Tuosta aikaisemmine esillä olleesta selostajasta vielä...onhan se ymmärrettävää että kaikki eivät ole mieltyneet Mertsin tyyliseen, yksipuoliseen hehkutukseen. Vaikkei mies mielestäni mikään ihan käsi ole, vaikka iltapäivälehtien kolumneja myöden toivotaan Nastolan suuren miehen painuvan huitsin nevadaan pilaamasta kiekkonautintoa. Hän on jossain siinä kanadalaisen kiekkokulttuurin ja ”jääkiekko-ottelu, iloinen perhetapahtuma” välissä, edustaa ehkä eurooppalaista näkemystä. Että tyyli nousee melkeenpä tulosta korkeammalle.
Sitä vaan että totta saatanassa Suomen peleissä tulee olla puolueellinen ja hehkuttaa onnistuneita suorituksia! Jos on aihetta shittiin, niin rehellinen pitää olla siinäkin mielessä. Tässä, hei, pelataan sentään isoista asioista. Ja tää oli, hei, kiekkohistoriamme kovin juttu! Suomen maalipaikat ja taklaukset tulee tuoda esiin ISOSTI. Esin. Selänteen ryntäily Rafalskia päin USA-pelin ekassa erässä oli aika harvinaista herkkua. Mutta Jalo-Lumme kaksikko jatkoi silmääkään värähtämättä ihan muista asioista.
Jääkiekko on fyysinen taistelu- ja maalintekopeli, äijäilymeininkiä. Ajoittain mennään niin katsomossa kuin kentälläkin lähes roolipeli-ja fantasiamaailmaan. Ja ennen kaikkia suurten tunteiden peli! Ei sokeaa paahtoa Leijonien loistokkuudesta mutta kyllä allekirjoittunut elää osittain selostajan mukaan. Voihan olla niitäkin jotka katselee peliä ilman ääntä tai omaa sen verran kovaäänisen kisakatsomon että selostajan ääni kuuluu vain pihauksina taustalta. Mutta odotusarvot, ennakkohehkutus ja fiilistely oman jengin väriset silmälasit päällään kuuluu ehdottomasti lätkään, erityisesti maajoukkuehokiin. Nää pelit ei kuitenkaan ole mitään marraskuisia, hikisiä liigamatseja. Ja lätkäpeli vailla tunnetta on perseestä! Nimimerkki ”viimeiset kuusi Ässäkautta seisomakatsomosta kokenut”.
Jopa helpotti. Ja jos joku ei kässänny niin ”hei, sä et nyt kuunnellu mitä mä sanoin!”