään yhtä hyvä kuin Jailbreak, mutta joka tapauksessa tämä oli se levy, jolla Thin Lizzy sukelsi todelliseen menestysputkeen. Levyn avaa bändille harvinainen cover-biisi, Bob Segerin Rosalie. Rankasti rokkaavat King's Vengeance ja Suicide sekä Lizzyn hienoin slovari Wild One ovat levyn huippukohdat. Levyn kansi on ehkäpä bändin rumin, mutta ei anneta sen haitata kuuntelunautintoa...
Jailbreak, 1976 *****
"Dwängggggg...." Niin se albumi nimikappaleellaan alkaa. Mihin tarvitsee monimutkaista progeilua, kun yhdellä soinnulla saa aikaan yhden rock-historian parhaista introista? Muutenkin tällä albumilla loksahtavat paikoilleen kaikki palaset. Legendaarisin kokoonpano oli saavuttanut parhaan vireensä ja Lynottin biisinkirjoituskynä oli terävimmillään. Yhdeksästä biisistä yhtäkään ei voi tuomita filleriksi, vaikka kuinka kriittisesti katsoisi. Rankkaa rockia (Jailbreak, Warriors, Emerald), kevyempää rockia (The Boys Are Back In Town, Romeo And The Lonely Girl), poppia (Running Back) ja jopa country-rockia (Cowboy Song). Eräs newjerseyläinen karvapää myönsi ottaneensa viimeksi mainitusta paljon vaikutteita tehdessään yhden harvoista hyvistä biiseistään, Wanted Dead Or Alive. Kaiken lisäksi tämä albumi tuli ulos lähes samoihin aikoihin kuin minä, joten voiko muuta kuin täysiä pisteitä edes harkita?
Johnny The Fox, 1976 ****
Nykyaikana bändi, joka laittaa uuden levyn ulos joka toinen vuosi on kohtuullisen tuottelias. Tuntuu kovin saamattomalta, kun ajattelee, että Jailbreakilla ja Johnny The Foxilla ei ollut eroa kuin puolisen vuotta. Siinä välissä bändi ehti vielä hieman kiertää ja Phil Lynott sairastaa vakavasti. Silti Johnny The Fox kuuluu ehdottomasti bändin parhaiden töiden joukkoon. Totta kai tämä jää vähän kesyn pikkuveljen asemaan Jailbreakiin verrattuna, mutta huikea albumi kuitenkin. Svengaava Johnny The Fox Meets Jimmy The Weed, ahdistava Massacre, Fools Gold ja hienot slovarit Borderline ja Sweet Marie ovat kaikki hienoja biisejä. Pikkuhitti Don't Believe A Word on itse asiassa albumin heikoimpia raitoja.
Bad Reputation, 1977 ***½
Brian Robertson oli rikkonut kätensä kapakkatappelussa ja on tällä levyllä mukana hyvin vähän. Jopa niin vähän, että Lynott, Downey ja Gorham poseeraavat kansikuvassa kolmistaan. Tervehdyttyään hän kuitenkin palasi muutamalle raidalle soittamaan, mutta ei silti enää pitkään ollut bändin jäsenenä. Bad Reputation ei ole yhtä hyvä kuin kaksi edellisvuoden albumia, mutta huippusiivuja löytyy täältäkin. Tupla-A-puolisinkun Dancing In The Moonlight/Bad Reputation molemmat puolet lienevät kaikille joskus radiota kuuntelevalle tuttuja. Myös Soldier Of Fortune, Opium Trail ja Killer Without A Cause kelpaavat hyvin Lizzy-klassikoiden joukkoon.
Black Rose - A Rock Legend, 1979 ***½
Jälleen poislähteneen kitaristin paikan otti Gary Moore. Monet tuntuvat pitävän tätä albumia TL:n parhaana työnä Jailbreakin ohella, mutta minuun tämä ei ole niin hyvin uponnut. Bändin saundi jotenkin muuttui tälle levylle, siitä tuli ehkäpä hieman poppaavampi. Waiting For An Alibi ja Do Anything You Want To ovat toimivia ja tarttuvia biisejä, mutta kuitenkin aika tyhjänpäiväisiä verrattuna bändin parhaisiin tuotoksiin. Kolmas hitti Sarah on niin sokerinen ja lälly, että diabeetikkojen kannattaa pitää insuliininsa lähellä sitä kuunnellessa. Varmasti tyttären syntymä on saanut Philin sydämen sulamaan, mutta en kuitenkaan erityisemmin siitä biisistä tykkää. Levyn parhaat biisit on Got To Give It Up ja viimeisenä raitana oleva moniosainen nimikappale. Gary Moore on raidalla aivan huikeassa vedossa, irlantilainen kansanmusiikki ja hard-rock lyövät tyylikkäästi kättä.
