Vuorikiipeily

[-OO-]

Vuorikiipeilylle ei taidakaan vielä täällä olla omaa ketjua joten avataan sitten sellainen, kun nyt tänä kesänä saattaa hyvinkin tulla suomalaista vuorikiipeilyhistoriaa.

Itse en ole ko. lajia koskaan uskaltautunut harrastamaan paria kalliokiipeilykokeilua lukuunottamatta mutta kiinnostus on aina ollut kova, suurin piirtein jokaisen käsiini saamani kirjan olen aiheen tiimoilta lukenut ja seurannut muutenkin paljon tapahtumia vuorilla. Haaveena on ollut jos joskus pääsisi Kilimanjarolle kokeilemaan, se kun on sellainen vuori jolle ei tarvitse mitään kiipeilytaitoja varsinaisesti vaan nouseminen on käsittääkseni enemmänkin patikointia. Suurin haaste sielläkin tulee tietysti korkeudesta ja siitä johtuvasta ohuesta ilmasta. Mutta tuo reissu on edelleen odottamassa sitä että varallisuus antaa myöden lähteä...

Mutta se mistä varsinaisesti sain kipinän avata nyt tämän ketjun, on se että Veikka Gustafsson on näinä aikoina lähtemässä taas Karakorumille yrittämään sen viimeisen yli "kasitonnisen" valloittamista. 13 vuorta Veikalla on nyt plakkarissa, kun Veikka yritti viime kesänä yhden reissun aikana huiputtaa ne puuttuvat kolme vuorta, mutta yksi jäi harmittavasti vain 70 metrin päähän. Jos Veikka nyt onnistuu tuon Gasherbrum I:n valloittamaan niin hänestä tulisi tietenkin ensimmäinen suomalainen joka on kaikki 14 kasitonnista valloittanut, niin myös 17. ihminen maailmassa joka on tuohon pystynyt. Ja ilman lisähappea käyttäneiden listalla Veikka olisi 9. kasitonnisten valloittaja. Eli aika huimasta saavutuksesta on kyse jos Veikka tuohon pystyy. Sääolot Karakorumilla ovat kuitenkin arvaamattomat eli ihan läpihuutojuttu tuo Gasherbrumkaan ei ole vaikka ei ihan niihin vaikeimpiin kasitonnisiin kuulukaan.

Toivotaan kuitenkin että Veikka pystyy tavoitteensa saavuttamaan ja palaamaan ehjänä takaisin! Kummallista muuten että media ei ole juuri millään tavalla noteerannut tätä yritystä, kuten ei ole isommin noteerannut mitään Veikan tekemisiä viime vuosilta. Silloin kun hän ensimmäisenä suomalaisena valloitti Mt. Everestin vuonna 1993 niin Veikka oli isosti esillä jokusen vuoden ajan mediassa, mutta sittemmin on näköjään kiinnostus hiipunut ja enää näistä retkistä ei juuri lehdissä kirjoitella. Eikä kirjoitella juuri muidenkaan kiipeilijöiden tekemisistä. Tässähän esimerkiksi n. kuukausi sitten Samuli Mansikka sekä Suomalaisen laskuvarjojääkärikillan retkikunnan kolme jäsentä (Jussi Rahomäki, Tomi Myllys ja Antti Inkinen) kiipesivät Everestin huipulle, ja kymmenisen vuotta sitten Ari Piela ja Antti Mankinen saavuttivat Everestin huipun vaikeamman reitin kautta Tiibetin puolelta, mutta ei näistä juuri ole uutisia ollut missään. Mutta toivotaan tosiaan että Veikka onnistuu, palaa ehjänä takaisin ja saa sitten ansaitsemansa arvostuksen myös mediassa. Kyllä tuo olisi nimittäin ihan oikeasti kova saavutus.

Tässä vielä jokunen linkki kiipeilystä kiinnostuneille:
www.mounteverest.net
www.everestnews.com
www.k2climb.net
tammisuo.wordpress.com (Tälle sivulle on yleensä tullut raportteja Veikan etenemisestä)

 

[Tombe76]

Hieno avaus hienolle lajille, joka on kyllä ehdottomasti oman ketjun ansainnut jatkoajan keskustelupalstalle.

Itsekään en ole lajia harrastanut, en edes kalliokiipeillyt, mutta kaveripiiriini on kuulunut juuri noilla laskuvarjojääkärikillan reissuilla olevia kavereita. Ja komeita kuvia olen saanut nähdä mm. Andeilta. Kovasti arvostan lajin parissa toimivia ihmisiä ja varsinkin Veikka Gustafssonia. Toivottavasti tuo viimeinen kasitonninen tulee valloitettua turvallisesti.

Olisi mukava itsekin joskus lähteä tavoittelemaan jotain suurempaa huippua, mutta ihan elämäntilanteen vuoksi se on tällä hetkellä täysin mahdotonta. Siispä täytyy tyytyä muihin haasteisiin, mm. ensi vuoden kotirataultratriathloniin, jota kaverin kanssa jo suunnitellaan, vaikka tällekin vuodelle riittää vielä haasteita. Ko. kaverikin käynyt mm. aikoinaan Aconcaguan (6962m) huipulla ja Everestin Base Campissa (5400m), joten täytyy varmaan jutella tästäkin lajista lisää. Oma korkein jalanjälkeni löytyy jostain Tatra-vuoristosta, mutta silloinkin mentiin mäkeä ylös hissillä.

