Harvassa ovat taideteokset, jotka osuvat suoraan maaliin, joita varten ei löydy parannusehdotuksia, jotka saavat haukkomaan henkeä, kokemaan täyttymystä ja kaipuuta yhtäaikaa.
Sellainen taideteos on Loven Forever Changes. Jos maailmassa on joku levy, joka tuntuu syntyneen musiikin jumalien sulkakynästä, ei ihmisen sielun syövereistä, se on Forever Changes. Musiikkia, joka ei ole tästä ajasta tai tästä maailmasta.
Mies tuon täysosuman takaa, Arthur Lee, on nyt kuollut.
Tunnen olevani hiukan väärä ihminen avaamaan tämän ketjun, sillä harvoin seuraan musiikintekijöiden yksityiselämää, en aina edes musiikillista uraa kovin tarkasti. Mutta kuuntelen, kuuntelen ja kuuntelen kyllä parhaita levyjä. Musiikki tekee tuhonsa ja tehtävänsä. Antaa miesten elää rauhassa.
Monta kertaa olen tuntenut pakottavaa tarvetta mennä levykauppaan ostamaan levy, joka muistuttaisi Forever Changesia. Mutta aina selatessani levyhyllyjä huomaan, että en tiedä mitä etsin. Yksikään artisti, yksikään bändi, ei tee sellaista musiikkia, jota Love tuotti vuonna 1967.
Mies kitaran takana ei ollut mikään helppo tapaus, ei muusikkona, ei ihmisenä. Leen muuhun tuotantoon olen tutustunut vain vähän. Pelkään että tuo keskinkertaiseksi mainittu tuotanto söisi Forever Changesin tehoa. Lee ei koskaan toistanut tuota nerouden hetkeään, joka tuotti FC:n, vaan ajautui sivuraiteille. 1980-luvulla hän oli lain kanssa tekemisissä väkivallan ja huumeiden takia. Myöhemmin hän sai peräti 12 vuoden tuomion pelleiltyään aseiden kanssa. Lee istui siitä viisi vuotta ja lähti sen jälkeen kiertueelle. Tuolla kiertueella Lee sai jonkin verran ansaitsemaansa huomiota soittelemalla Forever Changesin piisejä.
Loven FC tunnustetaan joka paikassa klassikoksi, ja ihmiset musiikin eri aloilta jumaloivat sitä. Silti levy on jotenkin jäänyt varjoon. Harva bändi on lähtenyt Loven tielle. Loven ansiot tunnustetaan, mutta jokin ei ole saanut musiikintekijöitä Leen jalanjäljille. Ehkä syynä on se, että Forever Changes on ylittämätön.
Kun yleensä puhutaan valkoisista, joilla on mustan ääni, niin Lee on toista maata. Hän teki valkoista poppia. Levyltä ei kuulu, että mies on musta. Levyltä kuuluu vain ylittämätöntä neroutta.
Mutta ei anneta kaikkea kunniaa Leelle. Myös bändi ansaitsee osansa, erityisesti piisejäkin väsännyt Bryan MacLean. Hän kuoli jouluna 1998. Helvetinmoinen bändi alkaa olla kasassa siellä jossain. Toivottavasti ei helvetissä, vaikka Leestä nyt ei tiedä.
Sellainen taideteos on Loven Forever Changes. Jos maailmassa on joku levy, joka tuntuu syntyneen musiikin jumalien sulkakynästä, ei ihmisen sielun syövereistä, se on Forever Changes. Musiikkia, joka ei ole tästä ajasta tai tästä maailmasta.
Mies tuon täysosuman takaa, Arthur Lee, on nyt kuollut.
Tunnen olevani hiukan väärä ihminen avaamaan tämän ketjun, sillä harvoin seuraan musiikintekijöiden yksityiselämää, en aina edes musiikillista uraa kovin tarkasti. Mutta kuuntelen, kuuntelen ja kuuntelen kyllä parhaita levyjä. Musiikki tekee tuhonsa ja tehtävänsä. Antaa miesten elää rauhassa.
Monta kertaa olen tuntenut pakottavaa tarvetta mennä levykauppaan ostamaan levy, joka muistuttaisi Forever Changesia. Mutta aina selatessani levyhyllyjä huomaan, että en tiedä mitä etsin. Yksikään artisti, yksikään bändi, ei tee sellaista musiikkia, jota Love tuotti vuonna 1967.
Mies kitaran takana ei ollut mikään helppo tapaus, ei muusikkona, ei ihmisenä. Leen muuhun tuotantoon olen tutustunut vain vähän. Pelkään että tuo keskinkertaiseksi mainittu tuotanto söisi Forever Changesin tehoa. Lee ei koskaan toistanut tuota nerouden hetkeään, joka tuotti FC:n, vaan ajautui sivuraiteille. 1980-luvulla hän oli lain kanssa tekemisissä väkivallan ja huumeiden takia. Myöhemmin hän sai peräti 12 vuoden tuomion pelleiltyään aseiden kanssa. Lee istui siitä viisi vuotta ja lähti sen jälkeen kiertueelle. Tuolla kiertueella Lee sai jonkin verran ansaitsemaansa huomiota soittelemalla Forever Changesin piisejä.
Loven FC tunnustetaan joka paikassa klassikoksi, ja ihmiset musiikin eri aloilta jumaloivat sitä. Silti levy on jotenkin jäänyt varjoon. Harva bändi on lähtenyt Loven tielle. Loven ansiot tunnustetaan, mutta jokin ei ole saanut musiikintekijöitä Leen jalanjäljille. Ehkä syynä on se, että Forever Changes on ylittämätön.
Kun yleensä puhutaan valkoisista, joilla on mustan ääni, niin Lee on toista maata. Hän teki valkoista poppia. Levyltä ei kuulu, että mies on musta. Levyltä kuuluu vain ylittämätöntä neroutta.
Mutta ei anneta kaikkea kunniaa Leelle. Myös bändi ansaitsee osansa, erityisesti piisejäkin väsännyt Bryan MacLean. Hän kuoli jouluna 1998. Helvetinmoinen bändi alkaa olla kasassa siellä jossain. Toivottavasti ei helvetissä, vaikka Leestä nyt ei tiedä.