Pavlikovsky
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
Viikonloppuna tuli mahdollisuus todistaa kunnioitettavaan ikään päässeen vanhan rokkikoneen kunto ja kyllähän se vakuutti. Vaikka Nazarethin alkuperäisyysaste miehistön suhteen on enää 1/4, niin oikeastaan tuo asia ei häiritsemään pääse, sillä sen verran uskottavasti päästään lähelle yhtyeen vanhaa tyyliä olematta liikaa mauton tribuuttipastissi. Tämän saman ilmiön olen huomannut myös Uriah Heepin kohdalla eli kunniaa voidaan tehdä vanhoille ajoille tyylillä.
Nazarethin musassa taustakompin pitää olla tanakka ja kunnossa ja vokalistin äänihuulissa on oltava justeerimaista särmää ja Brian Johnsonmaista karheaa raspia koko 1,5 tuntisen ajaksi. Näissä onnistuttiin. Vokalisti Carl Sentance on aivan huipputyyppi tulkitsemaan 70-luvun lekat ja itseasiassa Heepistä kun tuli puhe niin basisti Pete Agnewissa on jotain hämmentävää yhdennäköisyyttä Mick Boxin kanssa; jämäkästi paikallaan seisova mustat lasit päässä seisova ikämies pieni hymynvirne kasvoillaan. Agnewin jälkikasvu hoitaa rummut ja isku on tanakka, niin että alavatsassa tuntui. Ja enpä ollut hetkeen nähnyt yhtä taidokasta soittopelin hallintaa kitaraosastolla mitä Jimmy Murrison tarjoili.
Bändi on julkaissut post-McCaffertyn aikakautena muutaman oikein räväkän pitkäsoiton, joka on pitänyt hommassa tuoreuden tuoksun. Aivan pelkäksi museoajeluksi yhtye ei suostu. Jos jatkossa mahdollisuus tulee yhtyeen keikalle, niin suosittelen isosti. Vielä ei ole classic rockia lyöty kanveesiin, vaikka esiintymiseen kelpaavat aitat ja torpat pienevät tuon tuosta ja yleisö harmaantuu lähes eksponentiaalista vauhtia aavistuksen nuhjuisissa bändipaidoissaan.
Nazarethin musassa taustakompin pitää olla tanakka ja kunnossa ja vokalistin äänihuulissa on oltava justeerimaista särmää ja Brian Johnsonmaista karheaa raspia koko 1,5 tuntisen ajaksi. Näissä onnistuttiin. Vokalisti Carl Sentance on aivan huipputyyppi tulkitsemaan 70-luvun lekat ja itseasiassa Heepistä kun tuli puhe niin basisti Pete Agnewissa on jotain hämmentävää yhdennäköisyyttä Mick Boxin kanssa; jämäkästi paikallaan seisova mustat lasit päässä seisova ikämies pieni hymynvirne kasvoillaan. Agnewin jälkikasvu hoitaa rummut ja isku on tanakka, niin että alavatsassa tuntui. Ja enpä ollut hetkeen nähnyt yhtä taidokasta soittopelin hallintaa kitaraosastolla mitä Jimmy Murrison tarjoili.
Bändi on julkaissut post-McCaffertyn aikakautena muutaman oikein räväkän pitkäsoiton, joka on pitänyt hommassa tuoreuden tuoksun. Aivan pelkäksi museoajeluksi yhtye ei suostu. Jos jatkossa mahdollisuus tulee yhtyeen keikalle, niin suosittelen isosti. Vielä ei ole classic rockia lyöty kanveesiin, vaikka esiintymiseen kelpaavat aitat ja torpat pienevät tuon tuosta ja yleisö harmaantuu lähes eksponentiaalista vauhtia aavistuksen nuhjuisissa bändipaidoissaan.