Jos joka maassa ajateltaisiin näin, olisi aika köyhät urheilujuhlat. Olen aikalailla samoilla linjoilla kuin @TosiFani tuossa yläpuolella.
Käsitykseni mukaan on aivan turhaa lähettää ketään 23 vuotta täyttänyttä kisoihin, ellei hänellä ole tilastojen tai aikaisempien tulosten perusteella mahdollisuuttakaan sijoittua kahdeksan parhaan joukkoon.
Olympialaiset ovat monella tapaa erilaiset arvokilpailut, monta lajia ja tiukka karsinta. Monissa lajeissa olympialaisiin pääseminen on monen mutkan takana. Esimerkiksi painissa paikat ovat vähissä, urheilija on läpäissyt kovan seulan saadessaan kisapaikan. Toisaalta olympialaiset ovat myös urheilevan maailman tapaamispaikka, joten en näe mitään väärää siinä, että Suomi lähettää sinne kaikki karsintarajan ylittäneet. Yksittäisen urheilijan kisoihin lähettäminen on pieni kustannus.
Ehkä olen pessimisti ja juntti, mutta omaan makuuni yllä oleva teksti henkii pakkopositiivisuutta. Kun ei enää pärjätä muita vastaan, niin pitää ruveta arvioimaan suorituksia suhteessa omaan tasoon. Jossain määrin ok, mutta minusta oman suoritustason mittaaminen onnistuu vaikka Pihtiputaalla, mutta arvokisoissa kyse on kilpailusta, jossa urheilijat mittelevät toisiaan vastaan. Minusta tuntuu, että vaikkapa kahdeksan vuotta sitten ketään ei kiinnostanut, jos Matti Rajakylä ui Suomen ennätyksen tai Niina Kelo otteli kauden parhaansa. Nyt on pakko vastaavan tason suorituksista repiä se ilo irti.
Selväähän se on, että 54 urheilijan joukkueessa on onnistujia, mutta samalla on selvää, että menestyksen kannalta keskeisissä lajeissa on epäonnistuttu. Painijat saavuttivat vuosi sitten MM-kisoissa yhden mitalin ja yhden pistesijan. Nyt saldoksi ei tullut mitään. Uinnissa saavutettiin Kazanin MM-kisoissa kolme välieräpaikkaa, nyt vain kaksi. Yleisurheilussa vuosi sitten Pekingissä saatiin yksi mitali ja kaksi pistesijaa. Lienee selvää, että vastaavaan saldoon ei nyt ylletä. Purjehduksessakin viime vuonna MM-kisoissa Tenkanen oli neljäs, Lindgrenit viidensiä ja Nirkko kymmenes. Nyt kaikki nämä pärjäsivät viime vuotta huonommin. Toki Petäjä-Siren onnistui pärjäämään viime vuotta paremmin.
Minusta ei ole mitenkään kohtuutonta vaatia sitä, että olympialaisissa lajiryhmät yltäisivät samaan kokonaispanokseen kuin MM-kisoissa. Nyt tässä ei onnistuttu edes vähää alusta.
Ehkä olen pessimisti ja juntti, mutta omaan makuuni yllä oleva teksti henkii pakkopositiivisuutta. Kun ei enää pärjätä muita vastaan, niin pitää ruveta arvioimaan suorituksia suhteessa omaan tasoon. Jossain määrin ok, mutta minusta oman suoritustason mittaaminen onnistuu vaikka Pihtiputaalla, mutta arvokisoissa kyse on kilpailusta, jossa urheilijat mittelevät toisiaan vastaan. Minusta tuntuu, että vaikkapa kahdeksan vuotta sitten ketään ei kiinnostanut, jos Matti Rajakylä ui Suomen ennätyksen tai Niina Kelo otteli kauden parhaansa. Nyt on pakko vastaavan tason suorituksista repiä se ilo irti.
Minä olen vuorostani edellisen kirjoittajan kanssa samoilla linjoilla. Kukaan ei ole sitä mieltä että nykyinen mitalisaldo olisi hyvä, mutta kysymys kuuluu, mitä kautta sitä lähdetään korjaamaan.
Jos päätellään, että suomalaiset eivät veny, koska mitaleita ei ole tullut, ja vaaditaan tämän vuoksi lisää mentaalivalmennusta, mennään pahasti metsään. Kuten edellä ansiokkaasti listattiin, moni suomalainen on ylittänyt tasonsa tai sivunnut sitä. Jos maailmantilaston 23:s on kisoissa yhdeksäs, hän on venynyt hienosti, mutta ei saa edes pistesijaa.
Jos siis halutaan parempaa menestystä, tarvitaan parempaa valmennusta ja lahjakkaampia tyyppejä, ei 'kovempaa asennetta', 'voittamisen kulttuuria' tai täsmällisiä mitalitavoitteita, joilla pyritään vaikuttamaan mentaalipuoleen. Eivät suomalaiset venyneet sen enempää tai vähempää kuin muutkaan myöskään 70-luvulla, silloin Suomessa oli vain parempia urheilijoita ja pienempi lajikirjo
Ehkä olen pessimisti ja juntti, mutta omaan makuuni yllä oleva teksti henkii pakkopositiivisuutta. Kun ei enää pärjätä muita vastaan, niin pitää ruveta arvioimaan suorituksia suhteessa omaan tasoon
Suurta massaa ei kiinnostanut, eikä tunnu kiinnostavan nytkään, kun surkeutta mitataan puhtaasti vaan mitaleissa. Minua kiinnosti ja kiinnostaa tänäkin päivänä. Ei niitä mitaleita silloinkaan tullut kuin neljä, ja jos yksittäiset urheilijat venyy, niin päästään nytkin sitä lähelle. Niinkö se on, että yksittäisten urheilijoiden venymisen avulla nämä yhtäkkiä olisikin menestyksekkäät kisat?Minusta tuntuu, että vaikkapa kahdeksan vuotta sitten ketään ei kiinnostanut, jos Matti Rajakylä ui Suomen ennätyksen tai Niina Kelo otteli kauden parhaansa.
Yleisurheilussa vuosi sitten Pekingissä saatiin yksi mitali ja kaksi pistesijaa. Lienee selvää, että vastaavaan saldoon ei nyt ylletä. Purjehduksessakin viime vuonna MM-kisoissa Tenkanen oli neljäs, Lindgrenit viidensiä ja Nirkko kymmenes. Nyt kaikki nämä pärjäsivät viime vuotta huonommin. Toki Petäjä-Siren onnistui pärjäämään viime vuotta paremmin.
Minusta ei ole mitenkään kohtuutonta vaatia sitä, että olympialaisissa lajiryhmät yltäisivät samaan kokonaispanokseen kuin MM-kisoissa. Nyt tässä ei onnistuttu edes vähää alusta.
No missä se alku on jos uimarit, ampujat, purjehtijat, yleisurheilijat, painijat... jäivät huonompaan lopputulokseen lajiryhmänä. Jokaiseen lajiryhmään toki mahtuu onnistujiakin, mutta yksi Laukkanen ja 2 SE:tä ei riitä pelastamasn koko lajiryhmää. Ja täytyy nyt muistaa, että kyseessä oli nainen, joka valittiin viime vuonna Suomen kolmanneksi parhaaksi urheilijaksi kaikki lajit huomioiden. Nuo välieräpaikat olivat siihenkin (ylihypetykseen, oma mielipide) nähden minimitavoite.Niinkuin yllä totesit, niin lähes samalla tasolla noissa mentiin ja monissa lajeissa paljon paremmin, kuten yllä osoitin. Siinä mielessä hassu kommentti tuo "ei edes vähää alussa".
No missä se alku on jos uimarit, ampujat, purjehtijat, yleisurheilijat, painijat... jäivät huonompaan lopputulokseen lajiryhmänä. Jokaiseen lajiryhmään toki mahtuu onnistujiakin, mutta yksi Laukkanen ja 2 SE:tä ei riitä pelastamasn koko lajiryhmää. Ja täytyy nyt muistaa, että kyseessä oli nainen, joka valittiin viime vuonna Suomen kolmanneksi parhaaksi urheilijaksi kaikki lajit huomioiden. Nuo välieräpaikat olivat siihenkin (ylihypetykseen, oma mielipide) nähden minimitavoite.
Hypetys syntyy siitä, että uinnissa on näitä höpöhöpö-mestaruuskisoja joissa menestyminen ei juuri takaa menestystä silloin, kun maailman parhaat ovat paikalla eikä joku lyhyen radan EM-kulta ole juuri olympiakisojen välieräpaikkaa kummempi saavutus.
Minusta taas tämä on enemmän höpö höpöä jossa ei haluta ymmärtää lähtökohtia. Urheilijan oma taso ja sen ylittäminen on nimenomaan se ensimmäinen ja tärkein kriteeri kun katsotaan miten kisat meni urheilijalta. Voithan sinä tietenkin halutessasi uskoa että joku suomalainen voittaa Usain Boltin mutta realismia se usko ei ole nähnytkään. Oma ennätys arvokisoissa on aina urheilijalta onnistuminen vaikka se sitten kansainvälisessä vertailussa ei riittäisi vielä kovinkaan pitkälle. Ja ainakin minä seuraan mielelläni suomalaisia urheilijoita vaikkeivat nämä siellä mitalitaistoihin pääsisikään, joku tietenkin haluaisi joukkueeseen vain mitaleista taistelemaan kykeneviä urheilijoita mutta ainakin minä näen että mielummin kisoihin iso kuin pieni joukkue.
Suomen urheilusta, jääkiekkoa lukuunottamatta, on puuttunut ns. tappamisen meininki ja jos sitä on esiintynyt, puoskarivalmentajat ovat pilanneet lahjakkuuksia.
Minusta urheilijan omaa tasoa tulee ennemmin verrata suhteessa kansainvälisiin kilpakumppaneihin kuin johonkin omiin tilastoaikoihin.
Samaten Neziri. Joo, kiva että ylsi välieriin. Samaan aikaan voi tuoda esiin tosiasian, että kolme vuotta sitten MM.kisoissa hän oli kuudestoista ja nyt olympialaisissa kahdeksastoista. Ei tässäkään kohtaa tunnu siltä, että oltaisiin ihan oikeasti etenemässä kohti maailman huippua.
Jos nuori urheilija parantaa omaa tai Suomen ennätystä arvokisojen paineessa, hän on mitä suurimmassa määrin ansainnut kisapaikkansa, minkä lisäksi tuollainen onnistuminen voi näkyä itseluottamuksen kasvuna ja menestyksenä joskus tulevaisuudessa. Tämä on juuri sitä että pitäisi palkita myös prosessista eikä vain tuloksista, väite siitä että Laukkanen ja Neziri olisivat taantumassa on oikein suomalaisuutta parhaimmillaan.
Tästä tulee vähän sellainen kuva, että hakemalla haetaan todistusaineistoa, joka osoittaisi, että eteenpäin ei ole menty. Jos nyt kuitenkin ajatellaan Neziriä, niin hänen ennätyksensä on tuossa kolmen vuoden jaksolla pudonnut pari kymmenystä ja kesän kymmenen parhaan juoksun keskiarvo - josta voi vielä paremmin arvioida juoksijan tason kuin ennätykestä - on varmasti myös pari-kolme kymmenystä parempi.
No, se ei auta, että maailman huippu tulee lähemmäksi vaan pitäisi olla resursseja myös saavuttaa se. Jääkiekossakin pitää ensin olla niitä maalintekijöitä, jotta voisi jotain voittaa. Ja suuremmilla seuroilla on kapitaalia niitä pelaajia hankkia.Tästä tulee vähän sellainen kuva, että hakemalla haetaan todistusaineistoa, joka osoittaisi, että eteenpäin ei ole menty. Jos nyt kuitenkin ajatellaan Neziriä, niin hänen ennätyksensä on tuossa kolmen vuoden jaksolla pudonnut pari kymmenystä ja kesän kymmenen parhaan juoksun keskiarvo - josta voi vielä paremmin arvioida juoksijan tason kuin ennätykestä - on varmasti myös pari-kolme kymmenystä parempi. Samaan aikaan absoluuttinen huipputaso maailmalla pyörii samoilla sadasosilla kuin aikaisemminkin tai on jopa vähän taantunut. Kolme vuotta sitten välieräpaikka oli Nezirille maksimi, johon vaadittiin melkoista pullaa ja nyt se tuli suoraan alkueräsijoituksen perusteella ja ajalla 12.88. Kyllä se maailman huippu on tullut lähemmäksi.
Ja vaikka tämän tilastollisen kehityksenkin jättäisi huomiotta, on olympialaisten välieräpaikka kyseisessä lajissa suomalaisittain niin harvinaista herkkua, etten käsitä miten joku voi kuitata koko homman ihan kiva - pohjalta.
Tietynlaisella mentaliteetilla varustetuille ihmisille ei kelpaisi edes mikään voittokaan, koska kohta siellä pään sisällä rupeaisi kuulumaan että tämä oli jotenkin väärin voitettu, ei ollut kaikki parhaat paikalla, välikisat, vastustajat ei olleet parhaimmillaan, tai ihan mitä hyvänsä mistä jotenkin saa vähäteltyä. "Ja oottakaas vaan kun tulee seuraavat kisat niin sitten saadaan niin maan perkeleesti pataan."
Tämä mentaliteetti ilmeni monilla ihmisillä esimerkiksi Jääkiekon U20-kisojen ympärillä tuossa viime talvena ja ilmenee säännöllisesti muutenkin suomalaisessa urheilukeskustelussa, mutta varsinkin jääkiekon ympärillä.
Mentaliteetti on sitä että ollaan jo valmiiksi hävittyjä. Mutta vahingonilo, lannistaminen ja omien haukkuminen sekä heille nauraminen. Se on se joku perverssi kierre, josta jotkut ihmiset ammentavat elämänvoimansa.
No, se ei auta, että maailman huippu tulee lähemmäksi vaan pitäisi olla resursseja myös saavuttaa se.
Suomalainen pikakiituri, siis sellainen, joka menestyy myös olympiakisoissa, on harvinaisuus. Mistähän moisen tänne saisi.
Ihan samalla logiikalla voisi pöyristyä siitä, että miten Petra Ollin kymmenenteen sijaan voidaan olla pettyneitä, kun se on Suomen naispainihistorian paras saavutus olympiatasolla.