 

[-OO-]

Veikka Gustafsson’s last conquest awaits (Helsingin Sanomat, International edition)

Tuon linkin takaa avautuvasta jutusta käy hyvin ilmi se hieno asenne millä Veikka suhtautuu kiipeilyyn. Vaikka taloudellisetkin riskit noissa reissuissa on suuret ja kaikkien kasitonnisten valloittaminen painaa varmasti takaraivossa niin ainakin tähän asti hän on aina kyennyt pitämään järjen päässään eikä ole lähtenyt väkisellä yrittämään huipulle. Liian monta kiipeilijää on tuohon sortunut eivätkä ole koskaan vuorilta palanneet. Veikkahan on useitakin kertoja kääntynyt takaisin ihan huipun alapuolella kun on katsonut ettei enää kykene palaamaan turvallisesti takaisin jos jatkaa.

Ja muutenkin hän vaikuttaisi suhtautuvan kiipeilyyn juuri oikealta kannalta, eli ei katso sitä epäonnistumiseksi mikäli ei onnistu huippua saavuttamaan, vaan pyrkii nauttimaan siitä itse kiipeämisestä ja sen tarjoamista elämyksistä. Kiipeily ei siis ole hänelle mitään tavoitteellista puurtamista vaan ennen kaikkea elämysten hakemista. Himalajalla on nykyisin liian paljon näitä tyyppejä joille on tärkeää saada kiipeilyn kautta julkisuutta ja mammonaa, ja hampaat irvessä painettaessa tehdään sitten typeriä virheitä jotka saattavat vaarantaa kaikkien muidenkin vuorella olevien hengen.

 

[-OO-]

Veikka ja hänen kiipeilykumppaninsa Kazuya Hiraide alkavat olla lähestymismarssin loppumetreillä (eilen olivat viiden tunnin marssin päässä perusleiristä) ja ovat varmaan jo viimeistään tämän päivän aikana Gasherbrumin perusleirissä. Eli ihan lähipäivinä alkaa akklimatisoitumisnousut ylemmäs vuorelle, joilla siis totutetaan elimistöä korkeaan ilmanalaan nousemalla koko ajan vähän ylemmäksi vuorelle ja palaamalla takaisin perusleiriin lepäämään. Veikka kertoi ennen reissuun lähtöä että tällä kertaa he yrittävät nousta vuorelle vähän normaalia nopeammin ja vähemmillä akklimatisoitumisnousuilla. Alkuperäisen suunnitelman mukaan "huiputusyritys" pitäisi tulla sitten joskus heinäkuun puolen välin jälkeen tai kuun loppupuolella. Mutta kaikkihan riippuu lopulta siitä kuinka akklimatisoituminen onnistuu, hätäileminen ei noissa olosuhteissa koskaan kannata vaan on seurattava elimistöään ja mentävä sen mukaan.

Reissun etenemistä voi seurata tältä sivulta.

EDIT: Karakorumillahan on jo tällä kiipeilykaudella ehtinyt sattua ainakin yksi kuolemantapaus kun Gasherbumia lähellä olevalla K2:lla italialainen Michele Fait, joka yritti laskea suksilla alas K2:n kakkosleiristä, kaatui ja putosi kuolemaansa. Tällä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä olosuhteiden kanssa, ilmeisesti Karakorumilla on kelien puolesta ollut nyt ihan hyvät olosuhteet kiipeilylle. Tuo lasketteleminen kasitonnisilla on vaan yksinkertaisesti helvetin vaarallista (ja minun mielestäni typerää) touhua ja onnettomuuksia noille laskettelijoille sattuu paljon. Nuo laskettelijat ottavat ihan järjettömiä riskejä lähtiessään näille todella vaarallisille vuorille kuten esim. K2 on.

 

[scholl]

Tuo hiihtäminen kasitonnisilla on vaan yksinkertaisesti helvetin vaarallista

Minä en usko, että on hiihtänyt. Todennäköisesti vain lasketellut. Haluaisin nähdä sen juhamiedon, joka noissa korkeuksissa hiihtää. Korkeintaan se äijä, joka veti pohjoisnavalla marathonin sekä juosten että fillarilla voisi olla potentiaalinen kandidaatti kondiksen puolesta.

 

[dana77]

jaa tämmöinen ketju on olemassa. Minä olen noin kolme kertaa kiipeillyt vuorelle tai sen tapaiselle. Kerran kyseessä oli pari kilometrin nousu Grand Canyonilla joelta reunukselle, toisella kertaa nelikilometrinen töyssy eli Mount Kinabalu Borneossa (kaakkois-aasian korkein vuori) ja nyt viimeksi pari vuotta sitten vajaa kuusikilometrinen Kilimanzaro. Harmi että nuo Himalajan kasikilsaiset ovat tavallisille ihmiselle mahdottomia, joten menee hyvä putki poikki. Kai se mielenkiintoista olisi joskus jossain Tiibetissä tai Nepalissa käydä, mutta saa nyt nähdä.

Loppuun voisin lainata Ernest Hemingwaytä. Hänhän totesi aikanaan että maailmassa on kolme urheilulajia: Härkätaistelu, vuorikiipeily ja moottoriurheilu. Loput on pelejä.

 

[-OO-]

Kai se mielenkiintoista olisi joskus jossain Tiibetissä tai Nepalissa käydä, mutta saa nyt nähdä.

Minua myös kiinnostaisi lähteä ihan vaan patikoimaan jonkun kasitonnisen perusleiriin, kun ei rahkeet tule koskaan riittämään (ei taloudelliset, ei fyysiset, eikä henkiset) siihen että ihan oikeasti kiipeäisi jollekin kasitonniselle. Noihin perusleireihinhän järjestetään niitä opastettuja retkiäkin. Everestin perusleiri olisi tietysti mielenkiintoinen nähdä mutta muistaakseni Annapurnalla on maisemat kuulemma vielä paljon komeammat. Mutta saas nähdä saako noita haaveita ikinä toteutettua.

