Taudinkuvana depressio

  • 547 399
  • 2 070

Klose16

Jäsen
Suosikkijoukkue
Die Deutsche Nationalmannschaft
Sanoisin kanssa, jotta ahdistusta/masennusta on kun makaa viikon lattialla miettien sitä, miksi makaa viikon lattialla ja miksei toisenkin, noin alkajaisiksi. Vuosikausien harmaata ja mustaa usvaa, josta miettii jälkeenpäin mitä oikein tapahtui. Addiktiokoukut pitämässä elämästä kiinni.
 

godspeed

Jäsen
Suosikkijoukkue
Heikki Silvennoinen, Ali Leiniö
@Klose16 nyt vähän yllätti, kun sieltä suunnalta on usein tullut sellaista tekstiä, että vahvat syö heikot survival of the fittest -meiningin mukaan - ehkä siinä oli sittenkin ripaus ironiaa. Mutta joo, vakavalaatuinen depressio ja/tai kyvyttömyys suoriutua arkisista askareista on vähän eri asia, kuin että vituttaa joskus jopa pari päivää.

Masennukseen kuten muihinkin mielenterveyshäiriöihin kuuluu olennaisena osana sen ymmärtäminen joko kokevana osapuolena tai sitten alan ammattilaisena. Muiden lätinät eivät sisällä yleensä minkäänlaista totuuspohjaa, sillä tämänkaltaisille asteille kehittyvä sairaus tekee yleensä täysin kyvyttömäksi selviytymään meiningistä joko täysin yllättäen vaikean stressireaktion takia, joka johtaa pidempiaikaisiin ongelmiin, tai sitten siten, että tauti oireineen pikkuhiljaa kehittyy kuin kolotus takaraivossa, iskien vuosikausien jälkeen kuin halko päähän.
 

godspeed

Jäsen
Suosikkijoukkue
Heikki Silvennoinen, Ali Leiniö
@Birchman | Ei se ole väärin jos viihtyy (työ)elämässään etänä muista. Siinä vaiheessa kun et edes etänä selviytyisi, etkä tulisi edes itsesi kanssa toimeen, niin olisi välittömästi tämän ketjun kamaa. Olettaisin ainakin näin, kerta kiitettävästi työsi teet.

Lisäksi kiinnostaisi tietää noin yleisesti miten ihmiset kokevat ahdistuksen tunteen, sillä siinäkin on huimia eroja. Jälleen olennaista on myöskin se, että tekeekö se kyvyttömäksi vai ei, vai onko kyse vain jollekin henkilökohtaisesta luonteenomaisesta piirteestä "ahdistua" kun homma ei toimikaan käsikirjoituksen mukaan. Tällaisia tilanteita tulee nimittäin kaikille, ja monesti kyse on vain kullekin tavanomaisista reaktioista, jotka eivät eroa ns kullekin normaalista käytöksestä. Toki jos kokee itse, että jotenkin on kujalla, niin kannattaa tosiaan ensin tarkistaa se, ettei tosiaan ole kuspäiden ympäröimä. Ei voi liikaa alleviivata tätä.
 

Ollakseni

Jäsen
Suosikkijoukkue
Detroit Red Wings
@Birchman | Ei se ole väärin jos viihtyy (työ)elämässään etänä muista. Siinä vaiheessa kun et edes etänä selviytyisi, etkä tulisi edes itsesi kanssa toimeen, niin olisi välittömästi tämän ketjun kamaa. Olettaisin ainakin näin, kerta kiitettävästi työsi teet.

Lisäksi kiinnostaisi tietää noin yleisesti miten ihmiset kokevat ahdistuksen tunteen, sillä siinäkin on huimia eroja. Jälleen olennaista on myöskin se, että tekeekö se kyvyttömäksi vai ei, vai onko kyse vain jollekin henkilökohtaisesta luonteenomaisesta piirteestä "ahdistua" kun homma ei toimikaan käsikirjoituksen mukaan. Tällaisia tilanteita tulee nimittäin kaikille, ja monesti kyse on vain kullekin tavanomaisista reaktioista, jotka eivät eroa ns kullekin normaalista käytöksestä. Toki jos kokee itse, että jotenkin on kujalla, niin kannattaa tosiaan ensin tarkistaa se, ettei tosiaan ole kuspäiden ympäröimä. Ei voi liikaa alleviivata tätä.
No nyt juuri ahdistaa niin pahasti ettei pysty syömään. Töihin pitäisi mennä tunnin päästä... Onneksi on fyysistä työtä niin ei kerkeä ajattelemaan liikaa. Nimittäin se ahdistaa kun ajatukset vain hyppivät päähän ja ne ovat usein ahdistavia ajatuksia.

Ahdistaa olla yksin, ilman seuraa sillä silloinkin on vain yksin ajatustensa kanssa. Onneksi tänne kirjoittaminen ja avautuminen helpottaa vähän. Kolmas päivä ilman lääkitystä kun veli ei saanut niitä lähetettyä postissa aiemmin.
 