Chinatown, 1980 ****
Jos sanon, että Chinatown on Black Rosea parempi albumi, saattaa moni Lizzy-fani kaivaa aseen esiin. No, sanon sen siitä huolimatta. "Chinatown on Black Rosea parempi albumi". Moore ei kauaa viihtynyt bändissä ja Gorham sai uudeksi aisaparikseen veteraani-sessiokitaristi Snowy Whiten. Monen mielestä kyseinen herra ei sovi Thin Lizzyn imagoon, no ehkä niinkin, mutta eipä kaverin naamaa näy levyn kansilehdillä... Chinatown on mielestäni viimeinen todella hyviä biisejä sisältävä Lizzy-abumi. Killer On The Loose oli viimeinen bändin neljästä top10-sinkusta briteissä sijoittuen juuri kymmenenneksi. (Muut olivat Whiskey In The Jar, The Boys Are Back In Town ja Waiting For An Alibi.) Jack The Ripperistä kertova biisi on yksi suurimmista suosikeistani, ellei peräti suurin, Lizzyn tuotannossa. Loppua kohden meno hiipuu, b-puolella on oikeastaan vain yksi tosi hyvä biisi (Genocide), mutta a-puoli edetäänkin viiden tähden vauhtia. Minun mielestäni bändin aliarvostetuin pitkäsoitto.
Renegade, 1981 ***
Yleinen mielipide taitaa pitää Renegadea bändin heikoimpana levynä. Omasta mielestäni Night Life ja debyytti jäävät sen taakse ja Thunder And Lightning on siinä ihan rajoilla. Parhaat biisit soitetaan pois alta heti aluksi. Väkevätunnelmainen Nostrdamuksen ennustuksissa liikkuva Angel Of Death ja rento, rätkäkundista kertova nimikappale ovat molemmat kelpo siivuja. Leave This Town laittaa jalan vippaamaan ja Hollywood oli aika ilmeinen valinta sinkuksi. Hollywood edusti tosin jo pitkälti sitä tukkaheviä, mitä seuraavalla albumilla kuullaan enemmänkin. Fats svengaa mukavasti ja It's Getting Dangerous päättää levyn kepeästi rullaten. Ei niin huono levy kuin maineensa, mutta heikoimpien töiden joukossa kuitenkin.
Thunder And Lightning, 1983 ***
Viimeiselle studioalbumille kokoonpano vaihtui taas. Snowy Whiten paikan otti nuori John Sykes ja jo parilla edellisellä levyllä koskettimia kilkutellut Darren Wharton nostettiin täysipäiväiseksi jäseneksi. Liekö juuri em. herrojen ansiota, mutta tämä levy ei enää kuulosta oikein Thin Lizzyltä. Ennemmin 80-luvun tukkaheviltä. John Sykesiä voi pitää ulkonäöltään todellisena tukkahevarin stereotyyppinä. Nimikappale jytää niin pirusti, The Holy War on väkevä ja hieno kappale sekä The Sun Goes Down on ikäänkuin virallinen Thin Lizzyn uran esiripun sulkija. Toisaalta Cold Sweat sortuu jo melkoiseen tilutteluun ja This Is The One ja Baby Please Don't Go kuulostaa juuri siltä tukkaheviltä, mistä en voi sanoa erityisemmin tykkääväni. Kuitenkin viimeinenkin albumi pitää päänsä pinnalla ja Lizzy pystyi sanomaan tulleensa kunniakkaasti uransa päähän.
Jahas, sitä onkin jo melkein aamu kun kirjoitukseni valmiiksi saan...
Viime aikoina olen ahkerasti kuunnellut Thin Lizzyä ja ajattelinkin kysyä teiltä arvon jatkoaikalaiset, mikä on mielestänne bändin paras studioalbumi?
