Vaikka minua on kielletty käymästä keskustelupalstat ylittävää keskustelua niin haluan kommentoida näitä tappara.co:n puolella esiintyviä käyttäjän
soosi ajatuksia.
Tapparan tulis ymmärtää asia, joka Ilveksessä ymmärrettiin noin kolme vuotta sitten, kun aloitettiin tätä nykyistä projektia:
Jääkiekko on ELÄMYSbisnestä.
Ei riitä enää vain urheilullinen menestyminen, vaan ihmisille pitää olla elämys tulla peliin, nähdä VIIHDYTTÄVÄÄ peliä paikanpäällä ja olla ylpeä olla kokonaisuutta ja kannattaa nimenomaan TÄTÄ joukkuetta.
Änärissä kerrotaan tarinoita pelaajista. on tuhkimotarinoita, staroja, joita tullaan katsomaan paikanpäältä.
Meillä oli Barkov ja Laine. On ollut Kuuselaa ja Peltolaa, jotka nyt himmenee. Nyt Savinainen, Levinshi, Tanus.
Pelaajapolitiikka ei voi ja saa olla harmaan massan keräämistä, joka voittaa jauhamalla, mutta jonka nimiä kukaan oma tai muu fani ei muista. Pitää olla omien rakastamia ja vastustajien vihaamia. Nyt on taas päästy mitalipeleihin, mutta hiukan harmaalla porukalla.
Tarvisimme lisää Savinaisia, Lehterän, Haapalan ja muita väriläiskiä esim. Olkinuoran maalille. Pelaajia jotaka osaavat SHOWN kiekon kanssa ja kaukalon ulkopuolella.
Pelaajapolitiikankin kautta pitää Tapparan mennä tunteisiin.
Omasta näkökulmastani tässä on muutamia hyviä, mutta samaan aikaan hyvin
yleisen tuntuisia, jaettuja kokemuksia, jotka aika ajoin nousevat Tapparan piirissä keskusteluun. Tällainen keskustelu erityisesti Tapparan suhteen on mielestäni tervetullutta - keskustelu luo pohjan kehitykselle. Haluan nostaa kaksi erillistä kohtaa esille, joissa mielestäni on virheellinen ajatus taustalla:
- NHL:n ja kotoisen Liigan vertaaminen on yleistä, mutta kovin tarpeetonta. Liiga operoi kansallisen tason viitekehyksessä, jolloin budjetti on täysin toisenlainen. Suomessa on kyllä hienoja halleja ja puitteita, mutta mihinkään NHL-tason elämyksiin ei täällä ole rahallisia rahkeita - eikä tule koskaan olemaankaan. En myöskään löisi vetoa sen puolesta, että jääkiekko on täysin samassa sosiaalisessa asemassa Suomessa kuin Amerikassa. NHL:stä apinoidaan jo nyt ihan valtava määrä suoraan erilaista sisältöä ottelu- ja elämystapahtumaan, mutta omasta näkökulmastani turhan usein ilman kulttuurista reflektiota. Amerikkalainen individualistinen elämänihanne näkyy myös tavassa, jolla joukkueet kootaan.
- Korostetusti tässä otetaan jälleen voimakas kanta siihen, miten joukkuetta tulee rakentaa, millaisia palasia siihen kuuluu ja millaista viihdyttävä peli oikeastaan on. Koska käytettiin esimerkkinä Ilvestä niin tapparalaiset pelaajathan muodostavat heillä johtavan ytimen. Haapala ei kelvannut Tapparaan, joten hän meni Ilvekseen - huomioiden sekä Savinaisen että Haapalan pisteet - väitän Tapparan tehneen täysin oikean ratkaisun. Minun on edes ajatuksissani vaikea saada kiinni siitä, mitä ko. kirjoittaja mahtaa viihdyttävän pelin sateenvarjon alla käsittää. Jääkiekossa on yleisesti taipumusta puhua hyvin abstraktia kieltä: mikä on viihdyttävä tapahtuma? Mikä on viihdyttävä peli? Ja kenelle se on viihdyttävä?
Olen puhunut aikaisemminkin useammassa eri ketjussa tästä, että ihminen ei keskity juuri koskaan yhteen asiaan, koska meillä ei ole mitään yhtä asiaa. Elämämme, harrastuksemme, nautintomme ja jääkiekkomme on pitkä lista erilaisia komponentteja, jotka joko ovat yhtä aikaa olemassa tai sitten eivät ole. Esimerkiksi pelin viihdyttävyys vaikuttaa rakentuvan ainakin sellaisista komponenteista kuin
mielikuva joukkueen (pelaajien) tasosta, vertailukelpoiset taustatekijät (menestymisen horisontaalinen mitta, näkymä) sekä
aiemmat kokemukset suhteessa itse kannattamaansa joukkueeseen. Vaikka itsekin kuulostan tässä horisijalta niin ihmettelen sitä, kuinka keskustelussa usein tuntuvat voittavan yksinkertaisuutta korostavat näkökulmat, joissa tätä kokonaisuutta joko tahallisesti tai huolimattomuudesta johtuen, jätetään kokonaan mainitsematta. Ei ole olemassa laajaa, hyväksyttävää tai edes kelpoisaa määritelmää sille, miten jokin joukkue koetaan viihdyttäväksi. Tappara on yksi harvoista organisaatioista, jotka ovat jossakin määrin tietoisesti
Rautakorven ja Tapolan johdolla pyrkineet muokkaamaan Tapparan pelillistä identiteettiä toisenlaiseksi kuin se naulattiin vuonna 2012. Ja kaikki, mitä tapahtui vuonna 2012 on suhteessa siihen jatkumoon, joka silloin alustettiin. Menestymisen syvin olemus on se, ettei
sidosryhmille riitä jossakin vaiheessa enää mikään.
Kaikista horinoistani huolimatta olen aina vain varmempi siitä, että yksi asia on Tapparan suhteen totta:
Vauhtisokeus. Tapparan ympäristössä on ollut jo vuosia varaa keskittyä asioihin, jotka eivät edes tematisoidu monessa muussa joukkueessa. Näemme ympärillämme yksi parempia esimerkkejä siitä, kuinka muualla asiat ovat merkittävästi paremmin kuin meillä. Meillä on varaa vaatia ja miettiä, kuinka pelin pitäisi olla voittavan lisäksi viihdyttävää, kestävää, nautinnollista ja mitä vielä. Tappara on hyvin voimallisesti Kärppien tiellä, jossa ympäristön vauhtisokeuden tullee poistamaan ainoastaan totaalinen mahalasku. Ehkä sitä menestystä niillä eväillä, mitä on annettu, oppisi arvostamaan, jos se ei aina olisi niin itsestään selvää.