Lamaantunut. Alistunut. Masentunut. Melankolinen. ONNETON. SURKEA. Tuskainen. Alakuloinen. Surullinen. Lohduton. Häpeällinen.
Tätäkö mun Tepsi on? Tolta ainakin musta on tuntunut.
JA sitten tulee se vitutus. Tätä elinkautista kun ei noin vaan vaihdetakkaan. Ihan sama se on Hifkin puolelta tutun käsitteen: 'alkkisfaijan' kanssa.
Me rakastetaan faijaa. Mut faijalla on on alkoholiongelma.
Taas se ens syksyksi lupaa lopettaa viinan ja mennä töihin. Tottakai me tuetaan sitä, ja uskotaan siihen, vaikka takaraivossamme kummittelee rikottu lupaus jo tältä vuodelta. Se vitun pullo aukes taas. Pettyneinä, loukattuina, seurataan hetken aikaa sivummalta kun faija sanoo lähtevänsä "muutamalle" jopa kolme kertaa viikossa. Samalla miettien, että onneks ei tarvitse olla himas ku faija tulee takas. Tiedä mitä se kännissä tekee. Ei enää jakseta katsoa sen perään. Aletaan pitämään etäisyyttä.
Keväällä lumien jo hieman alkaessa sulaa, kun muiden faijat lähtee duuniin tekemään suuria tekoja, niin meidän faija makaa omassa oksennuksessaan Artukaisten siilon edessä lumihangessa housut puolitangossa. Häpeä, kateus muiden faijoihin ja vitutus valtaa mielen. Jäljistä päätellen, se on hakattu ja raiskattu moneen kertaan syksyn ja talven aikana. Kannetaan se kuitenkin vastuuntunnosta sisälle.
Kesällä se lupaa, että oli viimeinen kerta kun brenkkuun koskee. Hieman epäileväisinä, me kuitenkin uskotaan sitä ehdollisesti. Kesän aikana se treenaa kovempaa kuin koskaan ennen. Heinäkuussa se ostaa muutamat huippuhyvät lahjatkin meille. -Luottamus faijaan alkaa taas palaamaan. Elokuun lopulla odotetaan jo innolla, että nyt se oikeasti alkaa tekemään taas duunia neljän vuoden dokaamisen jälkeen. Toivotetaan sille onnea, ollaan sen tukena ja kannustetaan sitä. Eihän me mitään muutakaan voida. Onhan se kuitenkin meidän ainut faija. Samalla kun se lähtee Bossin puku päällä huippukunnossa syksyn ekalle duunikomennukselle syyskuun alussa, voidaan ainoastaan toivoa, ettei sillä ole piilopullo povarissa mukana...