Live-levyjen poisjättäminen saattaa aiheuttaa soraääniä, onhan Live & Dangerous yksi kaikkien aikojen huikeimmista livealbumeista. Kuitenkin ne ovat oma maailmansa studiolevyihin verrattuna ja jätän ne äänestyksestä pois.
Muutama sana ja arvosana (1-5 tähteä) bändin albumeille:
Thin Lizzy, 1971 **
Jos Thin Lizzy olisi jäänyt tämän nimettömän debyyttinsä tasolle, bändiä tuskin enää tänä päivänä muistettaisiin. Ensimmäinen kokoonpano (Phil Lynott, Brian Downey ja Eric Bell) ei ollut vielä oikein hitsautunut yhteen ja bändi kuulostaa lähinnä siltä kuin haluaisi olla yhtä aikaa Led Zeppelin, Jim Hendrix ja Beatles. Ainoa kappale, mistä todella voin sanoa tykkääväni, on Honesty Is No Excuse. CD-version bonukseksi laitetulla New Day - EP:llä kuullaan jo jonkin verran parempaa meininkiä, mutta tulevat huippupäivät on vielä todella kaukana.
Shades Of A Blue Orphanage, 1972 ***
Kakkoslevy on jo monta kertaluokkaa parempi. Buffalo Gal on jo ihan täysiverinen Lizzy-klassikko, vaikka sitä kovin tunnettuna biisinä ei voikaan pitää. Toinen ehdoton helmi on Sarah, jota ei pidä sotkea seitsemän vuotta myöhemmin ilmestyneeseen, samannimiseen ja tunnetumpaan biisiin. Tämä äärimmäisen herkkä ja hauras kappale on omistettu Phil Lynottin isoäidille, jälkimmäinen Sarah tyttärelle. Edelleenkään ei voida mistään kuolemattomasta klassikkoalnumista puhua, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa.
Vagabonds Of The Western World, 1973 ****½
Bändin ensimmäinen kokoonpano saavutti huippunsa tällä kolmannella albumilla. Vagabonds... lopetti yhden kauden, mutta toisaalta on myös uuden kauden avaus. Tämä oli ensimmäinen levy, jossa oli Jim Fitzpatrickin piirtämä tyylikäs kansi ja myös tämän levyn aikoihin Lynottin ylähuulelle ilmestyi miltei tavaramerkiksi muodostuneet "pornoviikset". Heti avausraita "Mama Nature Said"'sta asti tällä levyllä on ihan eri meininki kuin kahdella aiemmalla. Hienoimpia biisejä ovat Little Girl In Bloom, Vagabond Of The Western World ja bändin ensimmäinen albumilta lohkaistu sinkku The Rocker. CD-versiossa on bonusraitoina kaksi levyä edeltänyttä sinkkua (Whisky In The Jar ja Randolph's Tango) b-puolineen. Ensinmainittu oli bändin ensimmäinen brittihitti ja (ainakin listasijoituksilla mitattuna) jäi hieman yllättäen myös bändin suurimmaksi hitiksi.
Night Life, 1974 **½
Uusi levy-yhtiö, uudet kitaristit. Eric Bell oli lähtenyt kävelemään edellisen albumin jälkeen. Pieneksi hetkeksi korvaajaksi astui Gary Moore, jonka kanssa laitettiin purkkiin tällä levyllä oleva Still In Love With You ja viimeisenä Decca-singlenä julkaistu loistava Little Darling (ei ole tällä levyllä), sekä arkistoihin muutamaksi vuodeksi pölyyntymään jäänyt Sitamoia. Moore oli kuitenkin vain tilapäisratkaisu ja tälle levylle uusiksi kitaristeiksi kiinnitettiin Scott Gorham ja Brian Robertson. Tätä kokoonpanoa pidetään yleisesti legendaarisimpana ja parhaimpana, mutta tällä levyllä ei ole vielä tietoakaan tulevasta. She Knows, It's Only Money ja Dear Heart ovat ihan siedettäviä biisejä, mutta kokonaisuudessaan levy on todella kaukana tulevista tuotoksista. Ainoa syy "Philomenan" julkaisemiselle singlenä taitaa olla se, että se on nimetty Lynottin äidin mukaan...
