Kaverini oli sairastanut vuosia vakavasti, mutta aivosyöpänsä saatiin jossain välissä leikkauksilla ja raskaalla lääkityksellä jo nujerrettua, tai sellaisessa käsityksessä ainakin olin. Vuoden päivät sitten frendi jutteli, että pitää vaan panostaa kaikki liikenevät voimavarat kuntoutukseen, niin jo ensi kesän korvilla toivottavasti pääsee takaisin töihin. Ei päässyt, syöpä uusi ja vei lopulta hyvin nopeasti. Viime viikolla kaveri ilmoitti joutuneensa osastolle TYKSiin, kun tulehdusarvot olivat olleet omien sanojensa mukaan "päin persettä". Tuo oli viimeinen kanssakäymiseni hänen kanssaan, sille tielle jäi.
Kuolema on ennenkin korjannut satoaan läheltäni ja käsitän kyllä sen kaikessa traagisuudessaan kuuluvan elämään, vaan tuntuuhan tuo nyt ihan saatanan pahalta. Ei niinkään itseni, vaan kaverini lasten, vaimon ja muiden kaikkein lähimpien puolesta. Itse asiassa tuli yllätyksenä, että miten pahan olon tuo uutinen toi. Perkele, multa sentään kuoli reilut kymmenen vuotta sitten tyttöystävä viereltä, eikä sekään tuntunut näin pahalta. Kirjoitin tämän kai siksi, että uutinen saavutti mut juuri ja anonyymi keskustelupalsta tuntui oikealta paikalta huutaa tuskaa ulos.
Kaulukset pystyyn ja ylpeästi päin pistimiä, lepää rauhassa ystäväni. Suru on suuri, hiljaisuus ääretön.