Ostoskassi

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkueet, Boston Bruins, suomalaiset
Anteeksi, että olen utelias, mutta onko sinulla en1103 psykiatrin/psykologin/lääkärin toimesta diagnosoitu depressio, vai onko nämä perushölinöitä alakulosta, jota jokaisella on joskus?

Saa toki olla utelias. En näin tarkalleen muista millä nimikkeellä mennään, onko se depressio vai jotain muuta. Mutta muutamia vuosia takaperin kävin ihan juttelemassa psykoterapeutin kanssa ja muutaman kerran jälkeen terapeutti totesi, ettei minulla ole tarvetta sellaiseen aktiiviseen hoitokontaktiin. Olin (ja olen edelleen) samaa mieltä. Mitään lääkkeitä en myöskään saanut, enkä koe niitäkään juuri nyt tarvitsevani, vaikka niitä ilmeisen leveällä kädellä nykyisin jaetaankin. Sen muistan, että sain siihen (terapiakäynteihin) Kelalta korvauksen, mikä on hyvä, koska muuten olisi varmaan jäänyt ne(kin) keskustelut välistä.

En nyt tiedä sitten meneekö tämä tuohon diagnoosi-kategoriaan, vai perushölinän puolelle...

Tuli vain näin mieleen, että kuinka pitkään "alakulon" pitää jatkua, että sitä voidaan kutsua jollakin muulla nimikkeellä, kuin "perushölinä"... Riittääkö viitisen vuotta, kymmenen vuotta, vai pitääkö mennä yli sen?
 

Ollakseni

Jäsen
Suosikkijoukkue
Detroit Red Wings
Saa toki olla utelias. En näin tarkalleen muista millä nimikkeellä mennään, onko se depressio vai jotain muuta. Mutta muutamia vuosia takaperin kävin ihan juttelemassa psykoterapeutin kanssa ja muutaman kerran jälkeen terapeutti totesi, ettei minulla ole tarvetta sellaiseen aktiiviseen hoitokontaktiin. Olin (ja olen edelleen) samaa mieltä. Mitään lääkkeitä en myöskään saanut, enkä koe niitäkään juuri nyt tarvitsevani, vaikka niitä ilmeisen leveällä kädellä nykyisin jaetaankin. Sen muistan, että sain siihen (terapiakäynteihin) Kelalta korvauksen, mikä on hyvä, koska muuten olisi varmaan jäänyt ne(kin) keskustelut välistä.

En nyt tiedä sitten meneekö tämä tuohon diagnoosi-kategoriaan, vai perushölinän puolelle...

Tuli vain näin mieleen, että kuinka pitkään "alakulon" pitää jatkua, että sitä voidaan kutsua jollakin muulla nimikkeellä, kuin "perushölinä"... Riittääkö viitisen vuotta, kymmenen vuotta, vai pitääkö mennä yli sen?
Tee Beckin masennustesti. Mitä korkeammat pisteet sitä todennäköisemmin olet masentunut. Ei se satavarma ole, mutta antaa hyvää osviittaa.

Saisipa nukuttua öisin.
 

godspeed

Jäsen
Suosikkijoukkue
Heikki Silvennoinen, Ali Leiniö
Tuli vain näin mieleen, että kuinka pitkään "alakulon" pitää jatkua, että sitä voidaan kutsua jollakin muulla nimikkeellä, kuin "perushölinä"... Riittääkö viitisen vuotta, kymmenen vuotta, vai pitääkö mennä yli sen?

No yleisesti lekurit puhuu kahdesta viikosta, mutta se on ihan täyttä potaskaa. Joskus tavallinen surukin sekoitetaan asiaan. Voihan sitä tosiaan olla masentunut vuosiakin, ilman että sitä kukaan huomaa. Se on aina henkilöstä kiinni, sillä osa on masentuneinakin työteliäitä ja osa taas ei saa mitään aikaan kun kaikki kaatuu päälle. Itse olen pitänyt nyrkkisääntönä sitä, että mikä ei ole itselle normaalia ollut pitkiin aikoihin, ja jotenkin tajuaa, että jossain menee nyt pieleen, niin olisi parempi käydä jonkun juttusilla. Ongelma ainakin ensikertalaisella tosin on se, ettei oireita välttämättä itse huomaa, vaan lähipiiri.
 

Silkkeri

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Ahdistaa olla yksin, ilman seuraa sillä silloinkin on vain yksin ajatustensa kanssa.
Itselläni menee juuri toisinpäin, eli läheistenkin ihmisten seura ahdistaa ja yksin pystyn käsittelemään ajatuksiani paremmin sekä tavallaan latailemaan akkuja. Toki olen aina ollut jokseenkin introvertti luonne ja viihdyn paljon yksin, mutta tiedostan ettei tuon tason ahdistus mitä ihmisten seurassa koen ole mitenkään tervettä. Alkoholi auttaa tuohon kummasti, mutta toisaalta krapula voimistaa kaikkea henkistä pahaa oloa niin paljon, ettei dokaamisesta ole ehtinyt vielä tulla varsinaista ongelmaa kun pitää vaan sen darrafiiliksen mielessä.

