Eli Suomen kaltaiselle urheilussa jälkeenjäänelle maalle on elintärkeää käydä näissä kansainvälisissä arvokisoissa isolla porukalla, ja nähdä miten ammattilaiset tekee hommia. Sitten kotiin palattua ehkä jotain muuttuu, ja kenties sitä seuraavaa sukupolvea ei haaskatakaan.
Ymmärrän tämän, mutta en tavallaan kuitenkaan ymmärrä. Tätä pitäisi ”
nähdään miten ammattilaiset toimii ja verkostoidutaan ja sitten laitetaan kotisuomessa hommat kuntoon” - mantraa on parin heikommin menestyneen yu-lajin kohdalla hokemaan kohta kolmatta vuosikymmentä, mutta missä tämä näkyy? Jotenkin tätä pitäisi pystyä mittaamaan, että mikä siinä arjessa sitten oikeasti muuttui, kun taas käytiin katsomassa ja pohtimassa, kun Crouser pöllyyttää 23 metrin viivaa ja joku Bekele ottaa toisia kierroksella kiinni. Tarvitaan enemmän konkretiaa, yhteistyötä, leirejä, lisää yhteistyötä ja kisoja kovassa seurassa ja sitä, että altistutaan ammattimaisuudelle. Norja varmaan pitää kestävyysjuoksun salaisuutensa, mutta Raitanen jo treenasi Kramerin ja Berglundin kanssa jne. Tätä tarvittaisiin vaikka juuri siihen kuulaan (Saksa, Puola), moukari/kiekko (Puola, Saksa, Ranska) tai ottelu (Viro).
On kiusallisen helppoa palata niihin tuttuihin rutiineihin jossain pölyisessä hallissa tammikuun pakkasilla ja poimia jonkun huipun yksittäinen harjoite treeneihin, mutta ei se kokonaiskuvaa muuta mihinkään. Oliko se Gebreselassie vai kuka, kun sanoi joskus suomalaista harjoittelukulttuuria nähtyään, että paperilla te kaiken tiedätte miten kuuluu juosta oppikirjamaisesti, mutta te ette osaa sitten juosta. Jotain tällaista muistelen.
yle.fi