Mika Kojonkoski on saanut paljon rapaa siitä, että hän otti puheeksi "hyvän fiiliksen" tuloksellisuuden sijasta. Useissa medioissa - sekä perinteisissä että sosiaalisissa - on peräänkuulutettu mitalitavoitetta.
Kojonkosken mukaan mitalitavoitteet eivät palvele ketään. Minun mielestäni Kojonkoski on tässä oikeassa. Mitalitavoite on huono mittari, jos ajatellaan suomalaisten olympialajien urheilijoiden sekä laajemman tason kehittymistä. Jos näissä kisoissa olisi asetettu tavoitteeksi vaikka viisi mitalia, niin jokainen tietää, että paineet tuon tavoitteen täyttymisestä olisivat jakautuneet tasan tarkkaan niille tietyille urheilijoille - ensisijaisesti keihäsmiehille, Satu Mäkelä-Nummelalle, Petra Ollille, purjehtijoille ja pienemmässä määrin Mira Potkoselle sekä Suvi Mikkoselle. Ne urheilijat, joilla ei kuitenkaan mitaleille ole mahdollisuutta, olisivat voineet luistella ja freeraidata näiden muutamien mitalipaineita kantavan urheilijoiden takana, kuten aiemminkin on tavallaan tapahtunut. Tilanteessa, jossa se hypotettisesti asetettu mitalitavoite olisi täyttynyt, urheilujohto olisi päässyt taputtelemaan toisiaan selkään, kun kaikki on mennyt hienosti vaikka kaikki muut urheilijat olisivat jääneet omissa lajeissaan vihoviimeiseksi.
On osattava nähdä mitalien taakse: näissäkin olympialaisissa on nähty suomalaisonnistumisia ja suomalaisepäonnistumisia semmoisten urheilijoiden kohdalla, joilta mitalia ei lähtökohtaisestikaan voitu odottaa.
Mitä tulee "hyvään fiiliksen" peräänkuuluttamiseen, niin lähtökohtaisesti siinäkin suhteessa Kojonkoski on oikeilla jäljillä. Tarkoitan tässä nyt sitä, että paineiden aiheuttaman väkipakon ja väkisinyrittämisen seurauksena urheilija todennäköisemmin epäonnistuu, kuin onnistuu. Hyvä ja rento ilmapiiri on onnistumisen edellytys, joka mitä ilmeisimmin suomalaisilta olympiaurheilijoilta on kokonaan puuttunut. Petra Ollin reaktion tappion hetkellä voi nähdä myös sen, kuinka paljon hänelle on asetettu menestyspaineita kehnohkossa olympiajoukkueessa, kun media on rummuttanut olympiamitalia jo parin vuoden ajan. Ei välttämättä ole kaukaa haettua, että Olli hävisi selvin luvuin, koska hänelle näistä yksittäisistä olympialaisista oli muodostunut elämää suurempi asia ja paineet kasvoivat liian suuriksi nuorelle urheilijalle.
Mitä on henkinen valmennus? Se on juuri sitä, että urheilijan paineet pyritään kääntämään positiiviseksi voimavaraksi juuri Kojonkosen mainitseman positiivisen fiiliksen kautta. Hyvässä fiiliksessä oleva urheilija ei pelkää tappiota ja pystyy siksi antamaan kaiken osaamisensa. Tappio ja epäonnistuminen on aina kova paikka varsinkin arvokisoissa ja erityisesti olympialaisissa, mutta henkisesti vahvassa kunnossa oleva urheilija tietää, ettei se tappiokaan ole maailmanloppu.
Meillä Suomessa naurettiin ruotsalaisille, kun muutama vuosi sitten Suomen voittaessa Ruotsissa pelatussa jääkiekon U20 MM-finaalissa Ruotsin jatkoajalla Rasmus Ristolaisen maalilla, Ruotsin pelaajat passitettiin urheilupsykologin vastaanotolle. Oli kuulemma jotenkin nössöä. Tosiasiassa ruotsalaiset toimivat juuri oikein - heti traumaattisen tappion hetkellä pelaajat laitettiin käsittelemään tappio, jottei siitä seuraa ongelmia tulevalle uralle. Kyse oli siitä, että pelaajat saatiin käsittelemään tappio asap, jotta he saavat sen hyvän fiiliksen takaisin ilman, että päähän jää tappiosta mitään mörköjä. Yksilöurheilussa tämä on tosin vielä paljon tärkeämpää, koska oma onnistumisesta tai epäonnistumisesta vastaa ainoastaan urheilija itse eikä kokonainen joukkue.
Tätä tekstiä ei kannata ymmärtää väärin. Suomen joukkue on epäonnistunut Riossa ja Kojonkoski urheilupuolen pomona kantaa siitä vastuun. Mitalitavoite on kuitenkin ihan haistapaska-mittari - siinä Kojonkoski on oikeassa - mutta se ei poista sitä, että jokaiselle olympiaurheilijalle pitää asettaa oma henkilökohtainen tulostavoite ja on täysin oikein vaatia urheilijalta olympialaisissa aivan parasta mahdollista suoritusta. Jotta siihen pystytään, urheilijalla pitää olla hyvä fiilis.
Viime aikojen keskustelusta on saanut semmoisen käsityksen, että hyvä fiilis ja tuloksen tekeminen ovat toisensa poissulkevia tekijöitä. Tosiasiassa ensin mainittu on yksi jälkimmäisen edellytyksistä.