Rets Bomo Was
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Naisten lentopallomaajoukkue
Ihmispolo syntyy siihen yhteiskuntaan, johon hänen äitinsä hänet päättää synnyttää. Sikiöllä ei asiassa juuri päätäntävaltaa ole; muutaman päivän mökötys ja ulostautumisesta kieltäytyminen eivät oikein toimi neuvotteluvaltteina, sillä kohtu on loppupeleissä kohtuuttoman pieni paikka alati kasvavalle lapsoselle. Jossain vaiheessa tilanahtaus pakottaa potkaisemaan ulkona odottavaa tyhjää, olipa ympäröivä maailma mikä tahansa.
Sama ihmispolo myös yleensä kasvatetaan yhteiskunnan normien mukaan. Kirkko on ennalta valittu, samoin kieli ja kulttuuri. Isiltä opitut tavat seuraavat halki sukupolvien ja makkara maistuu pojalle siinä missä isovaarillekin. Niinpä ei voi pahalla tahdollakaan väittää, että poika olisi jollain tavalla edesvastuussa oppimistaan käytännöistä ja käyttäytymismalleista. Jos perheen perinneruokaa on pohjoispohjalainen veripalttu, niin lapsi tuskin koskaan oppii sitä vierastamaan. Sama asia heijastuu elämään lähes joka osa-alueella. Jos koulussa pelataan pitkinä talvikausina vain jääkiekkoa, niin tuskin poika muuta osaa toivoakaan. Jonkun esiesi-isän krapulatuskissaan saama hullu päähänpisto korjaa näin satoaan tulevaisuutemme päättäjien pienissä pääkopissa; jääkiekko koetaan normaaliksi tavaksi viettää urheilutunteja taikka arki-iltoja, samaan tapaan kuin vaikkapa tuulipukuja pidetään varsin käypänä asusteena tilanteeseen kuin tilanteeseen, vaikka eteläeurooppalaiset kultturellit osoittavat tavalle alemmuudentuntoista halveksuntaa.
Lapsi siis oppii ja elää, käy koulua ja alkaa jossain vaiheessa kulkea kartsalla. Ja siellä, torin kulmassa, nuo yhteiskuntamme epäjumalat, nuo nuoruusaikojen julkean korskeat kuninkaat, jääkiekkoilijat, seisovat sillä jalustalla, jolle heidät tämä ymmärtämätön kansa on asettanut. Jo juniori-iästä lähtien kiekkoileva nuori tietää, että hän on veljiään parempi – onhan hänellä jo viisitoistavuotiaana hyvin treenatun kaksikymppisen atleettinen lihaksisto. Luonnon oma kompensaatio, pituuskasvun hidastuminen ei vielä tuossa tori-iässä uskottavuutta nakerra, vaan ikätoverit porhaltavat omiin senttilukuihinsa vasta myöhemmin. Siinä hän seisoo, keskellä perjantai-illan juopunutta nuorisoa, ylpeänä ja arvostettuna, nuuska huulessa ja pullo povitaskussa pullottaen. Hän vie kauneimmat naiset ja lyö heikompiaan joukkuepelihengessä, kymmenen yhtä vastaan. Ja kotiperunat torin laidalla katsovat kalveten.
Suomalainen yhteiskunta ei pelkästään suvaitse näitä yhteiskuntamme syöpiä, vaan suorastaan palkitsee heitä. Ne onnekkaat, jotka saavat vakiinnutettua pelipaikkansa ylimmällä sarjatasolla saavat yleisön hurratessa taklata toisiaan, hakata ranteita pirstaleiksi mailoillaan ja nenäruotoja poskelle rustottuneilla rystysillään. Ja iltapäivälehdet hehkuttavat heidän tekojaan pienen mukamoralismin takaa täysillä kannustaen, sillä he ovat yhteiskuntamme huippuja, ammattiviihdyttäjiä sanan varsinaisessa ja parhaassa merkityksessä. Ja edelleen ne pienet lapset, joilla ei päätäntävaltaa syntymäpaikkansa valintaan ole, kulkevat sokeina kohti nykypäivän kolosseumia, Hartwall Areenaa, koska sinne heidän isänsä heitä vie. He oppivat pitämään näkemästään, aivan kuin he oppivat pitämään veripaltusta, ja joskus he vievät omat lapsensa samaa viihdettä katsomaan. Ja siellä, kymmenen tuhannen hengen pauhatessa, voi oman poikansa korvaan kuiskata liikutuksesta käheällä äänellä: ”näetkö poikani, tuo mies jota kuljetetaan paareilla, se on minun luokkatoverini”. Ja pojan silmiin syttyy uudenlainen kunnioitus isäänsä kohtaan.
Sama ihmispolo myös yleensä kasvatetaan yhteiskunnan normien mukaan. Kirkko on ennalta valittu, samoin kieli ja kulttuuri. Isiltä opitut tavat seuraavat halki sukupolvien ja makkara maistuu pojalle siinä missä isovaarillekin. Niinpä ei voi pahalla tahdollakaan väittää, että poika olisi jollain tavalla edesvastuussa oppimistaan käytännöistä ja käyttäytymismalleista. Jos perheen perinneruokaa on pohjoispohjalainen veripalttu, niin lapsi tuskin koskaan oppii sitä vierastamaan. Sama asia heijastuu elämään lähes joka osa-alueella. Jos koulussa pelataan pitkinä talvikausina vain jääkiekkoa, niin tuskin poika muuta osaa toivoakaan. Jonkun esiesi-isän krapulatuskissaan saama hullu päähänpisto korjaa näin satoaan tulevaisuutemme päättäjien pienissä pääkopissa; jääkiekko koetaan normaaliksi tavaksi viettää urheilutunteja taikka arki-iltoja, samaan tapaan kuin vaikkapa tuulipukuja pidetään varsin käypänä asusteena tilanteeseen kuin tilanteeseen, vaikka eteläeurooppalaiset kultturellit osoittavat tavalle alemmuudentuntoista halveksuntaa.
Lapsi siis oppii ja elää, käy koulua ja alkaa jossain vaiheessa kulkea kartsalla. Ja siellä, torin kulmassa, nuo yhteiskuntamme epäjumalat, nuo nuoruusaikojen julkean korskeat kuninkaat, jääkiekkoilijat, seisovat sillä jalustalla, jolle heidät tämä ymmärtämätön kansa on asettanut. Jo juniori-iästä lähtien kiekkoileva nuori tietää, että hän on veljiään parempi – onhan hänellä jo viisitoistavuotiaana hyvin treenatun kaksikymppisen atleettinen lihaksisto. Luonnon oma kompensaatio, pituuskasvun hidastuminen ei vielä tuossa tori-iässä uskottavuutta nakerra, vaan ikätoverit porhaltavat omiin senttilukuihinsa vasta myöhemmin. Siinä hän seisoo, keskellä perjantai-illan juopunutta nuorisoa, ylpeänä ja arvostettuna, nuuska huulessa ja pullo povitaskussa pullottaen. Hän vie kauneimmat naiset ja lyö heikompiaan joukkuepelihengessä, kymmenen yhtä vastaan. Ja kotiperunat torin laidalla katsovat kalveten.
Suomalainen yhteiskunta ei pelkästään suvaitse näitä yhteiskuntamme syöpiä, vaan suorastaan palkitsee heitä. Ne onnekkaat, jotka saavat vakiinnutettua pelipaikkansa ylimmällä sarjatasolla saavat yleisön hurratessa taklata toisiaan, hakata ranteita pirstaleiksi mailoillaan ja nenäruotoja poskelle rustottuneilla rystysillään. Ja iltapäivälehdet hehkuttavat heidän tekojaan pienen mukamoralismin takaa täysillä kannustaen, sillä he ovat yhteiskuntamme huippuja, ammattiviihdyttäjiä sanan varsinaisessa ja parhaassa merkityksessä. Ja edelleen ne pienet lapset, joilla ei päätäntävaltaa syntymäpaikkansa valintaan ole, kulkevat sokeina kohti nykypäivän kolosseumia, Hartwall Areenaa, koska sinne heidän isänsä heitä vie. He oppivat pitämään näkemästään, aivan kuin he oppivat pitämään veripaltusta, ja joskus he vievät omat lapsensa samaa viihdettä katsomaan. Ja siellä, kymmenen tuhannen hengen pauhatessa, voi oman poikansa korvaan kuiskata liikutuksesta käheällä äänellä: ”näetkö poikani, tuo mies jota kuljetetaan paareilla, se on minun luokkatoverini”. Ja pojan silmiin syttyy uudenlainen kunnioitus isäänsä kohtaan.