fat of the land
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- HIFK
Kirjoittelin tässä Davidkrokett ry:lle kiekkotekstin, postaan sen kuitenkin tänne teidän haukuttavaksenne, jos moderaattoreiden mielestä sopii liitteeksi toiseen ketjuun niin olkaa hyvä vain.
Alkuperäinen teksti osoitteessa: http://davidkrokett.org/forum/viewtopic.php?t=833
Osa 1.
Toukokuu vaihtuu kesäkuuksi ja lätkäskenessä pelejä pelaillaan vain rapakon takana jossa Teemu yrittää saalistaa ensimmäistä Cupiaan, tai ensimmäistä kertaa edes pääsee sitä yrittämään.
Westerlund vei kiekkoleijonat keväällä vastoin odotuksia finaaliin ja päätti valmentajakautensa mitaliin, jättäen oman saldonsa mittasuhteisiin nähden näyttävästi plussalle. Neljät arvokisat ja 3 mitalia, hyvä saavutus jos sitä tarkastellaan paperilla.
Kuitenkin rohkenen väittää että suomalainen kiekkoilu on kriisissä, enkä ole antamassa Westerlundille glooriaa tai synninpäästöä vaikkakin mitalitili on vakuuttava. Suomalainen kiekkoyleisö ainakin jatkoajassa on ottanut kriittisen linjan ja tuntuu siltä että menestykseen tai sen puutteeseen suhtaudutaan huomattavasti voimakkaammin kuin ennen.
Maajoukkueella suomessa on ollut aina erikoinen asema, leijonia on aina kunnioitettu ja menestystä on odotettu ja vaadittukin, nyt linjana tuntuu olevan se että menestyksen puutetta arvostellaan. Suomalaisia pelaa ennätysmäärä NHL:ssä, silti se toinen kultamitali antaa yhä odottaa tulemistaan. Kansaa janoaa kultaa ja alkaa käydä kärsimättömäksi.
Missä sitten on menestyksen puutteen syy? tarvitaanko sitä kuuluisaa päätä vadille, onko Pro-summanen liike oikeassa vai onko liitto ja Westerlund tehnyt työnsä oikein?
Ensimmäinen huomio on kiinnitettävä aina lippulaivaamme eli maajoukkueeseen, ei pelkästään maajoukkueen sijoittumiseen arvokisoissa vaan tapaan toimia, siihen miltä peli näyttää katsojan silmissä ja siihen tuntuuko se kotikatsomossa asti siltä että homma on hanskassa. Kyse ei ole aina siinä kuinka hyvin menestytään, vaan siinä kuinka hyvin olisi syytä menestyä, tai ei siinä, kuinka hyvin pelataan näillä resurseilla vaan siinä kuinka hyvin näillä resursseilla pitäisi pelata.
Ensimmäinen huomio on maajoukkueen pelaajien taso, NHL pelaajiemme halukkuus osallistua kisoihin, kaikki muistaa Torinon maalivahtikysymyksen, ulospäin saa kuvan että maajoukkueeseen ei ole NHL-pelaajilla enää niin kova hinku kuin aikoinaan, muistan vielä niitä aikoja kun lennätettiin puolivälierään Jyrki Lummetta pelkästään häviämään peliä, nykyään kesken kisojen ei tahdo pelaajia joukkueeseen tulla, pikkuvammat, sopimuksen uusiminen tai perheenlisäys painaa NHL-pelaajan vaakakupissa enemmän kuin MM-kisat ja kullan tavoitteleminen.
Onko syytä olettaa että NHL-pelaajat eivät arvosta MM-kultaa sen vertaa etteivätkö he sitä haluaisi takkansa reunalle? rohkenen epäillä, oletan että NHL-pelaajillamme on käsitys että menestystä ei ole tulossa, eikä ole syytä mennä edes kokeilemaan, helpompi siirtyä golfkentälle kuin lähteä pelaamaan joukkueessa jonka mahdollisuudet menestyä ovat aina yllättäjän roolin takana.
Maajoukkueessa pelasi viime kevään kisoissa kaksi NHL-puolustajaa, Nummelin joka kuuluu maajoukkueen jokakeväiseen runkoon ja Kukkonen joka on uransa alkuvaiheilla NHL:ssä, noususuunnassa, vaikkei kovinkaan jyrkässä, loput puolustajat olivat Euroopassa pelaavia lukuun ottamatta Koistista joka yllätti kaikki olemalla pelaamissaan otteluissa todella tasokas.
Euroopassa pelaavat puolustajat eivät nyt ainakaan sen suuremmin säväyttäneet ketään, pikemminkin aiheuttivat negatiivista keskustelua.
Näissä kisoissa Westerlundin pelastaa osittain se, että valittavana ei ollut muita. Mutta kaikki yhtyvät varmasti mielipiteeseen että Joni Pitkänen tai Sami Salo olisivat olleet vaikka puolikuntoisina vahvistus joukkueessa?
No, luonnollisesti syyt olivat ihan varmasti päteviä, mutta silti.
Maajoukkueen pelitapa tuntuu passivoituneen viime vuosina, Leijonat pelaavat peliä joka perustuu keskialueen puolustamiseen ja nopeisiin vastahyökkäyksiin, kuitenkaan ei näytä siltä että pelitapa on hallussa esim. verrattuna HPK:n vastaavaan "pelin kääntämiseen", sen suuremmin taktiikkaan pureutumatta, tuntuu siltä että Leijonien menestys tai sen puute on hiuskarvan varassa, sen yhden Torinon mailankatkeamisen ja aloitushäviön, Venäjä-pelin jatkoaikamaalin tai vastaavan pienen sekuntiin, tai yhden yksilösuorituksen takana. Painotan edelleen sitä että kyse ei ole siitä kuinka menestytään, vaan siitä kuinka tulisi menestyä.
Maajoukkue on saamassa seuraavalle kaudelle uutta vetoapua, miehistö vaikuttaa hyvältä ja uskon leijonavalmennuksen olevan ammattitaitoista (sitä se on tähänkin mennessä ollut, ammattitaitoista mutta johtamistavoiltaan väärää), Shedden tuo varmasti jotain uutta maajoukkueeseen ja Jalonen vaikuttaa sopivan nälkäiseltä ja intohimoiselta mieheltä johtamaan joukkuetta, kyseessähän on ikuisen kakkosen nostaminen ykköseksi, kukapa ei tietäisi Jalosen meriittiä ikuisen kolmosen nostamisesta mestariksi.
Uskoisin että pelitapa tulee olemaan aika paljon liikkeeseen ja suunnanmuutoksiin perustuvaa.
Pelaajavalintoihinkin varmasti tulee uudistuksia, toivottavasti maajoukkueeseen pääsisi jatkossa vain senhetkisen kuntonsa perusteella eikä vanhoilla näytöillä, olkoonkin että Westerlund oli MM-kisavalinnoissa edeltäjiänsä rohkeampi, on syytä toivoa että pelaajavalinnoissa otettaisiin jopa riskejä (jatkossakin).
Maajoukkue tai mikä tahansa joukkue koostuu yksilöistä, ja niiden yksilöiden laatu huolettaa kirjoittajaa ja miksei muuta kiekkoyleisöäkin. Näissä kisoissa otettiin studion puolella kantaa siihen että suomessa ei kasva Ovetschinin tai Nashin kaltaisia maalintekijöitä ja huippuyksilöitä, mikä tähän on sitten syynä?
Syitä on tietysti monia, suomessa odotellaan yhä sitä seuraavaa Teemu Selännettä jota ei välttämättä koskaan tule, eikä tule oikein mitään muutakaan, suomesta puuttuu lähes täysin huippuyksilöt, Teemun jälkeen hyökkääjäpelaajista ehdottomalle huipulle ovat päässeet vain Jere Lehtinen puolustavana hyökkääjän, Saku Koivu vikkelänä ja oivaltavana pelintekijänä ja Olli Jokinen vahvana maalinedustapelaajana, ja uudentyyppisenä röyhkeänä sentterinä.
Suomessa ei toki löydy samankaltaista massaa kuin Kanadassa tai Venäjällä, Tshekeissä tai Ruotsissakin on enemmän pelaajia, mutta NHL saa suomesta joka vuosi paljon huippupelaajia, maalivahdit ovat tunnustetusti huippuluokkaa, puolustajat varmoja ja kiekollisesti taitavia, hyökkääjät tuntuvat olevan tasaisen harmaata puista massaa, miehiä joilla täytetään NHL-joukkueiden 3. ja 4. ketjuja, hyvinä päivinä saattaa ehkä päästä 2. ketjuun pelaamaan, jos joku on loukkaantuneena.
Suomalaishyökkääjäpelaaja on helppo roolitta NHL:ssä ihan mille tontille haluaa, koska suomalaispelaaja sopeutuu aina, suomalaisilla ei ole tapana diivailla ja sanoa nenä pystyssä neitimäisesti, että "minä pelaan näin" Jan Calounmaisesti, tai jos niin tekee, päätyy siihen asemaan missä Kai Nurminen aikoinaan oli, NHL:stä lentää pihalle. Diivailemaan ei tarvitsekaan ryhtyä, pitäisi vain olla sen verran hyvä omalla tontillaan mitä Selänne oli tai on, pitää olla huippu. Siinä mielessä mennään metsään että nuoret suomalaiset menevät NHL-joukkueisiin ja alistuvat siellä miljoonapalkkaa maksavan työnantajan näkemykseen siitä mikä on pelaajalle se oikea paikka.
Pelaajan tulisi aina pelata sillä tavoin että tuntee pelaavansa sitä peliä missä on hyvä, hyvänä esimerkkinä voi nostaa esiin Niklas Hagmanin joka on ikäluokkansa pelaajista parhaita luistelijoita ja teknisesti taitava pelaaja, Hagman on meille suomalaisille nykyään tuttu lähinnä taidoistaan karvaajana ja nimenomaan kiekottoman roolin pelaajana, kiekollista vastuuta Hagmanille ei anneta, koska ei se sillä mitään osaa tehdä, Göteborgin kisoissa osasi, mutta sitä vastuuta ei tullut, huutoon ei vastattu.
Suomalaisessa juniorikiekossa tunnutaan uskovan joukkueen voimaan eikä yksilön taitoon, vaikea uskoa ettei huipputaitavia yksilöitä olisi joka vuosi tulossa joka paikkakunnalta, syy yksilömenestyksen puutteeseen on joukkueiden menestys, aivan oikein. Juniorijoukkueiden menestys on Liigaseurojen juniorijoukkueille niin tärkeää että A-juniorit, mikseivät jo B-juniorit pelaavat niin omistautuneesti joukkueellensa etteivät ota riskejä kiekon kanssa, yritä peleissä ratkaista yksilötaidolla vaan etenevät kaavojen mukaan, jos poikkeat kaavasta olet erilainen, jos olet erilainen et ole hyvä yleispelaaja, jos et ole hyvä yleispelaaja, sinulle ei ole käyttöä joukkueessa.
A-juniori-ikäisiä pelaajia tuodaan liigapeleihin koska liigajoukkueiden rinki on niin suppea jokavuotisen NHL-paon jälkeen, että A-junioreiden ykkösketjun mies pelaa liigajoukkueen 3.-4. ketjussa, hyvää on toki se että pääsee treenaamaan ”äijien” kanssa ja pelaamaan tosipelejä, mutta kumpi on yksilötaidon kehittämisen tai yleensä yksilön kannalta fiksumpaa, saada vastuuta juniorijoukkueessa vai pureskella mailantuppea liigajoukkueen vaihtopenkillä ja alistua vieläkin menestyksenjanoisemman valmentajan peluutuksen takia pelaamaan suppeammassa roolissa ja pelata vieläkin riskittömämmin kuin juniorijoukkueessa?
En suinkaan sano sitä että taktiikkapuoli pitäisi jättää opettamatta junioreille, Jursinov sanoi aikoinaan "Voimalla ja nopeudella on ylärajat, maksimi joka on helposti saavutettavissa, henkilökohtaisella taidolla ei ole ylärajaa". Turkulainen jääkiekko on hyvä esimerkki siitä kuinka asiat voidaan hoitaa upeasti ja menestyä, toisaalta kuinka upeat resurssit voidaan tuhota ja ajautua jopa konkurssin partaalle.