Jotenkin tässä vielä pysyy elämässä kiinni ihan siten, että painan duunia ja vapaa-ajalla pyrin tekemään lähes yksinomaan mieluisia asioita. Yhdyn ylempään pohdiskeluun siitä, että lomat ovat tavallaan pahimpia. Vaikka duunissa käyminen tuntuu välillä ylitsepääsemättömän raskaalta, olen arkisin useimmiten paljon pirteämpi kuin viikonloppuisin, koska saan sentään jotain aikaiseksi. Viikonloput menevätkin sitten monesti vaan sängyn pohjalla ja mihinkään ulos lähteminen tuntuu ylitsepääsemättömältä juuri tuon sosiaalisen ahdistuksen ja masennuksen aiheuttaman passiivisuuden ja mielenkiinnon puutteen takia. Lisäksi tuntuu, että viikonloput on tavallaan "pakko" latailla akkuja omissa oloissaan, jotta jaksaa edes töissä olla jossain määrin sosiaalinen. Eihän tämä mitään elämää ole vaan loputonta rutiinien määrittämää oravanpyörää, mutta ainakin pysyn vielä toistaiseksi jokseenkin toimintakykyisenä. Ilman duunia pääosassa olisi varmaan päihteet, joten hyvä toistaiseksi näin.
 

Morgoth

Jäsen
Lisäksi kiinnostaisi tietää noin yleisesti miten ihmiset kokevat ahdistuksen tunteen, sillä siinäkin on huimia eroja.

Täysin lohduton ja surullinen olo. Kaikki värit elämästä katoaa ja on harmaata tai täysin mustaa. Todella ahdistava tunne joka täyttää koko mielen ja tekee todellisuudesta lähes täysin kestämätöntä, jossa on vankina ja josta mahdoton paeta. Fyysisesti ahdistava tunne rinnassa, sydämmentykytystä ja kädet hikoilee. Aina ei ole edes mitään selvää syytä mikä saa ahdistuksen aikaan. Yleensä ei auta kuin bentsot tuossa vaiheessa. Pidempi aikaisessa ja lievemmässä ahdistuksessa todellisuus tuntuu vain kestämättömältä vai onko enemmän alakuloa tai masennusta. Jotenkin koen ehkä ahdistuksen masennuksen yhtenä tilana jolloin oireilee todella selvästi.
 

Vuokralainen

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kerho! Arsenal
Eihän tässä täydellisessä kunnossa vieläkään olla, mutta sairasloman, pitkän kuntoutuksen ja työkokeilun jälkeen ollaan oltu jo jonkin aikaa työmarkkinoilla ja töitä olen hakenut kovasti. Lääkkeistäkin olen luopunut täysin ja sen myötä nukkuminen on välillä ihan helvetin haastavaa. Olen laittanut työhakemuksia työnhakuilmoituksiin ja hyvin paljon myös avoimia hakemuksia. Jopa työvoimatoimistossa kysyttiin, että miten selität hakemuksissasi pitkän sairaslomasi ja kuntoutuksen? No masennuksella minä sen selitän! Miksi se pitäisi selittää jotenkin muuten? Jos olisin ollut vaikka jossain onnettomuudessa ja minulla olisi sen takia pitkä kuntoutus takana, niin se hyväksyttäisiin mukisematta.
Jos en kelpaa johonkin työpaikkaan sen takia, että olen ollut joskus vakavasti masentunut, niin en minä sinne olisi halunnut töihin mennäkään.
Muilla kokemuksia töihinpaluusta masennukseen sairastumisen jälkeen. Miten olette onnistuneet?
 

BaronFIN

Jäsen
Jännä juttu, että jos olet kärsinyt vankeusrangaistuksen, niin olet tuomiosi suorittanut ja vapaa kansalainen, mutta jos olet ollut psyykkisesti sairaus, niin saman tien nousee kulmakarva pystyyn, että mitenköhän tuon kanssa oikein pärjää?

Tsemppiä töiden hakuun. Julkisella puolella asiaan osattaneen suhtautua fiksummin kuin yksityisellä puolen.
 

UnenNukkuja

Jäsen
Suosikkijoukkue
Aika moni, kunhan on turkulainen
Tsemppiä töiden hakuun. Julkisella puolella asiaan osattaneen suhtautua fiksummin kuin yksityisellä puolen.

Lainaan hieman muille suunnattua tekstiä...

Olen hitusta vailla itse diagnoosia, mutta tuohon osaan antaa hieman kommenttia.

Aloitin syksyllä työskentelyn julkisella puolella, kohtasin ensimmäistä kertaa kyllä todella epämääräistä suhtautumista ylipäätään terveyspuoleen. Kannan kahta diagnoosia, työt aloitettuani sain kolmannen, depressio lienee neljäs pian. Työnantajani ei kovin hyvällä ole kuunnellut työpaikkaani liittyviä vaatimuksia. Jätin pari seikkaa odottamaan hyllylle, etsin lisää lääkäreitä tuekseni ja koitan hyökätä uudelleen.

Toki haastatteluvaiheesta selvisin helpolla, suorastaan mainostin diagnoosiani epilepsiaa, koska sen kanssa olin pitkiä sairauslomia juuri viettänyt.
 
Teki mieli purkaa tuntojaan johonkin, joten kaivoin ketjun esille ja tsekkasin, mitä viimeksi on tullut kirjoiteltua. No, eihän tässä kauheasti tarvitse edes purkaa, kun joulukuussa 2013 kirjoittamani viesti kuvaa nykyistäkin tilannetta aika kokonaisvaltaisesti. Viestissä kirjoitin mm. siitä, kuinka aikomuksissa on jälleen kerran hakeutua lääkäriin ja etsiä sopivaa lääkehoitoa. No sen teinkin, kohdalle sattui vielä tosi mukava lääkäri ja hetken tuntuikin, että ehkä mies saadaan vielä kuntoon. Muutaman kerran kävin tuolla lekurilla ja lääkkeistä testiin valikoitui escitalopram actavis, joka on ilmeisesti joku paranneltu versio perinteisestä citalopraamista, jota jo nuorempana kokeilin vailla menestystä.

No, varsin pian tuo lääkäri jäi useamman kuukauden lomalle ja lääkkeistäkään ei puolen vuoden käytön jälkeen tullut mainittavia positiivisia vaikutuksia. Lopputuloksena lopetin lääkkeiden käytön kaikessa hiljaisuudessa ja jätin uuden lääkäriajan varaamatta, jälleen kerran. Viittä tai kuutta eri mielialalääkettä olen nyt kokeillut, joista suurin osa ei ole vaikuttanut mitenkään siten, että olisin sitä ainakaan itse huomannut. Parin kanssa, mm. tuo citalopram, tuli vastaan tunteiden täydellinen latistuminen elikkä siis mikään ei tuntunut miltään, ei kivalta eikä paskalta. Lääkehoidon suhteen usko on mennyt jo täysin, tiedostan kyllä että niistä on monille apua, mutta omalla kohdallani ei tunnu olevan mitään hyötyä.

Jotenkin tätä masennuksen perkelettä pitäisi silti hoitaa ja terapia olisi varmasti kokeilemisen arvoinen vaihtoehto, mutta tuohonkin on syntynyt ihan pirunmoinen kynnys. Tiedostan kyllä, että nuo ovat ammatti-ihmisiä ja osaavat varmasti löytää ajatusmalleja ja ratkaisuja, joita en ole itse edes tullut ajatelleeksi. Ensinnäkin, minulle on todella vaikeaa puhua näistä asioista kasvotusten edes parhaille ystävilleni, joten täydellinen avautuminen ventovieraalle ihmiselle tuntuu likipitäen pystysuoralta seinältä kiivettäväksi. Toiseksi, pitäisi löytää terapeutti, jonka kanssa kemiat kohtaavat ja tuo on kuulemma se vaikein osuus. Eri terapeuteilla käyminen ja samojen asioiden läpikäynti kerta toisensa jälkeen tuntuu täysin ylitsepääsemättömältä, kun voimavarat on käytetty jo vuosia sitten ja elämä on jatkuvaa kamppailua jo ihan perus arkirutiinien jaksamisen suhteen. Kolmanneksi, tuohon lystiin ei ole varaa ilman Kelan tukea, jota ei saa ilman vähintään 3kk yhtäjaksoista hoitosuhdetta lääkäriin ja ilmeisen vaikeaa se on sen jälkeenkin.

Joka tapauksessa tuo psykoterapia alkaa vaikuttaa viimeiseltä oljenkorrelta. Jotain tuolla korvien välissä on pahasti vinksallaan ja ilman ulkopuolista väliintuloa on vaikea uskoa, että saisin piuhat säädettyä kohdilleen. Olen tunnistanut masennuksen itsessäni nyt reilut 10 vuotta eli koko aikuisikäni ja muutaman nuoruusvuoden. Pitkään tuo oli sitä, että mukana oli hyviä päiviä, jolloin elin täysin normaalia elämää ja nautin tavallisista asioista jne. Viime vuosina kuitenkin nuo hyvätkään päivät eivät ole olleet kovin kokonaisvaltaisia vaan lähinnä sellaisia, että jaksan nousta sängystä ilman pakottavaa syytä ja pystyn esim. käymään kaupassa tai juttelemaan kavereille ilman merkittävää sosiaalista ahdistusta. Noista viimeisistä oikeasti hyvistä päivistä on jo niin kauan, etten enää edes oikein muista, millaista elämä oli ilman jatkuvaa ahdistusta, vitutusta ja lamaannuttavaa alakuloa. Tai miten sitä on joskus saanut nautintoa elämän pienistä asioista, tai miten on riittänyt virtaa tehdä asioita aamusta iltaan.

Nykyisellään duunissa käyminen on oikeastaan viimeinen asia, mikä pitää kiinni elämässä edes jollain tasolla. Siihen myös menee kaikki voimavarat, töistä lähes poikkeuksetta suoraan kotiin latautumaan seuraavaa työpäivää varten ja viikonloput menee valmistautuessa tulevaan työviikkoon. Joskus tulee mietittyä koko touhun mielekkyyttä, kun mm. harrastukset ja sosiaaliset suhteet ovat huvenneet lähes olemattomiin vaan sen takia, että kaikki tankin pohjalta kaavittu virta menee töistä selviytymiseen. Ja selviytymistä se kyllä onkin, hommat menee aina vähän vasemmalla kädellä ja kello neljää odotellessa. Mitään yllättäviä vastoinkäymisiä tai varsinkaan konfliktitilanteita en saa kunnialla hoidettua. Tästä sitten seuraa vielä lisää syyllisyyttä, mikä on muutenkin yksi päällimmäisiä tunteita joka päivä.

Ehkä suurin elämää hankaloittava tekijä on kuitenkin tuo ahdistus, joka tulee ilmi erityisesti sosiaalisissa tilanteissa. Monesti ihan parhaiden ystävienikin seurassa menen niin lukkoon, etten saa oikein mitään sanotuksi. Vaikeimpia ovat tilanteet, joissa joutuu pakostakin kanssakäymisiin tuntemattomien ihmisten kanssa. Noita välttelen nykyään kuin ruttoa. Työn puolesta nuo harvat pakolliset palaverit yms. saan selvitettyä rauhoittavien avulla, mutta vapaa-ajalla jättäydyn kaikista illanistujaisista yms. pois. En jaksa enää keksiä edes tekosyitä toiminnalleni, vaan jätän kokonaan vastaamatta kutsuihin tai kieltäydyn ilman mitään perusteita. Useimmiten töiden jälkeen ja vapaapäivinä heitän puhelimen johonkin pyykkikoriin äänettömälle, koska en jaksaisi useimpiin puheluihin tai viesteihin vastata kuitenkaan. Tästä seuraa luonnollisesti iso kasa lisää syyllisyyttä. Tiedostan tehneeni valtaosalle kavereista ja perheenjäsenistä paskoja juttuja mm. ohareiden muodossa, mutta en osaa edes pyytää noita anteeksi, saati sitten perustella käytöstäni jotenkin. Helpompi vaan olla pitämättä yhteyttä ollenkaan.


Tulipas sitten kuitenkin purettua. Tuossa oli ehkä jäävuoren huippu, enempää ei jaksa tai halua juuri nyt kirjoittaa. Eipä muuta kuin pirunmoista tsemppiä mielenterveydellisten ongelmien kanssa taisteleville palstalaisille ja muille. Syvältä perseestä, miten nuo voivat määrittää koko elämän ja olla läsnä joka tilanteessa. Eipä sitä junnuna käynyt mielessäkään, miten kokonaisvaltaisen paskalta voi ihmisestä tuntua ilman mitään ulkoista syytä. Ihan mielelläni olisin jatkanut tuossa epätietoisuudessa hamaan loppuun asti.

Loppuun vielä BuzzFeedistä ihan hauska lista diagrammeja masennuksen sisimmästä olemuksesta.

Ei ihan uusimmasta päästä toi lainattu viesti, mutta etenkin boldatut kohdat on kuin suoraan omasta elämästä. Jännä nähdä, että joutuuko tässä vielä mihin näiden ongelmiensa kanssa, kun ei voi paeta enää känniinkään. Seksikään ei muuten ole napannut edes ajatustasolla niin pitkään aikaan, että tuskin muistaa koko asiaa enää.
 

TF-79

Jäsen
Suosikkijoukkue
TUTO. Pekka Virran nakkipiirakat.
Vuosia tässä on tuon taudinkuvan kanssa taisteltu, erävoittoja otettu puolin ja toisin. Väliaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä olin aikani ja vuosi sitten tammikuussa Kela totesi työkykyiseksi, vaikka psykiatrian erikoislääkäri piti pysyvästi työkyvyttömänä.

Välillä on ihan jees päiviä montakin putkeen ja välillä taas ihan vitun vaikeaa ja harmaata. Lääkitys on, mutta miedompana annoksena, kuin humaani parantaja suositteli. Ilman lääkitystä ei hermo kestä mitään, mutta isompi annos vie kaikki seksihalut ja muutenkin tekee aika puisevaksi...

Näillä nyt mennään ja katsotaan, josko tästä vielä vaikka otettaisiin lopullinem voitto koko taudista. Periksi en perkeleelläkään anna.
 

BaronFIN

Jäsen
Vaimoni ollut masennuslääkityksellä nyt neljä kuukautta (kiitos ylikuormittuminen töissä) ja onpahan ollut itsellänikin totuttelua niin hyvässä kuin pahassakin.

Sanotaan vaikka näin, että lääkitys täytti kuopan pohjat, mutta leikkasi samalla huiput.

On ollut kiva nähdä ettei töihin tarvitse mennä itku kurkussa epävarmana mitä tuleman pitää vaan että töistään on lupa myös nauttia. Työhön kuuluu toki epävarmuuden sietämistä ja pienelläkin virheellä voi olla kohtalokkaat seuraukset toisen ihmisen kuolemaa myöten. On ollut henkisesti kovan kasvun takana kun unelmien ammatti paljastuikin käytännössä tosi raadollisiksi. Työhallinnan normalisoiminen ja jännityksen väheneminen sekä paniikkihäiriön siivoaminen on ehdoton plussa.

Sitten kolikon kääntöpuoli, joka on minun henkilökohtainen voi voi ja vaatii sopeutumista ja henkistä kasvua. Kun elämä on tasapaksua ja lääkitys kunnossa, niin eipähän parisuhteen läheisyys enää ole oikein se juttu mikä lähtisi fiiliksillä liikkeelle ja halua ei saa syttymään 'pakottamalla'.

Ei varmaan muu auta kuin olla kuin ei olisikaan ja yrittää olla positiivisesti tukena ja toivoa, että toisella loksahtaisi jotenkin fiilikset kuntoon, jotta tästä vielä tulisi ns. 'normaali' parisuhde. Loppuelämän tuomio selibaattiin tuntuisi julmalta rangaistukselta, mutta sitä se on ollut tässä viime kuukaudet. Haluaisin olla ihmisenä halujeni yläpuolella kun on lapset ja kaikkea muutakin, mutta nyt meneillään oleva kylmä kausi on pisin sen jälkeen kun 16-vuotiaana oivalsin mitä naisen kanssa voi tehdä. Mukaanluettuna armeijat, kaukosuhteet, raskaudet ja synnytyksien jälkeiset ajat.

Mutta jos laitetaan plussat ja miinukset samaan vaakaan niin voiton puolelle kyllä jäädään ihan heittämällä. Eli minun vinkumiseni on vain vinkumista.

Muoks: säätöä
 
Viimeksi muokattu:
Suosikkijoukkue
Susanna Pöykiö
Sanotaan vaikka näin, että lääkitys täytti kuopan pohjat, mutta leikkasi samalla huiput.
Cipralex/Escitalopram?

Tuo on kyllä todellinen halun ja nautinnon tappaja. Auttaa toki pahimman vaiheen yli, jos ylipäänsä alkaa toimimaan lääkärin haluamalla tavalla, mutta melkoista jöötiä se elämä sen avulla on. Tuli joskus syötyä muutama kuukausi, mutta maha ei sitä kestänyt, eikä kyllä pääkään välttämättä. Kaverilla ja exällä kun oli omat burnouttinsa niin tieten tuota myrkkyä kirjoittivat molemmille ja sama vaikutus kuin yllä.

Helvetti vie sen myrkyn kanssa ei saanut edes väkisin itseä tulemaan. Melkoista runtelemista se oli aika ajoin, jota voisi melkein itsensä raiskaamiseksi jo kutsua.

Jaksamisia. Ei sitä myrkkyä muijas loputtomiin syö.
 

godspeed

Jäsen
Suosikkijoukkue
Heikki Silvennoinen, Ali Leiniö
Lääkkeet vaikuttaa eri tavoin eri ihmisiin, mutta minä olen tämänhetkisen kokemukseni myötä sitä mieltä, että jos päässä ei oikeasti ole aivokemiat vinksallaan niin varsinkin vääristä lääkkeistä on vain (yllämainittujakin) haittoja ja ne tekee pohjimmiltaan terveestä ja "vain" luonteenomaisesti ylistressaantuneesta ihmisestä jotain mitä se ei todelliselta persoonaltaan ole. Itsellä on ollut nyt yli vuoden ekaa kertaa sellainen superkombo, joka tekee minusta lopun elämän ajaksi ns normaalin tai lähimpänä omaa itseäni olevan ihmisen kaikkine vikoinenikin, joskin tautikin on eri kuin perusmasennus. On jopa hankala ajatella masennusta enää sairautena (toki sitä se on) tai samaistua sellaisten ihmisten ajatuksiin, vaikka tykkään kaikenlaisesta synkästä estetiikasta ja ajatukseni voivat olla monelle liikaa niiden mahdollisen realismin tai vaihtoehtoisesti lennokkuuden takia.

Jos persoona muuttuu lääkkeistä sellaiseksi mitä et sinä, tai läheisesi henkilökohtaisesti, ole koskaan ollut, niin silloin napit toimivat "väärin", ne ovat vääriä, joku niitä käyttävä ei ole pohjimmiltaan "sairas" vaan reagoi vain ärsykkeisiin musertavasti ja mahdolliset sivuvaikutukset pelkästään turmelevat elämää ja tekevät siitä vielä monimutkaisempaa. Sivuvaikutukset ovat monesti oire siitä, etteivät ihmiset, edes lääketieteen ammattilaiset, tiedä aivojen toiminnasta tarpeeksi koska aivoissa eri palaset toimivat keskenään niin suuressa vuorovaikutuksessa, että on vaikea eliminoida niitä yksittäin. En tiedä päästäänkö siihen pisteeseen koskaan.

Periaatteessahan lääketiedekin suhtautuu asiaan näin: se on joko tai, otat napit ja kokeilet onko kyse sairaudesta ja sen aiheuttamista vahingollisista ajattelutavoista, jotka napit parantavat, vai onko kyse vain yksilölle tyypillisen ideologian ongelmallisuuksista, johon voi hakea apua psykologilta tai sitten pysähtyä itse ajattelemaan, mitä teen elämässäni väärin tai miksi ajattelen näin kuin ajattelen. Ajatuksen kehossa tuntuva voima on niin käsittämättömän valtava, että kriittisessä ja jossain vaiheessa tragediaan johtavassa tilanteessa pitää ensin, mieluusti ajoissa itse sisäistää, että ajautuu omien toimiensa vuoksi vaikeuksiin. Esimerkiksi pari viestiä ylempänä puhuttiin että puolisolla on napit, mutta tietämättä tilannetta voisin heittää, että hän on väärässä, tai sellaisessa työssä jota hänen psyykensä ei kestä. Tällöin napit voivat vain leikata huippuja (niitä hyviäkin sellaisia) tekemättä häntä kuitenkaan sen paremmin toimintakykyiseksi. Yksi kaveri on vastaavassa tilanteessa oireillen masentuneesti, vaikka kaiken hänen kertomansa mukaan kyse on vain totaalisen väärästä työpaikasta. Hyvä tai edes jollain tavalla mielekäs työ tekee meistä onnellisempia. Luonteenvahvuuksista ei ole aina kyse, vaikka kaikki paskanpuhujat niistä aina jauhaa, vaan kenties väärälle henkilölle täysin vääristä aktiviteeteista.

That said: Pitää olla myös kriittinen ja vaativa nappeja automaattisesti tuputtavia lääkäreitä kohtaan, sillä joskus ne määrää ne vain tutkimatta sen kummemmin mistä voisi olla kyse ja aiemmin mainittu noidankehä vieläpä mahdollisessa loppumattomassa nappiruljanssissa on valmis. Toki tuokin ruljanssi voi tuottaa paremman lopputuloksen kuten itsellä. Mutta jos ei itsellä ole voimia pitää lääkärillä huolta miten vaatia hoitoa, mukaan voi ottaa ystävän/perheenjäsenen, jollainen toivottavasti jokaisella henkilökohtaisen tragedian parissa painivalla on, ja joka toivottavasti valottaa myös tapahtumien taustoja. Sellainen ihminen voi nähdä toisen asiat huomattavasti erilailla, josta on apua lekurillekin. REAGOIKAA rohkeasti, jos kaikki ei ole kunnossa, ja varsinkin jos sivuvaikutuksista tuntuu tulevan uusi huomattava ongelma varsinaisten mielialaongelmien rinnalle.
 

Ollakseni

Jäsen
Suosikkijoukkue
Detroit Red Wings
Tässä on puolitoista vuotta vedelty escitalopramia ja käyty terapiassa. Omaa oloa ovat yleisesti parantaneet, mutta eivät ne yksin auta vaan terapiassa koitetaan päästä sellaiselle kestävämmälle polulle elämässä.
 

Tinke-80

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Haukat
Mites muut tämän ketjun vakiokasvot, miten olette puhuneet uudessa parisuhteessa näistä ongelmista? Itse tuli kerrottua masennuksestani jo ensitapaamisella mutta se tuli vähän vahingossa paljastettua. Mutta esim siitä että olen sairaseläkkeellä tai muista mt-ongelmista en ole vielä uskaltanut puhua mitään. Ehkä eniten pelkään tässä hänen reaktiota näihin minun ongelmiini. Vai teenkö tässä ihan turhaan kärpäsestä härkästä?

-Tinke
 

Vuokralainen

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kerho! Arsenal
Mulla se lääkekierre alkoin silloin vuonna 2010, kun ensimmäinen diagnoosi tehtiin. Noista lääkkeistä olen kirjoittanut tähän ketjuun enemmänkin, enkä jaksa niitä nyt kaivella. En oikein kokenut, että mikään lääke sopi minulle kunnolla paitsi pahimman vaiheen tasotteluun.
Lääkkeitä en ole syönyt nyt puoleentoista vuoteen ja täytyy sanoa, että kyllä se lääkkeiden vaihto tai niistä eroon pääseminen saattoi olla yhtä helvettiä.
En minä täysin kunnossa tunne olevani nytkään, mutta mieluummiin näin kuin itselleni sopimattomien lääkkeiden kera. Nukkumiseen lääkkeet kyllä auttoivat ja lääkkeiden lopettamisen jälkeen unettomuus onkin ollut melkoisena riesana kunnes viime kuussa suostuin ottamaan itselleni kyseiseen vaivaan 5mg:n Melatoniinin. Sen avulla nukun jopa neljän tuntia putkeen, mikä on minulle sairaan pitkä aika. Eikä uni edes tuohon lopu ja saatan nukahtaa hetken kuluttua uudelleen taas muutamaksi tunniksi. Päiväunia ei ole enää tarvinnut ottaa.
Tsemppiä kanssaveljille ja -sisarille.

Parisuhdetta en edes harkitse, mutta mistäs sitä koskaan tietää.
 