Toinen haave minulla tosiaan on ollut tuo Kilimanjaro. Jos jaksat/haluat kirjoittaa niin kerro ihmeessä lisää tuosta omasta reissustasi Kilimanjarolle. Minkälaista siellä oli ja miltä tuntui tuo nousu. Vaikka kyseessä on "vain" n. kuusitonninen niin aika moni kai sieltäkin joutuu kääntymään takaisin ennen huippua.

 

[Ramchester]

Loppuun voisin lainata Ernest Hemingwaytä. Hänhän totesi aikanaan että maailmassa on kolme urheilulajia: Härkätaistelu, vuorikiipeily ja moottoriurheilu. Loput on pelejä.

Hemingway oli tavallaan oikeassa. Härkätaistelu, vuorikiipeily ja moottoriurheilu kiinnostaa kuitenkin suurta yleisöä vain silloin, kun näissä urheilulajeissa tulee ruumiita.

 

[-OO-]

Veikka ja Kazuya Hiraide ovat nyt päässeet Gasherbrumin perusleiriin, ja 2-3 päivän levon jälkeen alkaa sitten nousut ylemmäs. Veikan puhelinraportteja/-haastatteluja voi muuten kuunnella YLE:n Areenalta.

 

[Twite]

Toinen haave minulla tosiaan on ollut tuo Kilimanjaro. Jos jaksat/haluat kirjoittaa niin kerro ihmeessä lisää tuosta omasta reissustasi Kilimanjarolle. Minkälaista siellä oli ja miltä tuntui tuo nousu. Vaikka kyseessä on "vain" n. kuusitonninen niin aika moni kai sieltäkin joutuu kääntymään takaisin ennen huippua.

Kävin kuluvan vuoden helmikuussa, korkealla olo oli kuin pahassa krapulassa ja viimeisen yön nousussa mieli teki hakata se opas joka höpötti että 'jaksaa jaksaa'. Ei jaksanut, siis hakata, kun käveli vaan zombiena. En vuorikiipeilyksi laske kun tuonnehan pääsee ihan vaan kävellen ilman sen kummempia kiipeilyvarusteita ja eihän se Uhuru Peak ihan kuutta kilometriä ole vaan alle 5900 m. Kirjoitin jonkunmoisen jutunkin tuolla käväisystä mutta en vaatimattomuuksissani sitä viitsi tähän linkittää.

 

[Alamummo]

Toinen haave minulla tosiaan on ollut tuo Kilimanjaro. Jos jaksat/haluat kirjoittaa niin kerro ihmeessä lisää tuosta omasta reissustasi Kilimanjarolle. Minkälaista siellä oli ja miltä tuntui tuo nousu. Vaikka kyseessä on "vain" n. kuusitonninen niin aika moni kai sieltäkin joutuu kääntymään takaisin ennen huippua.

Kilille kiipeäminen on monen päivän kävely ylämäkeen "pole pole". Itse olin myös alkuvuodesta kyseisellä vuorella (tosin en Twiten matkaseurana) ja vuoristotauti iski viidessä kilometrissä niin, etten pystynyt jatkamaan eli en päässyt Uhurulle asti. Tosin minulla olo ei ollut krapulainen tai pää kipeä, vaan nesteet eivät imeytyneet joten siinä oli ihan turha yrittää enää ylemmäs. Mutta hyvä näinkin, reissu oli muuten hieno elämys ja keskinkertaisellakin kunnolla jaksoi hyvin kun oli hyvät kengät.

 

[dana77]

Toinen haave minulla tosiaan on ollut tuo Kilimanjaro. Jos jaksat/haluat kirjoittaa niin kerro ihmeessä lisää tuosta omasta reissustasi Kilimanjarolle. Minkälaista siellä oli ja miltä tuntui tuo nousu. Vaikka kyseessä on "vain" n. kuusitonninen niin aika moni kai sieltäkin joutuu kääntymään takaisin ennen huippua.

Tuo oli tuollainen aika perus kuuden päivän nousu. Kirjoittelen nyt lyhyesti ulkomuistista ja tarkistelen ja tarkennan jos joku juttu oikeasti kiinnostaa. Kiipeilyn järjestimme / ostimme vasta paikan päältä ja reittinä oli tietenkin se helpoin, jota isot pojat pilkkasivat coca cola-reitiksi. Itsehän tuolla eivät länkkärit tavaroitaan kanna pl. päivittäistä reppuaan, vaan siihen hommaan palkataan neebereitä. Nämä kaverit kokkasivat kolme ateriaa päivässä ja aika yllättävänkin hyvissä ruuissa siellä sai olla. Eipä tuosta muuten olisi mitään tullutkaan. Paahtista ja kananmunia, puuroa, riisiä ja kanaa ja tuollaista perussettiä siellä pitkälti vedettiin.

Oma "base-camppimme" eli tuolla asuva suomalainen tuttu asui Moshissa ja siitä Toyota Hiacella pääsi jossain parissa kilometrissä (1800-2000) olevalle kansallispuiston portille. Tuollahan kaikki nähtävyydet ovat jotain kansallispuistoa jotta turistit joutuvat tuosta jotain maksamaankin niinkuin oikein on. Ensimmäinen päivä oli sellaista melko kevyttä kävelyä viidakossa, jossa jotain isompia apinoitakin näki. Ihohan tuolla paloi joka saakelin päivä vaikka sen kuinka koitti rasvata joka hemmetin paikasta. Sitä kun ei Suomessa ole tottunut siihen että myös kämmenselät tai kyynärvarsien sisäpuolet palavat.

Yöpyminen oli jossain 2800 metrissä ja samassa mökissä olleen Norjalaispariskunnan miespuolisella oli jo silloin heikko olo. Hänen lepopulssinsa oli erittäin korkea ja nukkumisesta ei tullut mitään. Oli kovakuntoisenoloinen kaveri ja valmistautunut varmaan 10 kertaa huolellisemmin kuin itse, mutta nuo sellaisia yksilöllisiä asioita joille ei vain voi mitään. Kaveri ei silti lannistunut vaan jatkoi seuraavanakin päivänä ylöspäin.

Seuraavana päivänä maasto alkoi muuttua selvästi karummaksi. Maasto alkoi olla sellaista kanervan tyyppistä kasvustoa ja luminen huippu tuli aina välillä näkyviin. Iho paloi, vettä kului ja maisemat vaihtuivat.

Sitä seuraava yöpyminen oli jossain 3500 metrissä ja se oli sellainen isompi camppi, koska siellä ensinnäkin yövyttiin pari yötä ja toisekseen se oli useammankin reitin varrella. Seuraava päivä oli varattu korkeuteen totutteluun eli päivällä kiivettiin joku viisisataa metriä ylöspäin ja palattiin yöksi takaisin lähtöpaikkaan. Minä muistan että minullakin oli tuon välipäivänä päänsärkyä johon otettiin ibuprofeiinin sijasta parasetamolia, sillä jälkimmäinen ei rasita sydäntä samalla tavalla.

Neljäntenä päivänä maasto oli jo ihan paljasta eli hiekkaa ja kiveä. Aurinko paistoi, mutta korkeuttakin alkoi jo sen verran ettei enää ollut ihan niin kuuma. Päivän urakka oli vähän pahempi eli muistaakseni nousua tuli 1200 metriä, jolloin viimeinen campin korkeus olisi olisi 4700-4800. Sitä se varmaan oli. Nämä alkoivat olemaan niitä aikoja jolloin porukkaa alkoi tippaamaan. Muistan hyvin miltä ensimmäinen vastaan tullut vuoristotaudista kärsivä oksenteleva ja täysin poissa tästä maailmasta oleva Japanilainen näytti. Vuoristosairaus on tauti jota ei harjoittelulla voi estää ja josta jokainen kärsii enemmän tai vähemmän. Norjalaiskaveri kertoi että kolmen kaverin joukko heidän entisiä huippuhiihtäjiään oli ollut jossain kiipeilemässä ja jos helikopteria ei olisi saatu paikalle, niin hengenkään lähtö ei olisi mahdottomuus. Olisikohan kyseessä ollut Vegard Ulvang tai joku hieman fyysisesti lahjattomampi ja heikkokuntoinen kaveri.

Viimeinen maja oli sellaisen hirveä betonibunkkeri jyrkemmän nousun edessä eli viimeinen tasaisempi paikka vuorella. Neljäs yö oli siitä hankala että herätys oli jo aamuyhdeltä. Viimeinen nousu pitää tehdä aikaisin ennenkuin aurinko sulaa ja tekee lumesta pehmeää ja liukasta sekä noususta raskasta ja vaarallista. Henkilökohtaisesti minulla oli todella vaikeaa, koska vatsa oli rasituksen takia sen oloinen, etten pystynyt syömään eikä nukkumisestakaan tullut helvettiäkään. Tästä taas väistämättä aiheutuu kovemmallekin kaverille se että energia loppuu (kyllähän minullakin olisi se kymmenisen kiloa ylimääräistä energiaa mukana, mutta jostain syystä ne eivät just silloin käyneet kun tarvetta olisi ollut...). Onneksi jonkun Marsin tajusin syödä. Olot eivät muutenkaan olleet mitään luksusta ja saatoi seuraava päiväkin vähän jännittää, sillä kyllähän tuossa vaiheessa väsymyksen tunsi koko ja tiesi että edessä on pahin. Norjalainen pariskunta oksenteli jo huolella, erityisesti naispuolinen jäsen ja heidän olikin kertakaikkiaan pakko kääntyä alaspäin.

Kun yöllä lähdettiin kiipeämään oli todella kylmä ilma ja viima teki siitä vielä pahemman, täysikuu onneksi valaisi. Nousu olisi voinut keskeytyä melko pieneenkin virheeseen kuten minulla siihen etten tajunnut _heti_ laittaa hanskoja käteen. Pienessä kohmeessa niiden laittamisessa kesti ja lopulta pelkäsin oikeasti että sormet jäätyvät. Niitä sitten tauolla sulateltiin Al Bandyltä saatujen oppien mukaisesti. Tuossa vaiheessa alkoi pää olla kovilla ja ajatus ei taatusti kulkenut edes siinä määrin kuin normaalisti (jossa siinäkin on välillä ihmetemistä). Oppaat joutuivat tässä vaiheessa kantamaan jo henkilökohtaisetkin reput.

Eihän tuosta viimeisestä pätkästä mitään loistavia muistikuvia jäänyt. Mies oli ihan puhki, väsytti, sattui, äitiä oli ikävä ja itketti ja teki ihan uskomattoman paljon mieli luovuttaa. Pillua ei edes tainnut tehnyt mieli mikäli jotain positiivista hakeaa. Uskomattoman pitkän kiipeämisen jälkeen tuli vastaan se ensimmäinen huippu, olisiko ollut jossa 5600 metrin korkeudessa jonka jälkeen alkoi jatkuva lumipeite. Tuossa vaiheessa oli taas tauon paikka ja taas teki mieli luovuttaa ja lähteä takaisin, mutta ehkä tuonne pääsystä sai taas hieman voimaa ja eikun jatkamaan.

Vihoviimeinen taival ei ollut minulla ehkä ihan pahin. Toki happi oli vähissä, voimat loppui ja tuntui ettei jaksa enää seuraavan pikku nypynkään päällle, mutta kun ei välittänyt siitä vaan jatkoi vaan, niin tokihan sitä ylöspäin pääsi. Ulkona alkoi valaistumaan ja maisemat alkoivat olemaan hienoja. Jossain vaiheessa sitä tajusi että huipulle ei ole enää hirveän pitkä matka joten pakkohan sitä oli jatkaa. Toki sitä matkaa oikeasti oli ihan helvetisti, mutta menihän sekin siinä sitten.

Huipulle pääsy oli hieno hetki ja sitten se itkukin taisi jo vähän tulla (oikeastaan varmaan vaan meni vähän hiekkaa silmään). Kuvia otettiin ja lähdettiin aika samantien alaspäin, sillä aurinko porotti jo kovasti. Tässä vaiheessa oli fiilikset niin katossa, ettei siinä sitten enää viitsinyt harmitella vaikeuksia. Näkipähän nekin paikat joista ei mennessä ollut paljoa muistikuvia tarttunut kun pimeydessä vaelsi.

Alaspäin tultaessa yövyttiin kolmannen kerran tuossa 3500 metrissä ja sitten vain Hiacella kotiin miettimään Zanzabarille lähtöä.

 

[Tombe76]

Eihän tuosta viimeisestä pätkästä mitään loistavia muistikuvia jäänyt. Mies oli ihan puhki, väsytti, sattui, äitiä oli ikävä ja itketti ja teki ihan uskomattoman paljon mieli luovuttaa. Pillua ei edes tainnut tehnyt mieli mikäli jotain positiivista hakeaa. Uskomattoman pitkän kiipeämisen jälkeen tuli vastaan se ensimmäinen huippu, olisiko ollut jossa 5600 metrin korkeudessa jonka jälkeen alkoi jatkuva lumipeite. Tuossa vaiheessa oli taas tauon paikka ja taas teki mieli luovuttaa ja lähteä takaisin, mutta ehkä tuonne pääsystä sai taas hieman voimaa ja eikun jatkamaan.

Vihoviimeinen taival ei ollut minulla ehkä ihan pahin. Toki happi oli vähissä, voimat loppui ja tuntui ettei jaksa enää seuraavan pikku nypynkään päällle, mutta kun ei välittänyt siitä vaan jatkoi vaan, niin tokihan sitä ylöspäin pääsi. Ulkona alkoi valaistumaan ja maisemat alkoivat olemaan hienoja. Jossain vaiheessa sitä tajusi että huipulle ei ole enää hirveän pitkä matka joten pakkohan sitä oli jatkaa. Toki sitä matkaa oikeasti oli ihan helvetisti, mutta menihän sekin siinä sitten.

Nämä ovat olleet varmasti hienoja fiiliksia, ainakin jälkikäteen muisteltuna, koska aika kultaa muistot. Sillä hetkellä on varmaan ollut aika karua. Jotenkin arvostan aivan helvetisti, vaikka juuri vuorikiipeilyssä pitää oppia tuntemaan omat rajansa. Ehkä korostuu enemmän tuolla kuoleman vyöhykkeellä.

Hieno kertomus. Itse tuskin koskaan pystyn lähtemään vastaavanlaiselle reissulle. Koitetaan sitten rikkoja omia rajoja enemmän täällä kotisuomessa.

 

[Carlos]

Itse en ole ko. lajia koskaan uskaltautunut harrastamaan paria kalliokiipeilykokeilua lukuunottamatta mutta kiinnostus on aina ollut kova, suurin piirtein jokaisen käsiini saamani kirjan olen aiheen tiimoilta lukenut ja seurannut muutenkin paljon tapahtumia vuorilla. Haaveena on ollut jos joskus pääsisi Kilimanjarolle kokeilemaan, se kun on sellainen vuori jolle ei tarvitse mitään kiipeilytaitoja varsinaisesti vaan nouseminen on käsittääkseni enemmänkin patikointia. Suurin haaste sielläkin tulee tietysti korkeudesta ja siitä johtuvasta ohuesta ilmasta.

Itse en harrasta vuorikiipeilyä, lähinnä juuri mainitsemaasi patikointia. Kun sattumoisin asun Alppien juurella, on tästä helppo tehdä viikonloppuisin vaikka minkälaisia lenkkejä, budjetti ei ole ongelma, riittää kun laskee bensat juurelle ja takaisin. Välillä tietty tulee vastaan paikkoja että joutuu käyttämään käsiäkin apuna, mutta yleensä ottaen jalat riittää. On kyllä mielettömän mieltä ylentävä harrastus, huikeita maisemia ja jotenkin aina vaan se ylöskiipeäminen on "coolia".

Tässä samalla kuitenkin haluaisin muistuttaa ainakin ensikertalaisia että vuorta/vuoristoa ei saa IKINÄ aliarvioida. Leppoisinkin vuori kivana hellepäivänä voi olla tappava. Jo lähtien 1500metrin korkeudesta olosuhteet voivat muuttua hyvin nopeasti, voi kohdata rajua tuulta ja sadetta, lunta ja jäätä, kylmyyttä, kuumuutta, lumivyöryä, kivivyöryä, pettävää jalansijaa, vuoripukkeja, lintuja, sonnilaumoja (Sveitsiläinen erikoisuus), jnejnejne. Vaimon kanssa se on opittu välillä kantapäänkin kautta, että vuorilla patikointi/kiipeily on aina erittäin vakavasti otettava asia.

Parhaiten uhkia vastaan voi suojautua hyvällä varustuksella, ja terveellä järjellä. Mukaan (hyvien kenkien ja kerrosvaatetuksen lisäksi) taskulamppu, tulentekovälineet, jonkunlainen veitsi, pieni ensiapupakkaus, alueen kartta, kompassi, riittävästi nestettä ja ravintoa (energiapitoista). Kannattaa myös varautua siihen että esim. 6 tunnin vaelluksesta tulee parilla pienellä virhearviolla/-käännöksellä/-yllättävällä tapahtumalla 12 tunnin vaellus. Ja sitten jos oli nestettä ja ravintoa vain 6 tunnin matkalle, tulee äkkiä uupelo ja sitten olet lirissä. Samalla kannattaa kuitenkin tietty muistaa oma kantokyky, liikakin on liikaa.

Mutta ei siinä mitään, kun pitää järjen päässä ja valmistautuu huolella, niin hieno laji kyllä. :-)

 

[dana77]

Jo lähtien 1500metrin korkeudesta olosuhteet voivat muuttua hyvin nopeasti, voi kohdata rajua tuulta ja sadetta, lunta ja jäätä, kylmyyttä, kuumuutta, lumivyöryä, kivivyöryä, pettävää jalansijaa, vuoripukkeja, lintuja, sonnilaumoja (Sveitsiläinen erikoisuus), jnejnejne

Tähän pitää sanoa että vahva sama. Juuri tuolla Kinabalulla tämä tuli opittua. Korkeutta oli ehkä päälle kolmisen kilometriä, ilma oli melko tyyni, taivas aurinkoinen ja pilvetön, kunnes yht'äkkiä täysin varoittamatta alkoikin tuulla ja vain muutamia sekunteja myöhemmin tuuli olikin tuonut vuoren takaa pilven joka peitti meidän täysin. Se oli kuin olisi todella sankassa sumussa kävellyt ja näkyvyyttä olikin hetkessä ehkä enää kymmenisen metriä. Meillä opas tuossa vaiheessa käveli muutamia kymmeniä edellä ja helppo oli ymmärtää kuinka hieman heikommalla säkällä olisi hänestä eksyä voinut.

Samoihin aikoihin tuolla vuorella englantilaisen pariskunnan lapset olivat jossain suht.samanlaisessa tilanteessa eksyneet ryhmästä ja toinen teineistä oli löytynyt viikkoa myöhemmin rotkosta vähän keskimääräistä vähemmän hengissä.

 

[Prof. Puck]

Tuo (Kilimanjaro) oli tuollainen aika perus kuuden päivän nousu....

...Yöpyminen oli jossain 2800 metrissä ja samassa mökissä olleen Norjalaispariskunnan miespuolisella oli jo silloin heikko olo. Hänen lepopulssinsa oli erittäin korkea ja nukkumisesta ei tullut mitään. Oli kovakuntoisenoloinen kaveri ja valmistautunut varmaan 10 kertaa huolellisemmin kuin itse, mutta nuo sellaisia yksilöllisiä asioita joille ei vain voi mitään....

...Vuoristosairaus on tauti jota ei harjoittelulla voi estää ja josta jokainen kärsii enemmän tai vähemmän...

...Eihän tuosta viimeisestä pätkästä mitään loistavia muistikuvia jäänyt. Mies oli ihan puhki, väsytti, sattui, äitiä oli ikävä ja itketti ja teki ihan uskomattoman paljon mieli luovuttaa. Pillua ei edes tainnut tehnyt mieli mikäli jotain positiivista hakeaa...

Hyvä tarina, mutta muutaman asiavirheen tahtoisin korjata. Aloitetaan siitä räikeimmästä, eli ei muka ollut enää edes pillu mielessä? Vuorikiipeilyä pitkään harrastaneena ja kohtuullisen korkeilla kukkuloilla piipahdettuani tuota nyt ei vaan pysty uskomaan...

Sitten muutama vähäpätöisempi kommentti: Kun Kilimanjaro tuntuu olevan niin monen toivelistalla, niin kannattaa valita sellaisen matkanjärjestäjä, jolla nousuaikataulu on realistisempi. Kuuden päivän sijasta suosittelisin sellaista 7-8 päivää, jolloin huipulle pääsyn todennäköisyys kasvaa huomattavasti ja paljon miellyttävämmin.

Dana77 puhuu täyttä asiaa sen suhteen, että akklimatisoituminen ei ole kiinni kunnosta. Päinvastoin hyväkuntoisilla on vaarana edetä liian korkealle liian nopeasti, varsinkin jos ei tiedä mitä tekee. Periaatteessa suositus akklimatisaatiolle on, että noin 3000 metriin voi suurin osa ihmisistä nousta aika helposti, mutta siitä eteenpäin homma muuttuu hitaaksi. Kirjasuositus siitä eteenpäin olisi noin 300 korkeusmetriä vuorokaudessa ja joka kolmannen nousupäivän jälkeen vähintään yksi vuorokausi siinä korkeudessa. Myöskään se, että akklimatosaatio alkaa jo matalalla ei ole merkki siitä, ettei korkeille huipuille voisi kiivetä. Päinvastoin se on usein hyvä juttu, että akklimatosaatio alkaa nopeasti.

Käytännössä noin hidasta etenemistä ei harrasta kovin monet (oikeat) vuorikiipeilijätkään ainakaan tuollaisilla matalammilla, alle kuuden tonnin huipuilla, koska ovat joko oppineet jo tuntemaan omat rajansa, tai sitten aika/raha tulee esteeksi. Usein myös viimeinen ns. huiputuspäivä mennään enemmän tai vähemmän huonosti akklimatisoituneena ja noustaan juurikin noin kilometri ja nopsaan alas. Lääkkeiden avulla ylöspäin menoa en kuitenkaan suosittele kenellekään. Ne kannattaa säästää hätävaraksi siihen vaiheeseen, jos pitää heikon olon vuoksi keskeyttää ja kääntyä takaisin. Lääke tehoaa yllättävän nopeasti ja auttaa mahdollisesti pääsemään alas turvallisesti.

Vuorikiipeilyssä suurin osa onnettomuuksista tapahtuu väsyneenä, ja huiputushumalassa alaspäin tullessa, joten se kannattaa pitää mielessä jokaisen, vaikka kuinka olisi jo kiire perusleirin tai hotellin lihapatojen ja snapsien kimppuun.

Jos alpeilla päin asustaa tai liikkuu ja vuorikiipeily kiinnostaa, niin suosittelen kokeilemaan Via Ferrata reittejä. Niissä saa upean tuntuman "oikeaan vuorikiipeilyyn" Välineitä ei juuri tarvita ja niiden käyttö on helppoa. Via Ferrata reiteillä on pahimmissa paikoissa vaijerit tai tikkaat, johon kiinnität itsesi kiinni sitä varten erityisesti suunnitellulla varmistusvälineellä. Maisemat ja fiilis (varsinkin kokemattomalle) noilla VF reiteillä ovat luonnollisesti yhtä huimat kuin "oikeillakin" reiteillä.

 

[Alamummo]

Lääkkeiden avulla ylöspäin menoa en kuitenkaan suosittele kenellekään. Ne kannattaa säästää hätävaraksi siihen vaiheeseen, jos pitää heikon olon vuoksi keskeyttää ja kääntyä takaisin. Lääke tehoaa yllättävän nopeasti ja auttaa mahdollisesti pääsemään alas turvallisesti.

Esimerkiksi Kilillä viimeisenä vuorokautena kävellään n. 16 tuntia välissä muutama breikki. Yöllä lähetään n. 4 800 m huipulle ja sitten tullaan alas ja jatketaan vielä dana77:n mainitsemaan 3 500 m:iin. Ei kannata siis yliarvioida voimiaan.

Jos alpeilla päin asustaa tai liikkuu ja vuorikiipeily kiinnostaa, niin suosittelen kokeilemaan Via Ferrata reittejä. Niissä saa upean tuntuman "oikeaan vuorikiipeilyyn" Välineitä ei juuri tarvita ja niiden käyttö on helppoa. Via Ferrata reiteillä on pahimmissa paikoissa vaijerit tai tikkaat, johon kiinnität itsesi kiinni sitä varten erityisesti suunnitellulla varmistusvälineellä. Maisemat ja fiilis (varsinkin kokemattomalle) noilla VF reiteillä ovat luonnollisesti yhtä huimat kuin "oikeillakin" reiteillä.

Huimia ovat, suosittelen myös.

 

[Twite]

Pistetään nyt kuitenkin linkki Kilin matkakertomukseeni vaikka kukaan ei pyytänytkään.

http://davidkrokett.org/twite250209.html

 

[dana77]

Hyvä tarina, mutta muutaman asiavirheen tahtoisin korjata. Aloitetaan siitä räikeimmästä, eli ei muka ollut enää edes pillu mielessä? Vuorikiipeilyä pitkään harrastaneena ja kohtuullisen korkeilla kukkuloilla piipahdettuani tuota nyt ei vaan pysty uskomaan...

Minä myönnän, varmaan se on vähän kuitenkin ollut!

Dana77 puhuu täyttä asiaa sen suhteen, että akklimatisoituminen ei ole kiinni kunnosta. Päinvastoin hyväkuntoisilla on vaarana edetä liian korkealle liian nopeasti, varsinkin jos ei tiedä mitä tekee.

Mulla ei ole tästä faktaa, mutta kun tuon norjalaisen kanssa juteltiin, niin hän esitti että tällä akklimatisoitumisella on yhteys hemoglobiinitason kanssa. Vaikka oma lääketieteellinen ymmärrykseni lähestyy asymptoottisesti nollaa, niin logiikassa olisi järkeä. Kun ihminen on kovakuntoinen ja hänen hemoglobiininsa on korkea elimistö tottuu siihen että lepopulssi on matala. Kun happea ei tule, niin elimistö joutuu tekee monin kerroin enemmän hommia kuin normaalisti. Jos hemoglobiini on lähtökohtaisesti matalampi ja sydän normaalistikin on tottunut tekemään hommia, niin ero ei ole niin suuri suhteessa. Itse hapen kulutushan ei niin hirveästi hitaassa nousussa kasva. Toinen juttu tietenkin on että isot ja raavaat miehet painavat enemmän ja toimivat epätaloudellisemmin, joten laihojen naisten hommaahan tuo kiipeäminen on.

Jotkut hullut nauttivat tuolla 3500 metrin korkeudessa olutta. Toki mistään ryyppäämisestä ei ollut kyse, mutta vaikka itsekin olen joskus tuota juomaa maistanut eikä se mitenkään erityisen vastenmielistä ollut, niin tuolloin en olisi juonut pulloakaan vapaaehtoisesti (eipä taida tätä uskoa kukaan yhtään sen enempää kuin tuota ym. ensimmäistä vakuutteluanikaan).

 

[Alamummo]

Jotkut hullut nauttivat tuolla 3500 metrin korkeudessa olutta. Toki mistään ryyppäämisestä ei ollut kyse, mutta vaikka itsekin olen joskus tuota juomaa maistanut eikä se mitenkään erityisen vastenmielistä ollut, niin tuolloin en olisi juonut pulloakaan vapaaehtoisesti (eipä taida tätä uskoa kukaan yhtään sen enempää kuin tuota ym. ensimmäistä vakuutteluanikaan).

Tunnustan nauttineeni yhden Kilin - alaspäin tullessa. Hyvältä maistui. Ylöspäin mennessä ei käynyt mielessäkään.

 

[dana77]

Pistetään nyt kuitenkin linkki Kilin matkakertomukseeni vaikka kukaan ei pyytänytkään.

http://davidkrokett.org/twite250209.html

Mielenkiintoista luettavaa, kiitos kovasti!

Sellaiset pari kommenttia jos joku tuonne lähtemistä suunnittelee, niin mekin matkaa suunniteltaessa tuota Olympiaa harkitsimme, mutta meidän spekseillä tuli kuitenkin kannattaksi valita omatoimimatka. Ei tarvinnut Suomea kuunnella ja sai tehdä mielensä mukaan. Nyt saimme oleskella neljä viikkoa tuolla sen parin-kolmen sijasta ja nähdä ja kokea enemmän mutta silti rahaa säästyi joku tonni. Toki helpotti sekin että asuimme tutun luona ja saimme kyytejä autolla yms. mutta uskoisin että vaikka ne olisi maksanutkin niin silti olisi tuolla tavalla tullut edullisemmaksi (nuo eivät kuitenkaan ole ihan kalleinta hupia). Lisäksi tuolla tavalla tulee vielä enemmän tukeeksi paikallista toimintaa, mikäli sille arvoa laskee. Olypiakaan ei silti varmasti missään tapauksessa huono vaihtoehto ole.

Noista kantajista vielä sellainen sana, että tuohan ei ole mitään täysipäisen hommaa vaikka oloihin olisi tottunutkin. Nousut ottavat koville (he eivät vedä turistireittejä turistitahdilla) ja sitten raskaat työt vaativat raskaat huvit. Iso osa heistä on kuulemma narkkareita, jotka aina matkojen välillä tuhlaavat rahansa ja siksi on pakko lähteä uudelle nousulle ansaitsemaan liian pian. Sitten nuo mihin tahansa valmiit piripäät vievät sitten työt kunnollisilta perheellisiltä, jotka olisivat halukkaita huolehtimaan terveydestään ja pitämään huolta muistakin. En tiedä voiko tuolle yksittäinen länkkäri mitään, mutta jos omilla valinnoilla pystyy vaikuttamaan siihen että minkälaista toimistoa käyttäää niin ei se varmaan paha rasti olisi. Ainakin siihen voi vaikuttaa että ketä tippaa ja kuinka paljon. Madventures valistus on ohi.

 

[Twite]

Sellaiset pari kommenttia jos joku tuonne lähtemistä suunnittelee, niin mekin matkaa suunniteltaessa tuota Olympiaa harkitsimme, mutta meidän spekseillä tuli kuitenkin kannattaksi valita omatoimimatka. Ei tarvinnut Suomea kuunnella ja sai tehdä mielensä mukaan. Nyt saimme oleskella neljä viikkoa tuolla sen parin-kolmen sijasta ja nähdä ja kokea enemmän mutta silti rahaa säästyi joku tonni.

Varmasti olet oikeassa siinä että viitseliäisyydellä ja omatoimimatkalla saa rakennettua hyvän kokonaisuuden ja hintaankin pystyy valinnoilla vaikuttamaan. Minulla vaakakupissa painoivat sellaiset asiat että ei ollut mahdollista olla pidempään kuin 2 viikkoa poissa kotoa ja arvostin valmispaketin helppoutta etenkin tällaisessa ympäristössä mistä itsellä ei ollut etukäteen minkäänlaista kokemusta (siis sekä Afrikka että vuoriolot). Eikä paketin hinta minun mielestäni todellakaan ollut mitenkään järkyttävän suolainen. Riippuu siis paljon tapauksesta (eli spekseistä kuten mainitsitkin) kumpi kannattaa, paketti vai omatoimisuus.

 

[-OO-]

Veikka ja Kazuya Hiraide alkavat olla pikkuhiljaa valmiina "huiputusyritykseen". Yksi akklimatisoitumisnousu kolmosleiriin (6700 metriä) on tehty ja leirit on valmisteltu, ja kiipeilijät tuntevat olevansa valmiita yrittämään huipulle levättyään muutaman päivän perusleirissä. Mikäli sää sallii niin ilmeisesti viikonloppuna alkaa kiipeäminen ylemmäksi ja mikäli kaikki menee hyvin niin huipulla he olisivat alkuviikosta. Gasherbrumilla on ilmeisesti lunta melko paljon tällä hetkellä ja lumivyöryvaara on olemassa, ja Veikka ja Hiraide yrittävät poikkeuksellisesti nousua jo näin nopeasti vain yhden akklimatisoitumisnousun jälkeen, joten huipulle pääsy ei todellakaan ole mikään läpihuutojuttu. Toivotaan kuitenkin että kaikki menee nappiin ja Veikka saa valloitettua sen viimeisen puuttuvan kasitonnisensa.

 

[-OO-]

Ei onnistunut vielä ensimmäinen yritys. Veikka ja Hiraide olivat nousseet eiliseen mennessä nousseet jo kakkosleiriin (6400 metriin) mutta yöllä puhjenneen rankan lumimyrskyn takia ovat joutuneet tänään palaamaan perusleiriin. Nyt menee taas jokunen päivä odotellessa lumen tiivistymistä ennen kuin uuteen yritykseen voi lähteä.

EDIT: Himalajalla/Karakorumilla on taas sattunut pari kuolemantapaustakin ihan vähälle aikaa. Korealainen naiskiipeilijä Go Mi-Sun saavutti yhdennentoista kasitonnisen kun pääsi Nanga Parbatin huipulle mutta putosi alas laskeutuessa ja kuoli. Go Mi-Sunista moni odotti ensimmäistä naista joka pystyy valloittamaan kaikki 14 kasitonnista, mutta se jää nyt odottamaan uutta yrittäjää. Myös Itävaltalaiskiipeilijä on kuollut Nanga Parbatilla samaan aikaan, ja ihan samalla tavalla huipulta laskeutuessa.

 

[ozo]

Miksi porukka tähtää nimenomaan Kilimanjaroon?

Euroopasta löytyy myös Mont-Blanc ja esim. Elbrus näin aloittelijoille. Minua kiinnostaa nimenomaan tuo Mont-Blancin valloittaminen. Onko teillä kokemusta? Toistaiseksi olen päässyt vain Aiguille du Midille köysiradan avulla, mutta kiinnostaisi vaellus Euroopan huipulle.