Kun Jursinov ja taidon opetteleminen tuli Turkuun alkoi menestys, kun Jursinov lähti Turusta alkoi menestys hiipua, uskokoon ken tahto, liittyvätkö nämä asiat toisiinsa?
Alkuperäinen teksti osoitteessa: http://davidkrokett.org/forum/viewtopic.php?t=833
Osa 1.
Toukokuu vaihtuu kesäkuuksi ja lätkäskenessä pelejä pelaillaan vain rapakon takana jossa Teemu yrittää saalistaa ensimmäistä Cupiaan, tai ensimmäistä kertaa edes pääsee sitä yrittämään.
Westerlund vei kiekkoleijonat keväällä vastoin odotuksia finaaliin ja päätti valmentajakautensa mitaliin, jättäen oman saldonsa mittasuhteisiin nähden näyttävästi plussalle. Neljät arvokisat ja 3 mitalia, hyvä saavutus jos sitä tarkastellaan paperilla.
Kuitenkin rohkenen väittää että suomalainen kiekkoilu on kriisissä, enkä ole antamassa Westerlundille glooriaa tai synninpäästöä vaikkakin mitalitili on vakuuttava. Suomalainen kiekkoyleisö ainakin jatkoajassa on ottanut kriittisen linjan ja tuntuu siltä että menestykseen tai sen puutteeseen suhtaudutaan huomattavasti voimakkaammin kuin ennen.
Maajoukkueella suomessa on ollut aina erikoinen asema, leijonia on aina kunnioitettu ja menestystä on odotettu ja vaadittukin, nyt linjana tuntuu olevan se että menestyksen puutetta arvostellaan. Suomalaisia pelaa ennätysmäärä NHL:ssä, silti se toinen kultamitali antaa yhä odottaa tulemistaan. Kansaa janoaa kultaa ja alkaa käydä kärsimättömäksi.
Missä sitten on menestyksen puutteen syy? tarvitaanko sitä kuuluisaa päätä vadille, onko Pro-summanen liike oikeassa vai onko liitto ja Westerlund tehnyt työnsä oikein?
Ensimmäinen huomio on kiinnitettävä aina lippulaivaamme eli maajoukkueeseen, ei pelkästään maajoukkueen sijoittumiseen arvokisoissa vaan tapaan toimia, siihen miltä peli näyttää katsojan silmissä ja siihen tuntuuko se kotikatsomossa asti siltä että homma on hanskassa. Kyse ei ole aina siinä kuinka hyvin menestytään, vaan siinä kuinka hyvin olisi syytä menestyä, tai ei siinä, kuinka hyvin pelataan näillä resurseilla vaan siinä kuinka hyvin näillä resursseilla pitäisi pelata.
Ensimmäinen huomio on maajoukkueen pelaajien taso, NHL pelaajiemme halukkuus osallistua kisoihin, kaikki muistaa Torinon maalivahtikysymyksen, ulospäin saa kuvan että maajoukkueeseen ei ole NHL-pelaajilla enää niin kova hinku kuin aikoinaan, muistan vielä niitä aikoja kun lennätettiin puolivälierään Jyrki Lummetta pelkästään häviämään peliä, nykyään kesken kisojen ei tahdo pelaajia joukkueeseen tulla, pikkuvammat, sopimuksen uusiminen tai perheenlisäys painaa NHL-pelaajan vaakakupissa enemmän kuin MM-kisat ja kullan tavoitteleminen.
Onko syytä olettaa että NHL-pelaajat eivät arvosta MM-kultaa sen vertaa etteivätkö he sitä haluaisi takkansa reunalle? rohkenen epäillä, oletan että NHL-pelaajillamme on käsitys että menestystä ei ole tulossa, eikä ole syytä mennä edes kokeilemaan, helpompi siirtyä golfkentälle kuin lähteä pelaamaan joukkueessa jonka mahdollisuudet menestyä ovat aina yllättäjän roolin takana.
Maajoukkueessa pelasi viime kevään kisoissa kaksi NHL-puolustajaa, Nummelin joka kuuluu maajoukkueen jokakeväiseen runkoon ja Kukkonen joka on uransa alkuvaiheilla NHL:ssä, noususuunnassa, vaikkei kovinkaan jyrkässä, loput puolustajat olivat Euroopassa pelaavia lukuun ottamatta Koistista joka yllätti kaikki olemalla pelaamissaan otteluissa todella tasokas.
Euroopassa pelaavat puolustajat eivät nyt ainakaan sen suuremmin säväyttäneet ketään, pikemminkin aiheuttivat negatiivista keskustelua.
Näissä kisoissa Westerlundin pelastaa osittain se, että valittavana ei ollut muita. Mutta kaikki yhtyvät varmasti mielipiteeseen että Joni Pitkänen tai Sami Salo olisivat olleet vaikka puolikuntoisina vahvistus joukkueessa?
No, luonnollisesti syyt olivat ihan varmasti päteviä, mutta silti.
Maajoukkueen pelitapa tuntuu passivoituneen viime vuosina, Leijonat pelaavat peliä joka perustuu keskialueen puolustamiseen ja nopeisiin vastahyökkäyksiin, kuitenkaan ei näytä siltä että pelitapa on hallussa esim. verrattuna HPK:n vastaavaan "pelin kääntämiseen", sen suuremmin taktiikkaan pureutumatta, tuntuu siltä että Leijonien menestys tai sen puute on hiuskarvan varassa, sen yhden Torinon mailankatkeamisen ja aloitushäviön, Venäjä-pelin jatkoaikamaalin tai vastaavan pienen sekuntiin, tai yhden yksilösuorituksen takana. Painotan edelleen sitä että kyse ei ole siitä kuinka menestytään, vaan siitä kuinka tulisi menestyä.
Maajoukkue on saamassa seuraavalle kaudelle uutta vetoapua, miehistö vaikuttaa hyvältä ja uskon leijonavalmennuksen olevan ammattitaitoista (sitä se on tähänkin mennessä ollut, ammattitaitoista mutta johtamistavoiltaan väärää), Shedden tuo varmasti jotain uutta maajoukkueeseen ja Jalonen vaikuttaa sopivan nälkäiseltä ja intohimoiselta mieheltä johtamaan joukkuetta, kyseessähän on ikuisen kakkosen nostaminen ykköseksi, kukapa ei tietäisi Jalosen meriittiä ikuisen kolmosen nostamisesta mestariksi.
Uskoisin että pelitapa tulee olemaan aika paljon liikkeeseen ja suunnanmuutoksiin perustuvaa.
Pelaajavalintoihinkin varmasti tulee uudistuksia, toivottavasti maajoukkueeseen pääsisi jatkossa vain senhetkisen kuntonsa perusteella eikä vanhoilla näytöillä, olkoonkin että Westerlund oli MM-kisavalinnoissa edeltäjiänsä rohkeampi, on syytä toivoa että pelaajavalinnoissa otettaisiin jopa riskejä (jatkossakin).
Maajoukkue tai mikä tahansa joukkue koostuu yksilöistä, ja niiden yksilöiden laatu huolettaa kirjoittajaa ja miksei muuta kiekkoyleisöäkin. Näissä kisoissa otettiin studion puolella kantaa siihen että suomessa ei kasva Ovetschinin tai Nashin kaltaisia maalintekijöitä ja huippuyksilöitä, mikä tähän on sitten syynä?
Syitä on tietysti monia, suomessa odotellaan yhä sitä seuraavaa Teemu Selännettä jota ei välttämättä koskaan tule, eikä tule oikein mitään muutakaan, suomesta puuttuu lähes täysin huippuyksilöt, Teemun jälkeen hyökkääjäpelaajista ehdottomalle huipulle ovat päässeet vain Jere Lehtinen puolustavana hyökkääjän, Saku Koivu vikkelänä ja oivaltavana pelintekijänä ja Olli Jokinen vahvana maalinedustapelaajana, ja uudentyyppisenä röyhkeänä sentterinä.
Suomessa ei toki löydy samankaltaista massaa kuin Kanadassa tai Venäjällä, Tshekeissä tai Ruotsissakin on enemmän pelaajia, mutta NHL saa suomesta joka vuosi paljon huippupelaajia, maalivahdit ovat tunnustetusti huippuluokkaa, puolustajat varmoja ja kiekollisesti taitavia, hyökkääjät tuntuvat olevan tasaisen harmaata puista massaa, miehiä joilla täytetään NHL-joukkueiden 3. ja 4. ketjuja, hyvinä päivinä saattaa ehkä päästä 2. ketjuun pelaamaan, jos joku on loukkaantuneena.
Suomalaishyökkääjäpelaaja on helppo roolitta NHL:ssä ihan mille tontille haluaa, koska suomalaispelaaja sopeutuu aina, suomalaisilla ei ole tapana diivailla ja sanoa nenä pystyssä neitimäisesti, että "minä pelaan näin" Jan Calounmaisesti, tai jos niin tekee, päätyy siihen asemaan missä Kai Nurminen aikoinaan oli, NHL:stä lentää pihalle. Diivailemaan ei tarvitsekaan ryhtyä, pitäisi vain olla sen verran hyvä omalla tontillaan mitä Selänne oli tai on, pitää olla huippu. Siinä mielessä mennään metsään että nuoret suomalaiset menevät NHL-joukkueisiin ja alistuvat siellä miljoonapalkkaa maksavan työnantajan näkemykseen siitä mikä on pelaajalle se oikea paikka.
Pelaajan tulisi aina pelata sillä tavoin että tuntee pelaavansa sitä peliä missä on hyvä, hyvänä esimerkkinä voi nostaa esiin Niklas Hagmanin joka on ikäluokkansa pelaajista parhaita luistelijoita ja teknisesti taitava pelaaja, Hagman on meille suomalaisille nykyään tuttu lähinnä taidoistaan karvaajana ja nimenomaan kiekottoman roolin pelaajana, kiekollista vastuuta Hagmanille ei anneta, koska ei se sillä mitään osaa tehdä, Göteborgin kisoissa osasi, mutta sitä vastuuta ei tullut, huutoon ei vastattu.
Suomalaisessa juniorikiekossa tunnutaan uskovan joukkueen voimaan eikä yksilön taitoon, vaikea uskoa ettei huipputaitavia yksilöitä olisi joka vuosi tulossa joka paikkakunnalta, syy yksilömenestyksen puutteeseen on joukkueiden menestys, aivan oikein. Juniorijoukkueiden menestys on Liigaseurojen juniorijoukkueille niin tärkeää että A-juniorit, mikseivät jo B-juniorit pelaavat niin omistautuneesti joukkueellensa etteivät ota riskejä kiekon kanssa, yritä peleissä ratkaista yksilötaidolla vaan etenevät kaavojen mukaan, jos poikkeat kaavasta olet erilainen, jos olet erilainen et ole hyvä yleispelaaja, jos et ole hyvä yleispelaaja, sinulle ei ole käyttöä joukkueessa.
A-juniori-ikäisiä pelaajia tuodaan liigapeleihin koska liigajoukkueiden rinki on niin suppea jokavuotisen NHL-paon jälkeen, että A-junioreiden ykkösketjun mies pelaa liigajoukkueen 3.-4. ketjussa, hyvää on toki se että pääsee treenaamaan ”äijien” kanssa ja pelaamaan tosipelejä, mutta kumpi on yksilötaidon kehittämisen tai yleensä yksilön kannalta fiksumpaa, saada vastuuta juniorijoukkueessa vai pureskella mailantuppea liigajoukkueen vaihtopenkillä ja alistua vieläkin menestyksenjanoisemman valmentajan peluutuksen takia pelaamaan suppeammassa roolissa ja pelata vieläkin riskittömämmin kuin juniorijoukkueessa?
En suinkaan sano sitä että taktiikkapuoli pitäisi jättää opettamatta junioreille, Jursinov sanoi aikoinaan "Voimalla ja nopeudella on ylärajat, maksimi joka on helposti saavutettavissa, henkilökohtaisella taidolla ei ole ylärajaa". Turkulainen jääkiekko on hyvä esimerkki siitä kuinka asiat voidaan hoitaa upeasti ja menestyä, toisaalta kuinka upeat resurssit voidaan tuhota ja ajautua jopa konkurssin partaalle.
Kun Jursinov ja taidon opetteleminen tuli Turkuun alkoi menestys, kun Jursinov lähti Turusta alkoi menestys hiipua, uskokoon ken tahto, liittyvätkö nämä asiat toisiinsa?