Tinke-80

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Haukat
Edellinen parisuhde kun kaatui sen verran ikävästi niin jäi aika isot henkiset arvet siitä. Monesti mietin että siinäkö se oli, minun parisuhdekokeilut? Onneksi innostuin tinderiä selailemaan mutta sitäkin selailin lähinnä vain yhden illan juttuja varten. Sitten kolahti vastaan tinderissä nykyinen tyttöystävä. Tässä yli 3 kuukauden aikana on tullut opittua paljon itsestään ja siitä minkäläinen ihminen olen parisuhteessa. Ei kaikki tietenkään positiivista ole mikä on tullut huomattua mutta siitä huolimatta en päivääkään vaihtaisi pois. Tänä kevääänä masennusoireet ovat pysyneet poissa, en tiedä miten paljon tuo parisuhde on siihen vaikuttanut mutta toivon mukaan tämä on merkki jostain isommasta. Tai sitten ei? Mutta yhtäkaikki, tähänkin ketjuun vuosikausia tilittänyt tuntojani joten ehkä nyt oli aika vähän positiivisempaa viestiä laittaa tähän ketjuun. Jaksamisia ketjun tovereille.

-Tinke
 

BaronFIN

Jäsen
Puoliso onnistui vierottamaan itse itsensä masennuslääkkeistä puolivahingossa ja aikamoinen ukkosrintama saapunut talouteemme. Ensi alkuun lääkitys alkoi pettämisestään ja läheisen kuolemasta johtuneen masennuksen johdosta ja nyt kun lääkitys "loppui" niin mennään sellaista tunteiden vuoristorataa, etten aivan täysin pysy perässä mistä päin tuulee ja millä mielellä ollaan.

Tekisi mieli kysyä "ootko ottanut lääkkeesi?" Mutta siitähän se helvetti vasta räjähtäisi.

Ehkäpä se tästä tasaantuu.
 

godspeed

Jäsen
Suosikkijoukkue
Heikki Silvennoinen, Ali Leiniö
On sellainen henkilökohtainen ongelma, että oli kyse sitten duunista tai koulusta, niin jaksan tehdä aina 2-3kk innolla kunnes kyllästyn ja monimuotoinen oireilu alkaa. Ei nuku kunnolla, heräilee kokoajan ja päivällä alkaa satunnaisesti ramaista sillain ettei silmät pysy auki, on ruokahaluttomuutta jolloin saatan ehkä kerran päivässä jaksaa syödä jotain jos silloinkaan ja alkaa heikottaan entistä enemmän, hermot menee pienemmästäkin vastoinkäymisestä, alitajunnan takia paniikkikohtauksia tulee välillä vaikka ei mikään edes ressaisi ja fyysisen pahoinvoinnin takia taju meinaa lähteä noiden kanssa. Se voi iskeä missä tilanteessa tahansa periaatteessa ja silloin menee useita minuutteja tai kymmeniä minuutteja, että on kykenevä yhtään mihinkään.

En ole kyllä yhtään valmis mihinkään täysipainoiseen työelämään, eikä sitä edesauta se että ihmiset näkevät minusta vain sen tarmokkaan ja luotettavan puolen. Ne jotka näkevät vähänkin sen taakse, lyttäävät heti kun on mahdollisuus, tai vaikkeivat näkisikään niin lyttäävät silti, eikä sitä aina psyyke tahdo kestää. Voin siis olla pinnalta miellyttävä ja rauhallinen, mutta sisällä kiehuu epävarmuuden mukanaan tuoma pohjaton hulluus, joka purkautuu toisinaan myös internetissä, koska johonkin pitää purkautua eikä vain padota sisälleen. Omalääkärille pitäisi saada aika tässä lähiaikoina, ennen kuin niiden kesälomat alkaa, jotta tästäkin kuopasta olisi taas mahdollisuus nousta.

Hyvällä, tai ainakin tähän asti parhaalla, lääkityksellä pääsääntöinen ahdistus on kadonnut aikapäiviä sitten, mikä on tarkoittanut yleensä sitä että rinnasta puristaa erittäin raskaasti eikä mihinkään voi keskittyä, mutta se on psykosomaattista. Silti pääkopassa ei kuitenkaan ole kaikki ihan kohdallaan koskaan. Vitun rasittavaa tässä on se, että työelämään pitäisi yrittää erilaisten kuntoutuksien kautta, mutta kun niidenkin kanssa alkaa tulemaan jo haastavaa, niin ei oikein huvitakaan enää yrittää. Alan pikkuhiljaa uskoa, että tämä on loppuelämän pituinen kierre hyviä jaksoja ja sitten aina niitä miniromahtamisia, eikä sitä vain yksinkertaisesti jaksa. Mitä antaisinkaan normaalista elämästä, sitä ei tahdo kovinkaan moni ymmärtää kuinka kiitollisia heidän pitäisi olla siitä että pärjäävät, eikä valittaa jostain pikkuasioista kuin pikkulapset. Kun terveys menee peruuttamattomasti, niin on vaikea motivoida itseään, vaikka olenkin paremmassa kunnossa kuin muutama vuosi sitten, jolloin oli hengenlähtökin lähellä.

Nauttikaa perkele siitä mitä teillä on.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös