Eurooppa on surullisessa tilassa. Mitä nyt tuossa lukenut asiantuntijoiden lausuntoja Ukrainan kesäisestä piippuun jääneestä vastahyökkäyksestä, niin hyvin pitkälti se oli riippuvainen USA:n ja Etelä-Korean toimittamista ammuksista. Siis oikeasti, USA:n ja Etelä-Korean. Sotaa käydään Euroopassa Euroopan tulevaisuudesta ja täällä ollaan noinkin olennaisen osan, kuin ammustuotannon suhteen riippuvaisia kahdesta Euroopan ulkopuolisesta valtiosta. P-Koreasta rahdataan suuria määriä ammuksia Venäjälle, olkoonkin laadultaan länsimaista huonompaa, mutta venäläisillä on kuitenkin mitä ampua. Ukrainalaiset valittavat jatkuvasti ammuspulaa ja kuinka joutuvat säännöstelemään toimiaan, vaikka olisi selkeäkin paikkaa iskeä viholliseen. Aina sanotaan, ettei määrä korvaa laatua ja onhan siinäkin totuutta, mutta onhan se huonolaatuinen ammuskin tuhoa aiheuttava verraten siihen, kun ei ole ammusta ollenkaan.
On myös helppo syyttää jenkkejä, kun eivät toimita enempää tavaraa, vaikka se oikea syyllinen löytyy peilistä. Tietysti USA olisi voinut tukea enemmänkin ja tällä hetkellä heillä on omat sisäiset ongelmansa, mutta eihän se vaan voi olla niin, että aina luotetaan heidän tulevan pelastamaan, kun maaperällämme soditaan. Joku vastuu pitäisi Euroopalla itselläänkin olla. Täällä on tuudittauduttu aivan liian kauan siihen, ettei sota tule koskettamaan meitä ja nyt siitä maksetaan hintaa suurimman osan Euroopan valtioista ajettua puolustuskykyään alas.
Nyt on kulunut kohta kaksi vuotta tästä Venäjän aloittamasta "suurhyökkäyksestä" ja edelleen selitellään, että ihan kohta, ehkä jo ensi vuonna, alkaa murkulaa tulemaan tuotantolinjoilta, kunhan saadaan vaan hommat pelittämään, tilauksia sisään ja on löydetty halukkaat maksajat. Kaksi vuottakin on helvetin pitkä aika, jonka ukrainalaiset ovat joutuneet kärsimään saamattomuutemme sekä päätöksentekokyvyttömyytemme vuoksi ja loppua ei näy. Lisänä vielä Unkarin ja Slovakian kaltaiset Putinin perskärpäset jarruttamassa EU:n tukitoimia, niin ei tästä kaikesta voi hyvällä tahdollakaan antaa kummoista arvosanaa.
Jotenkin karskilta kuulostavat myös Euroopan johtajien puheet ukrainalaisten tukemisesta ja heidän kärsimystensä ymmärtämisestä. Eivät meidän johtajamme tai me kansalaiset ymmärretä, mitä se jatkuva pelko ja kärsimys on, koska me emme ole sitä itse kokemassa. Voimme tuntea myötätuntoa, mutta sitä jokapäiväistä surua ja tuskaa emme kykene ymmärtämään. Ukrainahan taistelee paitsi olemassaolonsa puolesta, myös siitä, ettei muun Euroopan tarvitsisi kokea heidän kohtaloaan.
Tämä nyt on offtopicia, mutta tuosta edellisestä kappaleesta tuli mieleen, kun ennen joulua juttelin pidempään eräässä tapahtumassa yhden pitkäaikaisasunnottoman kanssa kahden ja siitä mitä se hänen elämänsä on todellisuudessa. Mun murheet ovat hyvin pieniä, kun vituttaa kävellä kovassa pakkasessa tai räntäsateessa, mutta pääsen kuitenkin pian lämpimään kotiin nauttimaan olostani, kun hän taas mietti, että missä viettäisi seuraavan yönsä, jos asuntolakin on täynnä, kun sinnehän ei voi ottaa määräänsä enempää yöpyjiä. Putkahan on siinä vaiheessa yksi vaihtoehto, koska onhan siellä sentään kuivaa ja lämmintä, mutta eipä sekään noin muuten kovin houkuttelevalta kuulosta. Siinä todellakin avautui konkreettisesti se, etten kykene ymmärtämään ja samaistumaan hänen tilanteeseensa, koska en ole itse kokenut vastaavaa. Voin tuntea myötätuntoa kohdatessani hänen kaltaisensa henkilön, mutta en minä oikeasti tiedä, miltä se tuntuu.
On myös helppo syyttää jenkkejä, kun eivät toimita enempää tavaraa, vaikka se oikea syyllinen löytyy peilistä. Tietysti USA olisi voinut tukea enemmänkin ja tällä hetkellä heillä on omat sisäiset ongelmansa, mutta eihän se vaan voi olla niin, että aina luotetaan heidän tulevan pelastamaan, kun maaperällämme soditaan. Joku vastuu pitäisi Euroopalla itselläänkin olla. Täällä on tuudittauduttu aivan liian kauan siihen, ettei sota tule koskettamaan meitä ja nyt siitä maksetaan hintaa suurimman osan Euroopan valtioista ajettua puolustuskykyään alas.
Nyt on kulunut kohta kaksi vuotta tästä Venäjän aloittamasta "suurhyökkäyksestä" ja edelleen selitellään, että ihan kohta, ehkä jo ensi vuonna, alkaa murkulaa tulemaan tuotantolinjoilta, kunhan saadaan vaan hommat pelittämään, tilauksia sisään ja on löydetty halukkaat maksajat. Kaksi vuottakin on helvetin pitkä aika, jonka ukrainalaiset ovat joutuneet kärsimään saamattomuutemme sekä päätöksentekokyvyttömyytemme vuoksi ja loppua ei näy. Lisänä vielä Unkarin ja Slovakian kaltaiset Putinin perskärpäset jarruttamassa EU:n tukitoimia, niin ei tästä kaikesta voi hyvällä tahdollakaan antaa kummoista arvosanaa.
Jotenkin karskilta kuulostavat myös Euroopan johtajien puheet ukrainalaisten tukemisesta ja heidän kärsimystensä ymmärtämisestä. Eivät meidän johtajamme tai me kansalaiset ymmärretä, mitä se jatkuva pelko ja kärsimys on, koska me emme ole sitä itse kokemassa. Voimme tuntea myötätuntoa, mutta sitä jokapäiväistä surua ja tuskaa emme kykene ymmärtämään. Ukrainahan taistelee paitsi olemassaolonsa puolesta, myös siitä, ettei muun Euroopan tarvitsisi kokea heidän kohtaloaan.
Tämä nyt on offtopicia, mutta tuosta edellisestä kappaleesta tuli mieleen, kun ennen joulua juttelin pidempään eräässä tapahtumassa yhden pitkäaikaisasunnottoman kanssa kahden ja siitä mitä se hänen elämänsä on todellisuudessa. Mun murheet ovat hyvin pieniä, kun vituttaa kävellä kovassa pakkasessa tai räntäsateessa, mutta pääsen kuitenkin pian lämpimään kotiin nauttimaan olostani, kun hän taas mietti, että missä viettäisi seuraavan yönsä, jos asuntolakin on täynnä, kun sinnehän ei voi ottaa määräänsä enempää yöpyjiä. Putkahan on siinä vaiheessa yksi vaihtoehto, koska onhan siellä sentään kuivaa ja lämmintä, mutta eipä sekään noin muuten kovin houkuttelevalta kuulosta. Siinä todellakin avautui konkreettisesti se, etten kykene ymmärtämään ja samaistumaan hänen tilanteeseensa, koska en ole itse kokenut vastaavaa. Voin tuntea myötätuntoa kohdatessani hänen kaltaisensa henkilön, mutta en minä oikeasti tiedä, miltä se tuntuu.
/img-s3.ilcdn.fi/b33c58e14148ef9e4b1294b69b8d743ab0f00f164ef17639ba139e3de95942b4.jpg)
