Silloin näin. Ajat ovat muuttuneet 2000-luvun alusta. Silloin moni ei olisi nykyistä tilannetta uskonut todeksi.Eikös se nyt pääministeriksi noussut kansan tuella, kun silloin Venäjällä oli vielä demokratia? Ainakin oli olevinaan.
Silloin näin. Ajat ovat muuttuneet 2000-luvun alusta. Silloin moni ei olisi nykyistä tilannetta uskonut todeksi.Eikös se nyt pääministeriksi noussut kansan tuella, kun silloin Venäjällä oli vielä demokratia? Ainakin oli olevinaan.
Eikös se nyt pääministeriksi noussut kansan tuella, kun silloin Venäjällä oli vielä demokratia? Ainakin oli olevinaan.
Silloin näin. Ajat ovat muuttuneet 2000-luvun alusta. Silloin moni ei olisi nykyistä tilannetta uskonut todeksi.
No olin oikeassa silti. Demokraattisen prosessin kautta se Puttekin tuohon pääsi. Vähän niin kuin Hitler.Ei suurella osalla kansasta tainnut olla tuolloin edes tietoa, kuka Putin on. Jeltsin sen nimesi (suureksi virheekseen ja erinäisen valtataistelun sekä oman persauksen turvaamisen johdosta) pääministeriksi.
No olin oikeassa silti. Demokraattisen prosessin kautta se Puttekin tuohon pääsi. Vähän niin kuin Hitler.
Kannattaa olla tarkkana ketä äänestää. Tosin Venäjällä on pitkä ja rikas väärin äänestämisen perinne.
Ai onko itänaapurissa joskus toiminut demokratia? Aivan uutta tietoa ja menee historiankirjoitus uusiksi.No olin oikeassa silti. Demokraattisen prosessin kautta se Puttekin tuohon pääsi. Vähän niin kuin Hitler.
Kannattaa olla tarkkana ketä äänestää. Tosin Venäjällä on pitkä ja rikas väärin äänestämisen perinne.
Kyllä aika nuorena tajuaa asioita, kun on kohde johon samaistua. Itse olin miettinyt alle kouluikäisenä reilut 50 vuotta sitten, miten Biafran nälkäänäkeville lapsille saisi ruokaa.Pillahdin itkuun Prisman aulassa. Lapset halusivat lahjoittaa lomarahoistaan yli jääneet hilut Unicefin keräykseen Ukrainan lasten hyväksi. Melkoisilla leveleillä mennään.
Ehkä surulliseksi on liian kova ilmaisu, mutta harmittaa kyllä kun työkokeilupaikkani ei voi työllistää minua työkokeilun jälkeen. Osasyynä Ukrainan sota.
Samoin aatoksin, juurikin saman ihmisen kohtaloa tässä miettinyt.Olen seurannut twitterissä kohtuullisen pitkän ajan verisyöpää sairastavan naisen postauksia.
Jotenkin niissä on huokunut huumori ja samalla oman kuolevaisuuden tiedostaminen.
Tänään huomasin että taistelu on päättynyt. Vähän hiljaiseksi sai vaikka en millääntavoin henkilöä tuntenutkaan.
Näinhän se on. Itsekin olen sosiaalisessa mediassa, mutta kyllähän tuo pistää välillä miettimään kuinka varsinkin nuorempien elämä pyörii täysin sen älypuhelimen ympärillä. Bussissa näin vähän aikaa sitten varmaan 5-6 teinitytön porukan, joista kaikki räpläsivät puhelimiaan ja lähettelivät jotain tiktokkeja. Sitäkin on tullut nähtyä, että samassa tilassa olevat "juttelevat" toisilleen juuri jonkun snäpin tai tiktokin välityksellä. Uskomatonta.Entisen puhelimen, nykyisen minitietokoneen juurtuminen ihmisten käsiin.
Seuratkaa piruuttaan hetken aikaa esmes kaupassa tai kaupungilla ihmisiä. Järjestään kaikilla on puhelin kädessä kokoajan. Ei hetkeäkään ilman. Ikää katsomatta. Niin sinä kuin minä.
Minulla on parempaakin tekemistä kuin kyttäillä muita ihmisiä kaupungilla. Kuten esim. kissavideoiden katsominen puhelimesta.Seuratkaa piruuttaan hetken aikaa esmes kaupassa tai kaupungilla ihmisiä. Järjestään kaikilla on puhelin kädessä kokoajan.
Tästä tuli mieleen samantyylinen kokemus itsellä, siitä on varmaan 3 vuotta aikaa. Jyväskylässä Mäki-Matin perhepuiston luona on 3 isoa keinua (samanlaisia kun ihmisillä voi olla omilla pihoillaan, mutta isompia vaan. Ei semmosia vastakkain istuttavia, vaan kaikki istujat katsoo samaan suuntaan.)Vaikea sanoa, vetikö surulliseksi tai hiljaiseksi, mutta herätti ainakin ajattelemaan.
Olin eilen päivällä Pasilassa menossa Kouvolaan, koska matsi. Vaihtoaikaa oli reilut viisi minuuttia.
Kun tulin lähijunasta raiteille, näin penkillä aika elottoman oloisen miehen. Huutelin sille ja vähän yritin heilutella kaveria, mutta ei mitään reaktiota. Tässäkin ajassa ihmiset kulkivat ohi. Pian sitten sanoin ohikulkijoille, että soittakaa nyt joku hätäkeskukseen, vaikka hätä on varmaan jo ohi, koska tyyppi näyttää kuolleelta. Ja olisin tottakai soittanut itse ja jäänyt paikalle, mutta kun piti ehtiä toiselle raiteelle ja oli kiire.
Tämä jätti miettimään sitä, miten vähän me välitämme kanssaihmisistämme. Tuokin kaveri oli niin kylmettyneen oloinen, että oli ehkä ollut siinä jo monta tuntia. Päivällähän alkoi olla jo lämmin, mutta yö oli ollut kylmä. Oli ehkä kuollut kylmään, ihonväri oli sinertävä. Mietin sitä, miten moni oli siitä ehtinyt kävellä ohi ja ajatella, että joku spurgu siinä vain nukkuu. Eikä kaveri ollut edes mitenkään epäsiistin näköinen, ihan tavallisen keski-ikäisen duunarimiehen näköinen. Mukana oli muovikassi, ja siellä ei ollut viinaa vaan ruokaa. Oli ehkä jäänyt viimeisestä junasta. En tiedä, miksi oli jäänyt penkille lepäämään, ehkä kännissä tai väsyneenä. Silmistä arvasin kuitenkin, että ehkä enää ei ole kiire. Jos on nähnyt kuolleen ihmisen silmät, niin niistä ei erehdy. Jumankauta miten ne aina pysäyttävät.
Helsingissä on tapana antaa ihmisten olla. Se on ymmärrettävää, koska ihmisiä on niin paljon. Olen itsekin siihen tottunut, koska olen asunut täällä aika kauan. Mutta silti joskus minullakin puskee läpi se maalainen, joka kysyy toiselta, miten menee. Etenkin jos on huolestunut. Tätä edellinen kerta oli nurmikolla makaillut tyttö kotiasemani lähellä viime syksynä. Kävin herättelemässä, ja hän vastasi. Sanoi että kaikki ok, vaikutti olevan kännissä tai jossain aineissa, vaikkei sitä sanonutkaan. Onneksi silloin oli vielä lämmintä ja annoin tytön jäädä lepäämään, kun hän pitkään vakuutteli, että selviää. Ehkä tein siinä virheen. Toivottavasti tyttö pääsi onnellisesti kotiin.
Nykyinen urbaani elämä on todella julmaa. En tarkoita, ettemmekö me pohjimmiltamme välittäisi muista ihmisistä, mutta jonkun oudon yksityisyyden ja vapauden perusteella suljemme silmämme liian usein.
Nyt päätin, etten enää sulje silmiäni.