U2 – even better than the real thing

  • 2 229
  • 14

Barcelona

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat
Huomasin hieman ylättäen että täällä Jatkiksessa ei ole U2:selle omaa yleistä ketjua. Oli tuolla U2 keikalle Suomeen ketju, mutta jos oisin tämän viestin siihen kirjoittanut niin varmaan jotkut ois saanut hetkeksi vääriä toiveita. Joten pakko moinen virhe korjata, kun kuitenkin puhutaan suosikkibändistäni! Otsikoksi napattu biisi josta oma U2 kuunteluni on alkanut, ja sopiii myös mielestäni tohon kohtaan hyvin.

Inspiraation ketjun avaamisen sain nyt siitä kun levy Achtung Baby täytti tänä syksynä 30 vuotta. On selkeesti suosikkialbumini U2:sen tuottanosta ja jaetulla ykkösijalla The Beatlesin Abby Roadin kanssa kun rankkaan maailman parhaita albumeja. Kuitenkin jos pitää vastata kysymykseen että "Minkä albumin ottaisit autiolle saarelle?" niin vastaukseni olisi: "Achtung Baby!". On ehdottomasti albumi jota olen elämäni aikana kuunnellut eniten. Tosin ihan täyttä kultaa levy ei ole ja usein tulee biisit "Ultraviolet (Light My Way) ja "Acrobat" skipattua sieltä lopusta, eli biisit 1-9 ja 12 on soittolistalla. ”Mysterious Ways”, ”One” ja ”Even Better Than the Real Thing” on suosikit tolta levyltä, muutenkin taitaa olla top 3 suosikkibiisit U2:sen tuotannosta. Muista albumeista "The Joshua Tree" "Rattle and Hum", "Zooropa" ja "Pop"kuuluvat suosikkeihin. Noita kun tuli paljon kuunneltua silloin kun bändin löysi. "No Line on the Horizon" on näistä uudemmista albumeista ollu se joka on kolahtanut eniten.

U2 on tullu nähtyä kahdesti livenä. Ensimmäinen oli Helsingin Olympiastadionilla 9.8.1997. Sain konsertiin lipun tsägällä kun rahapulassa oleva kaverini möi lipun minulle. Paikka oli kentältä ja oli lopulta todella hyvä paikka. Kun konsertti alkoi en edes tajunnut että olin todella lähellä sitä yleisön keskellä olevaa kakkoslavaa jossa bändi esitti osan biiseistä. Ehdottomasti paras konsertti jossa olen ollut ja yksi ikimuistoisimmista päivistä. Toinen kerta oli sitten elokuussa 2010 samaisessa paikassa. Siihenkin sain lipun tuurilla kun kaverin kaveri sairastui joten ostin lipun. Tällä kertaa oli kyllä varmaan Stadikan paskimpia paikkoja, eli niin kaukana lavasta kuin mahdollista ja piippuhyllyltä. Ukot lavalla näytti pieniltä muurhaisilta, joten aikapaljon keikasta tuli kateltua jumbotroneilta. Lisäksi sitten keikan aikana rupesi pikkasen satamaan ja kun yllä ei ollut katosta niin oli sitten vielä vilunen olo. Kaiken kruunasi se että kotimatkalla sitten sadeviittaa hajosi just samaan aikaan kun vettä rupesi satamaan kaatamalla, joten kotiin päästyä olin täysin märkä.

Itsellä ei ole kovin montaa julkkista joita todella fanittas. Tässä vuosien saatossa kun on saanut huomata että ne lapsuuden sankarit ei olekkaan ehkä niin sankareita mitä on kuvitellu. Esim. jääkiekkolijoista Kurri, Selänne ja Tikkanen on uransa jälkeen täysin romuttanut arvostuksen. Muusikoista 10 vuotiaana todella viileenä pitämäni Gene Simmonsiin taas meni maku kun kattelin "Family Jewelsia" ja hieman riistiriitaisia fiilareita herättä myös Charlie Chaplinin naismaku/vaimovalinnat. Mutta Bono on edelleen tolla omalla julkkikisia joita arvostan listillä. On tehnyt sen verran paljon hyväntekeväisyyttä että vaikka nimi nyt löyty aikoinaan paradise paperseista niin sen kesti. Onhan Bonon pakko olla hyvä jätkä kun meillä on melkeen sama syntymäpäivä (eri vuosi tosin).

Kaveripiirissäni piti kuunnella Mettallicaa tai vielä raskampaa mussaa, eli aika yksinäni sain U2:sta kuunnella. Joten U2 dissaamista olen saanut kuulla koko elämäni ja kyllä U2:nen on näköjään mainittu tuolla yliarvostetuimmat bändit ketjussa. Mutta ei siinä voi kuin vain lainata sitä yhtä meemiä jossa sanontaan "Kyllä sitä on onnellisessa asemassa kun tykkää vaan hyvästä musasta. Jengi kuuntelee kauheeta paskaa. Niiden elämä on varmaan ihan hirveetä". ;)

Onkos palstalla muita U2 digareita? Luulis ainakin nimerkin @U2 olevan.
 

Turha Kaukalo

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, RM, Hyvinkään Tahko, Leijonat
No niin, tuli otsikosta sitten ns. korvamato. Laitankin biisin soimaan. Achtung Baby on hyvä levy. Pidän muuten biiseistä 10 ja 11.
 

ChosenTwo

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomalaiset NHL:ssä
Hyllyssäni on kaksi U2:n kokoelma-albumia:
The Best Of 1980–1990
The Best Of 1990–2000

Näistä jälkimmäistä olen kuunnellut aikanaan paljonkin ja sieltä olen löytänyt paljon biisejä joista pidän. Beautiful Day, Electrical Storm (tuolla albumilla on William Orbit mix, en edes tiedä miltä alkuperäinen kuulostaa), The Hands That Built America & Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me lienevät ne suosikit. Kun sitten hommasin joskus huomattavasti myöhemmin The Best Of 1980–1990:n, niin ei tuo lähtenyt toimimaan minulle parilla kuuntelulla ja siihen se onkin jäänyt. Pitäisi joo siihenkin joskus paneutua, mutta kun on tullut vähän levyjä hamstrattua, niin menee helposti tähän, että lätty unohtuu pölyttymään, jos ei heti iske.

Tietoinen ensikosketus bändiin lienee Beautiful Day, kun sen video pyöri aikoinaan töllössä. Tuo on ainakin jäänyt siis vahvasti mieleen, vaikka varmasti olen aiemminkin bändin biisejä kuullut (85 syntynyt olen kuitenkin). Niin ja näiden kokoelmien ulkopuolelta uudemmista biiseistä tiedän Vertigon, joka on ihan menevä kipales sekin.
 

U2

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara & anyone against russia...
No niin, nyt on viimein aikaa vastata ketjuun kunnolla,

Joo, nickini palstalla juontuu tosiaan otsikon mukaiseen yhtyeeseen, joka oli lempibändini silloin kun jääkiekkoaiheisille sivuille jotakin kirjoittelin. Eka taisi olla @axe :n ylläpitämä Tappara-palsta.

Itselläni U2-fanitus alkoi The Unforgettable Fire -albumista. Pride oli se kappale, joka kiinnitti huomion. Sitten luokkakaverin sisko äänitti mulle C-kasetille kyseisen albumin. Myöhemmin tuo tuli toki hankittua sekä vinyylinä että CD:nä. Paljastuikin, että levyhän oli kokoneisuudessaan ihan mahtava! Suosikkibiiseiksi Priden lisäksi muodostuivat Bad, Indian Summer Sky sekä tietenkin levyn mahtava nimibiisi. Jostain luin aikoinaan, että Miles Davisilta olisi kuolinvuoteellaan kysytty, mitä musiikkia hän haluaisi kuunnella. Vastaus oli kuulemma ollut The Unforgettable Fire.

The Joshua Tree -vinyylin ostinkin heti ilmestymispäivänä. Ihan loistava levy - edelleen. Hienoja biisejä: Where the Streets Have No Name (livenä aivan mahtava!), With or Without You (yksi kaikkien aikojen suosikeistani), Running to Stand Still, Exit. One Tree Hill -kappaleella on mulle ihan erityinen merkitys, kun pääsin vierailemaan kyseisellä kukkulalla 1997. Maorien ja valkoisten asiat ovat kai nyt jo hieman paremmin, mutta tuon vaijereilla tuetun puun näkeminen - ja sen tarinan kuuleminen - avasi silmät konfliktille.

Rattle and Hum -levyn sain ilmestymisvuonnaan joululahjaksi. Elokuva tuli käytyä katsomassa ihan elokuvateatterissa ja DVD löytyy hyllystä. Ihan OK levy, harvat uudet biisitkin ihan OK tasoa.

Achtug Baby sitten räjäyttikin pankin. Tämän levyn myötä U2 nousi lempibändikseni. Joshua Tree:n ja Rattle and Hum:in huopahattumeiningistä oli siirrytty eteenpäin. Mun mielestä koko levy on ihan timanttia. Suosikkibiisejä on oikeastaan turha luetella, se kattaisi melkein koko levyn.

Aika pian Achtung Babyn jälkeen tuli Zooropa. Hieno levy sekin. Etenkin 5 ekaa biisiä ovat todella hyviä. Levyn kannestahan löytyy vinkkejä tulevien levyjen biisien nimistä...

1993 näin ensimmäisen kerran bändin livenä. Paikkana Tukholman Olympiastadion. Jo menomatka laivalla oli huikea, kun yökerhon DJ tajusi, että n. puolet baarin asiakkaista on menossa keikalle. Niinpä siitä tulikin melkoista U2-ilotulitusta ja väki bailasi! Keikalle sisäänpääsyä jonottaessa satoi hemmetisti, mutta fiilis oli lievästä krapulasta huolimatta korkealla. Meillä oli kenttäliput, mutta jotenkin ajauduimme istumakatsomoon ja sieltä löytyi muutama vapaa paikka. Keikka oli mahtava - sekä musiikillisesti, että visuaalisesti. Huopahattumeininki loisti poissaolollaan ja bändi oli kova ja ilkeä - huumoria unohtamatta (Bonon alter ego Mr. McPhisto). Keikan loputtua kaverini availi korviaan ja sanoi "Se oli rock'n'roll-orgasmi!". Edelleen paras keikka mitä olen ikinä päässyt todistamaan.

Passengers -levy oli vähän välityö. Jäänyt aika vähälle kuuntelulle. Miss Sarajevo Pavarottin kanssa toki kova,

Sitten tuli Pop. Ihan OK levy, mutta julkaistiin varmaan vähän keskeneräisenä. Mutta hienoja biisejä silläkin: Discotheque, Do You Feel Loved, Staring at the Sun, Last Night on Earth ja etenkin Please ja Wake Up Dead Man. Popmart-kiertueella tulikin sitten koettua seuraavat keikat: ensin Göteborg ja sitten Helsinki. Huikeita keikkoja molemmat, ehkä Helsinki oli piirun parempi. Helsingin keikan jälkeen jäätiin kaverin kanssa kiertelemään stadikkaa ja huomattiin, että yhdessä kohtaa oli portit peitetty jätesäkeillä. Joku oli säkkiin tehnyt reiän ja kurkattiin siitä sisälle ja siellä näkyi 4 mustaa mersua. Päättelimme, että tähän varmaan kannattaa jäädä. No, hetken päästä portit avattiin. Sitten hetken päästä The Edge saapasteli paikalle ja sanoi "Just say hello, no autographs." No, nimmareiden jaoksi se kuitenkin meni - sain oman nimmarini keikkalippuun. The Edge poistui ja muutaman minuutin päästä paikalle saapasteli Bono. Samat sanat: "Just say hello, no autographs." No, nimmareiden jaoksi se taas meni. Kaivoin hädissäni Siwan kuitin taskusta ja sain siihen nimmarin - sopii Popmart-teemaan! Sitten bändin jätkät lähtivät mersuillaan ja Bono huuteli avaamastaan ikkunasta "God bless you". Kiva, vaikka en kirkonmiehiä olekaan.

Tässä menee mun mielestä jonkinlainen raja. All That You Can't Leave Behind on täysin erilainen levy tyyliltään kuin Achtung Baby, Zooropa ja Pop. Mutta hieno levy sekin on. Elevation, Walk On ja Wild Honey ovat mulle ne suosikkibiisit. Levyn tiimoilta tehdyltä kiertueelta näin Tukholman Globenin keikan - ihan loistava!

How to Dismantle an Atomic Bomb ja No Line on Horizon jäivät mulle jo aika vähälle kuuntelulle ja Songs of Innosencen taisin kuunnelle vain kerran tai pari. Songs of Experienceä en ole edes ostanut. Eli oikeastaan Pop:in jälkeen muutama muu bändi ajoi ohi. Toki kävin 360-keikan Helsingissä katsomassa, mutta U2:sta on tullut Irlannin Popeda, eli siellä soitetaan vain ne isoimmat hitit ja yllätykset jää puuttumaan. Iso osa elämääni bändi kuitenkin on!
 

Bauer

Jäsen
Suosikkijoukkue
Liverpool
U2 on mahtava bändi, enkä tajua miksi heitä inhotaan niin paljon. Atomic City nyt ei ole mitään sen ihmeellisempää, mutta ihan kiva biisi. Mutta eksyin tuossa Atomic Citya kuunneltuani katselemaan klippejä U2:n ensimmäiseltä keikalta Vegasin uudessa areenassa Spheressa, jossa heillä nyt alkoi 25 keikan residency.

Ja ei voi sanoa klippien perusteella muuta kuin että mitä helvettiä taas. On kyllä todella näyttävä liveshow visuaalisesti, ja tuo areena näyttää ihan mielettömän upealta. Tuollainen show ei taida onnistua kuin tuolla Spheressa, mutta olisi se kyllä hienoa nähdä Euroopassakin tuollainen keikka, joka nojaa vahvasti Achtung Babyyn, joka on mielestäni U2:n paras albumi. U2:ssa on hienoa juuri tuo heidän innovatiivisuutensa, se kuinka kykenevät tulemaan uusien ideoiden kanssa aina esiin. Tämä siis etenkin live-esiintymisiä koskien. Mielenkiintoista musiikkiahan he ovat viimeeksi tehneet joskus ennen 2000-lukua kai.

Lisäksi suositus U2:ta sivuavalle Kiss the Future-dokumentille, joka kertoo Bosnian sodasta, ja siitä kuinka U2 liittyi siihen. Näin tämän viime viikolla, ja minun mielestäni oli ainakin ihailtavaa katsoa sitä, kuinka Bono kiinnostui bosnialaisten asioista silloin kun maassa käytiin sotaa joskus 90-luvulla. Dokumentti huipentuu U2:n keikkaan Sarajevossa 1997, ja ainakin kaltaiselleni nuoremman polven henkilölle oli aika lailla uutta tietoa, että tällaistakin on tapahtunut. Musadokkarit ovat monesti aika tylsiä ja ennalta-arvattavia, mutta tämä vetosi tunteisiin. Toki jos inhoaa Bonoa jo lähtökohtaisesti, niin ei ehkä sitten kannata kokeilla.
 
Viimeksi muokattu:

Näkkäri

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
U2 on mahtava bändi, enkä tajua miksi heitä inhotaan niin paljon.
U2 on itselleni sen verran iso asia ja lähellä sydäntä, että en ole koskaan viitsinyt tähän ketjuun edes kirjoittaa. Itse olen oppinut tässä vajaan 30v bändin seuraamisen aikana sen, että miksi välittää näistä suun pieksäjistä ollenkaan. Jollekin Bonon politikointi on liikaa ja tokihan sen myös ymmärtää. Kyllähän se voi alkaa ärsyttää, mikäs siinä, sellaista se sitten on.

Tämä viimeisin akustinen levy on kauttaaltaan kuitenkin aikamoista paskaa, enkä tykkää tästä Vegasin touhustakaan ajatuksena ollenkaan. En varsinkaan, kun rummuissa on joku muu kuin Larry Mullen jr. Biisit toimii kuitenkin livenä hienosti ja show on näyttävä, kaikki kunnia siitä. Toivon kuitenkin, että tuo homma loppuisi jo ja päästäisiin taas maailmankiertueen pariin.
 

Yläpesä

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Mulle se kynnys on Bonon ääni. Siinä on jotain sellaista mikä sytyttää vastarinnan välittömästi. Tökkii pahemman kerran ja peittää alleen hyvän biisin sekä bändin soundin. Hieman samaa koen joka kerta yrittäessäni aloitta Rushin tuotannon läpikuuntelun. Tai Ismo Alangon.
 

Näkkäri

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
Mulle se kynnys on Bonon ääni. Siinä on jotain sellaista mikä sytyttää vastarinnan välittömästi.
Ok, ymmärrän. Tästä tuli kuitenkin mieleen, että Bonon ääni on muuttunut bändin elinkaaren aikana melkoisesti.

80- luvun alkupuolella ja varsinkin Boy ja October levyillä "ihan poika vielä". Sitten hiljalleen osittain Warin ja The Unforgettable firen kautta primeen, eli The Joshua Tree, Rattle and Hum, Achtung Babyn ja miksei vielä Zooropankin ajoille. Silloin mielestäni Bonon ääni oli parhaimmillaan ja esim. ZooTV- tourilla aivan täyttä timanttia.

POP:in aikana, joka on yksi tärkeimmistä levyistä itselleni (ei vähiten 9.8.1997 Helsingin keikan takia), Bonon ääni oli pahimmillaan täysin mennyt. Levylläkin rosoisuuden kuulee, mutta esim. täälläkin mainittu Sarajevon keikka meni lauluäänellisesti pahasti penkin alle. Lauluääntä ei oikeastaan edes ollut. Liikaa pikkusikareita, sanottiin.

All thatin aikana ääni oli taas ihan kunnossa, mutta kuitenkin jo erilainen kuin siellä 80-90- luvun taitteen parhaina aikoina. Sen jälkeen ollaankin jo enemmän tai vähemmän nykyäänen, eli tuollaisen vanhemman herrasmiehen soundin äärellä.

Itse olin Berliinissä keikalla, joka keskeytettiin noin 5-6 biisin jälkeen, koska Bonon ääni katosi täysin. Onneksi kyseessä oli toinen keikka tuolla reissulla ja tämä keskeytettykin korvattiin sitten myöhemmin uudella keikalla + settilistalla ja se taltioitiin myös dvd:lle, joten oikeastaan tuo kääntyi vaan voitoksi. Tuolloin olin myös Berliiniläisen hotellin edessä, kun The Edge ja Bono saapui paikalle jakamaan nimmareita ja höpöttelemään faneille. Muistan miettineeni, että miten tuosta miehestä voi olla samana iltana vielä laulajaksi, kun ääni oli todella pahasti mennyt. Illalla ei kuitenkaan sitten ollut mitään ongelmia laulamisessa. Kai niillä on sitten sellaisia rohtoja, että homma hoituu.
 

DAF

Jäsen
Suosikkijoukkue
se kolmikirjaiminen. PISTI PALLON MAALIIN
Vanhojahan herrat ovat jo, siihen pitää menoa suhteuttaa. Achtung Baby ja Joshua Tree ovat kuitenkin pop/rock-historian kaksi aivan kovimman kärjen albumia. Uskomattoman kovia kokonaisuuksia. Ei niitä uusia biisejä tarvitse veivata jollei tahdo.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös