Junassa on hiljaista. Mikko työntelee haarukalla pippuripihvinsä palasia lautasella käteensä nojaten, Aleksander istuu mykkänä vastapäisellä penkillä käsiään tuijotellen. Sebastian katselee ikkunasta ja huokaa. Kaikki muut ovat junasta jo lähteneet, jopa Roopekin, jonka viime vuoden kultakortti on unohtunut penkille. Mutta sitten juna yhtäkkiä pysähtyykin rajusti kirskahtaen. Mikon pippuripihvilautanen tippuu lattialle, Barkov lyö päänsä ensin pöytään ja sitten takaraivonsa hattuhyllyyn, Sebastian ottaa pöydästä tukea ja katsoo ulos ikkunasta että mitä siellä tapahtuu.
"Siellä on taas lumivyöry kiskoilla!" Sebastian huutaa, ja Mikko ja Aleksander syöksyvät heti katsomaan mitä siellä näkyy. Toden totta, lumikasan päältä lähtee kävelemään hahmo kohti junaa. "Se on varmaan Artturi taas hei!" Mikolla välähtää, ja pojat siirtyvätkin innostuneena ovelle ottamaan vanhan kunnon Kuoleman Arkkitehdin kyytiin. Mikko tosin siinä alkoi muistelemaan, että eikös se saatana lentänyt pää edellä seinää päin ja mennyt sairaalaan, mutta ei ehdi saada ajatustaan loppuun kun junan ovi jo aukeaa. Sisään astuu valtavan stetsonhatun lierin alle kasvonsa piilottanut hahmo, jolla on kultamitali kaulassaan.
"Ei toi oo Artturi", Sebastian kuiskaa Mikolle. "No ei oo.. tota.. kuka sä oot..?" Mikko kysäisee varovasti. Hahmo sylkäisee junan lattialle, ottaa stetsonhatun päästään, ja sanoo: "Minä. Olen. Joel. Fucking. Kiviranta." Mikko Rantanen katsoo tulijaa kauhuissaan, ja saa yhtäkkiä väkivaltaisen kaatumatautikohtauksen ja alkaa sätkiä lattialla vaahto suusta valuen. "Mutta te kutsutte minua Herra Fuckingiksi", hahmo selvittää, nostaa junan lattialle tipahtaneen pippuripihvin palasen, sneppaa sen korkealla kaarella suuhunsa, ja istahtaa penkille. Mikko tärisee lattialla ja ynisee, Sebastian ja Aleksander kykenevät vain seisomaan asennossa. Juna nytkähtää taas liikkeelle.