Fighting, 1975 ****
No nyt alkaa kuulostaa jo paljon paremmalta. Tämä levy ei ole läheskään yhtä hyvä kuin Jailbreak, mutta joka tapauksessa tämä oli se levy, jolla Thin Lizzy sukelsi todelliseen menestysputkeen. Levyn avaa bändille harvinainen cover-biisi, Bob Segerin Rosalie. Rankasti rokkaavat King's Vengeance ja Suicide sekä Lizzyn hienoin slovari Wild One ovat levyn huippukohdat. Levyn kansi on ehkäpä bändin rumin, mutta ei anneta sen haitata kuuntelunautintoa...
Jailbreak, 1976 *****
"Dwängggggg...." Niin se albumi nimikappaleellaan alkaa. Mihin tarvitsee monimutkaista progeilua, kun yhdellä soinnulla saa aikaan yhden rock-historian parhaista introista? Muutenkin tällä albumilla loksahtavat paikoilleen kaikki palaset. Legendaarisin kokoonpano oli saavuttanut parhaan vireensä ja Lynottin biisinkirjoituskynä oli terävimmillään. Yhdeksästä biisistä yhtäkään ei voi tuomita filleriksi, vaikka kuinka kriittisesti katsoisi. Rankkaa rockia (Jailbreak, Warriors, Emerald), kevyempää rockia (The Boys Are Back In Town, Romeo And The Lonely Girl), poppia (Running Back) ja jopa country-rockia (Cowboy Song). Eräs newjerseyläinen karvapää myönsi ottaneensa viimeksi mainitusta paljon vaikutteita tehdessään yhden harvoista hyvistä biiseistään, Wanted Dead Or Alive. Kaiken lisäksi tämä albumi tuli ulos lähes samoihin aikoihin kuin minä, joten voiko muuta kuin täysiä pisteitä edes harkita?
Johnny The Fox, 1976 ****
Nykyaikana bändi, joka laittaa uuden levyn ulos joka toinen vuosi on kohtuullisen tuottelias. Tuntuu kovin saamattomalta, kun ajattelee, että Jailbreakilla ja Johnny The Foxilla ei ollut eroa kuin puolisen vuotta. Siinä välissä bändi ehti vielä hieman kiertää ja Phil Lynott sairastaa vakavasti. Silti Johnny The Fox kuuluu ehdottomasti bändin parhaiden töiden joukkoon. Totta kai tämä jää vähän kesyn pikkuveljen asemaan Jailbreakiin verrattuna, mutta huikea albumi kuitenkin. Svengaava Johnny The Fox Meets Jimmy The Weed, ahdistava Massacre, Fools Gold ja hienot slovarit Borderline ja Sweet Marie ovat kaikki hienoja biisejä. Pikkuhitti Don't Believe A Word on itse asiassa albumin heikoimpia raitoja.
Bad Reputation, 1977 ***½
Brian Robertson oli rikkonut kätensä kapakkatappelussa ja on tällä levyllä mukana hyvin vähän. Jopa niin vähän, että Lynott, Downey ja Gorham poseeraavat kansikuvassa kolmistaan. Tervehdyttyään hän kuitenkin palasi muutamalle raidalle soittamaan, mutta ei silti enää pitkään ollut bändin jäsenenä. Bad Reputation ei ole yhtä hyvä kuin kaksi edellisvuoden albumia, mutta huippusiivuja löytyy täältäkin. Tupla-A-puolisinkun Dancing In The Moonlight/Bad Reputation molemmat puolet lienevät kaikille joskus radiota kuuntelevalle tuttuja. Myös Soldier Of Fortune, Opium Trail ja Killer Without A Cause kelpaavat hyvin Lizzy-klassikoiden joukkoon.
Black Rose - A Rock Legend, 1979 ***½
Jälleen poislähteneen kitaristin paikan otti Gary Moore. Monet tuntuvat pitävän tätä albumia TL:n parhaana työnä Jailbreakin ohella, mutta minuun tämä ei ole niin hyvin uponnut. Bändin saundi jotenkin muuttui tälle levylle, siitä tuli ehkäpä hieman poppaavampi. Waiting For An Alibi ja Do Anything You Want To ovat toimivia ja tarttuvia biisejä, mutta kuitenkin aika tyhjänpäiväisiä verrattuna bändin parhaisiin tuotoksiin. Kolmas hitti Sarah on niin sokerinen ja lälly, että diabeetikkojen kannattaa pitää insuliininsa lähellä sitä kuunnellessa. Varmasti tyttären syntymä on saanut Philin sydämen sulamaan, mutta en kuitenkaan erityisemmin siitä biisistä tykkää. Levyn parhaat biisit on Got To Give It Up ja viimeisenä raitana oleva moniosainen nimikappale. Gary Moore on raidalla aivan huikeassa vedossa, irlantilainen kansanmusiikki ja hard-rock lyövät tyylikkäästi kättä.
Chinatown, 1980 ****
Jos sanon, että Chinatown on Black Rosea parempi albumi, saattaa moni Lizzy-fani kaivaa aseen esiin. No, sanon sen siitä huolimatta. "Chinatown on Black Rosea parempi albumi". Moore ei kauaa viihtynyt bändissä ja Gorham sai uudeksi aisaparikseen veteraani-sessiokitaristi Snowy Whiten. Monen mielestä kyseinen herra ei sovi Thin Lizzyn imagoon, no ehkä niinkin, mutta eipä kaverin naamaa näy levyn kansilehdillä... Chinatown on mielestäni viimeinen todella hyviä biisejä sisältävä Lizzy-abumi. Killer On The Loose oli viimeinen bändin neljästä top10-sinkusta briteissä sijoittuen juuri kymmenenneksi. (Muut olivat Whiskey In The Jar, The Boys Are Back In Town ja Waiting For An Alibi.) Jack The Ripperistä kertova biisi on yksi suurimmista suosikeistani, ellei peräti suurin, Lizzyn tuotannossa. Loppua kohden meno hiipuu, b-puolella on oikeastaan vain yksi tosi hyvä biisi (Genocide), mutta a-puoli edetäänkin viiden tähden vauhtia. Minun mielestäni bändin aliarvostetuin pitkäsoitto.
Renegade, 1981 ***
Yleinen mielipide taitaa pitää Renegadea bändin heikoimpana levynä. Omasta mielestäni Night Life ja debyytti jäävät sen taakse ja Thunder And Lightning on siinä ihan rajoilla. Parhaat biisit soitetaan pois alta heti aluksi. Väkevätunnelmainen Nostrdamuksen ennustuksissa liikkuva Angel Of Death ja rento, rätkäkundista kertova nimikappale ovat molemmat kelpo siivuja. Leave This Town laittaa jalan vippaamaan ja Hollywood oli aika ilmeinen valinta sinkuksi. Hollywood edusti tosin jo pitkälti sitä tukkaheviä, mitä seuraavalla albumilla kuullaan enemmänkin. Fats svengaa mukavasti ja It's Getting Dangerous päättää levyn kepeästi rullaten. Ei niin huono levy kuin maineensa, mutta heikoimpien töiden joukossa kuitenkin.
Thunder And Lightning, 1983 ***
Viimeiselle studioalbumille kokoonpano vaihtui taas. Snowy Whiten paikan otti nuori John Sykes ja jo parilla edellisellä levyllä koskettimia kilkutellut Darren Wharton nostettiin täysipäiväiseksi jäseneksi. Liekö juuri em. herrojen ansiota, mutta tämä levy ei enää kuulosta oikein Thin Lizzyltä. Ennemmin 80-luvun tukkaheviltä. John Sykesiä voi pitää ulkonäöltään todellisena tukkahevarin stereotyyppinä. Nimikappale jytää niin pirusti, The Holy War on väkevä ja hieno kappale sekä The Sun Goes Down on ikäänkuin virallinen Thin Lizzyn uran esiripun sulkija. Toisaalta Cold Sweat sortuu jo melkoiseen tilutteluun ja This Is The One ja Baby Please Don't Go kuulostaa juuri siltä tukkaheviltä, mistä en voi sanoa erityisemmin tykkääväni. Kuitenkin viimeinenkin albumi pitää päänsä pinnalla ja Lizzy pystyi sanomaan tulleensa kunniakkaasti uransa päähän.
Jahas, sitä onkin jo melkein aamu kun kirjoitukseni valmiiksi saan...
Viimeksi muokattu: