En löytänyt vastaavaa ketjua, mutta jos historian hämärissä on joskus avattu niin yhdistetään tämä sitten siihen. Oma inspiraatio tuli tuosta Jatkoajan germaani-ketjusta, mutta samalla tulin kyllä ajatelleeksi, että aika helppoa eräillä: hapankaali bratwurstilla, nahkahousut, maailmansodat, Deutschmark, Die Totenhosen ja vehnäolut, joku hassu ehkä vielä lukee Goetheä ja Schilleriä näiden lisäksi, mutta siinäpä aika lailla kaikki. Britannia - olennaisesti tietysti Englanti - on puolestaan edelleen sangen konkreettisesti kulttuurinen maailmanvalta: ei tiedä mistä aloittaisi ja mihin lopettaisi...
No, itselläni alku oli klassisessa brittiläisessä lastenkirjallisuudessa: Rautatielapset, Talo rannikolla, Liisan seikkailut ihmemaassa - muistan edelleen elävästi miten äiti näitä minulle luki - sanaa "sir" ei useinkaan käännetty ja minuuttiakaan englantia lukematon äitini äänsi sen tietysti foneettisesti, ja jäin sitä sanaa pienenä lapsena ihmettelemään. Mutta jo näissä kirjoissa tulee esille se tietty englantilainen vapaamielisyys ja, no, läntisyys, tietty rationaalisuuden ja humanismin, älyn ja tunteen, yhdistelmä. Oma maailmankatsomukseni, liberalismi, käytännössä keksittiin Britanniassa, ja tietysti englannin kieli itsessään, pragmaattisuudessaan ja tietyssä "löysyydessään" kuvaa hyvin tätä peri-brittiläistä rationaalisuutta, avomielisyyttä, ja epäjäykkyyttä.
Englanti oli tietysti myös ensimmäinen moderni kansakunta - kun meillä kirjoitettiin enimmäkseen ruotsiksi ja hyvin vähän suomeksi vielä 1800-luvulla jotain äärimmäisen puujalkaisia ja kömpelöitä kristillisiä tekstejä ja virsiä, oli Englannissa ollut jo 1500-luvun puolella Shakespeare, joka kuvasi modernin ihmisen tilanteen käsittämättömän loisteliaalla ja joustavalla kiellä. Eikä pelkästään Shakespeare vaan myös Marlowe, Kyd ja Jonson ja heitä vuosisataa ennen jo Chaucer, profaani, huumorintajuinen, ironinen, inhimillinen, peri-englantilainen.
Anyway, tästä voi jo aika pitkälle päätellä, ettei omalla anglofiliallani ole kauhean suurta tekemistä modernin Britannian reaalisten olosuhteiden kanssa. Dublinissa asuneena ja työtä tehneenä omat kokemukseni huonoista suihkuista, hatarista taloista, epäsiisteydestä ja yleisestä vanhanaikaisuudesta yhdistyvät vielä voimakkaammin Irlantiin kuin Britanniaan, eivätkä ne mitenkään ole vaikuttaneet omaan hibernofiliaani ja suureen kiintymykseeni Irlantiin. Kuka nyt on kiinnostunut huonoista hampaista, slummialueista ja potkupallo-huligaaneista, kun puhutaan jonkun kansakunnan sivilisaatiosta? Britannia tietysti on joka tapauksessa vauras länsimaa, mutta miten voidaan sanoa, vaikka jostain venäläisestä yhteiskunnasta ja politiikasta, että se jotenkin vähentäisi Pushkinin, Tolstoin ja Akhamatovan loistavuudesta ja venäläisen kulttuurieliitin äärimmäisestä lahjakkuudesta ja kosmopoliittisuudesta?
Lontoon olympialaiset jotenkin kiteyttivät oman Englannin ja Britannian ystävyyteni. Ensiksihän niitä oli pilkattu koko kansakunnan erinomaisen kehittyneen ironian- ja huumorintajun voimin, ja valitettu jokaiselle vastaantulijalle, ettei siitä mitään tule, että vain nolataan itsemme. Ja sitten kun Romney viattomuudessaan yhtyy kritiikkiin muutama viikko ennen kisoja niin saa päälleensä valtaisan loukkaantuneisuuden ja panettelun. Minkä jälkeen itse kisat ovat valtavan loistava menestys ilman suurin piirtein mitään suurempia ongelmia ja suuret yleisömassat kannustavat kaikkia hyviä suorituksia (verrattuna esim. kourallisiin moskovalaisia ja venäläisiä, jotka vähän jaksoivat innostua edes omiensa menestyksestä). Brittiläinen joustavuus, improvisaation taito, huumorintaju ja kärsivällisyys saivat järjestelyt toimimaan suorastaan loistavasti.
Puhumattakaan sitten avajais- ja päättäjäis-seremonioiden itseironiasta ja huumorista (tässä yhteydessä pyydän tarkistamaan ylistettyjen Pekingin avajaisten ihmisrobotti-seremonian itseironian ja huumorin määrän, hyvin oli ohjelmoitu esittäjät, ja jos ei olisi sujunut niin sitten olisi varmasti löytynyt Kazakstanin rajan läheltä hyvä uudelleenkasvatus-leiri - miten sitten jokin USA pystyy tälläiseen tosikkouteen ilman leirejä onkin melkoinen mysteeri...) Näiden seremonioiden inhimillisyyteen ja suhteellisuudentajuun yhdistyi kuitenkin myös suorastaan absurdi itseluottamus: pitkät osuudet olivat melko lailla ymmärrettäviä vain briteille itselleen, mutta ei pienintäkään anteeksipyyntöä tästä. Siinä kai näemme tätä vanhan maailmanvallan reagointia. Anyway, eipä voisi kuvitella esim. amerikkalaisia juhlallisuuksia, jossa olisi esitetty Life of Briania tai laulettu ihannoiden Lennonin sanoin maailmasta ilman uskontoa...
Hmm, kyllähän ylläoleva varmasti kuulostaa vähän siirappiselta. Tietenkin ne suihkut ovat huonot, nurkissa vetää, suuret massat ovat käsittämättömän huonosti koulutettuja, rumasti pukeutuvia, rumia ja rasvassa upotettua roskaruokaa loputtomasti syöviä ihmisraunioita ja sikäläisten sontalehtien rinnalla joku Ilta-Sanomat lähentelee Hegelin ja Heideggerin syvällisyyttä ja vaikeatajuisuutta. Puhumattakaan tory-Englannin tunkkaisesta itsetyytyväisyydestä ja ahdasmielisyydestä. Tietysti tämäkin puoli on totta. Mutta näin anglofiilinä en näe sen leimaavan kansakuntaa vaan näen että se tietty läpi tunkeva vapaamielisyys, toleranssi, joustavuus ja huumorintaju ovat ne asiat mitkä lopulta määrittävät Englannin ja Britannian.
No, itselläni alku oli klassisessa brittiläisessä lastenkirjallisuudessa: Rautatielapset, Talo rannikolla, Liisan seikkailut ihmemaassa - muistan edelleen elävästi miten äiti näitä minulle luki - sanaa "sir" ei useinkaan käännetty ja minuuttiakaan englantia lukematon äitini äänsi sen tietysti foneettisesti, ja jäin sitä sanaa pienenä lapsena ihmettelemään. Mutta jo näissä kirjoissa tulee esille se tietty englantilainen vapaamielisyys ja, no, läntisyys, tietty rationaalisuuden ja humanismin, älyn ja tunteen, yhdistelmä. Oma maailmankatsomukseni, liberalismi, käytännössä keksittiin Britanniassa, ja tietysti englannin kieli itsessään, pragmaattisuudessaan ja tietyssä "löysyydessään" kuvaa hyvin tätä peri-brittiläistä rationaalisuutta, avomielisyyttä, ja epäjäykkyyttä.
Englanti oli tietysti myös ensimmäinen moderni kansakunta - kun meillä kirjoitettiin enimmäkseen ruotsiksi ja hyvin vähän suomeksi vielä 1800-luvulla jotain äärimmäisen puujalkaisia ja kömpelöitä kristillisiä tekstejä ja virsiä, oli Englannissa ollut jo 1500-luvun puolella Shakespeare, joka kuvasi modernin ihmisen tilanteen käsittämättömän loisteliaalla ja joustavalla kiellä. Eikä pelkästään Shakespeare vaan myös Marlowe, Kyd ja Jonson ja heitä vuosisataa ennen jo Chaucer, profaani, huumorintajuinen, ironinen, inhimillinen, peri-englantilainen.
Anyway, tästä voi jo aika pitkälle päätellä, ettei omalla anglofiliallani ole kauhean suurta tekemistä modernin Britannian reaalisten olosuhteiden kanssa. Dublinissa asuneena ja työtä tehneenä omat kokemukseni huonoista suihkuista, hatarista taloista, epäsiisteydestä ja yleisestä vanhanaikaisuudesta yhdistyvät vielä voimakkaammin Irlantiin kuin Britanniaan, eivätkä ne mitenkään ole vaikuttaneet omaan hibernofiliaani ja suureen kiintymykseeni Irlantiin. Kuka nyt on kiinnostunut huonoista hampaista, slummialueista ja potkupallo-huligaaneista, kun puhutaan jonkun kansakunnan sivilisaatiosta? Britannia tietysti on joka tapauksessa vauras länsimaa, mutta miten voidaan sanoa, vaikka jostain venäläisestä yhteiskunnasta ja politiikasta, että se jotenkin vähentäisi Pushkinin, Tolstoin ja Akhamatovan loistavuudesta ja venäläisen kulttuurieliitin äärimmäisestä lahjakkuudesta ja kosmopoliittisuudesta?
Lontoon olympialaiset jotenkin kiteyttivät oman Englannin ja Britannian ystävyyteni. Ensiksihän niitä oli pilkattu koko kansakunnan erinomaisen kehittyneen ironian- ja huumorintajun voimin, ja valitettu jokaiselle vastaantulijalle, ettei siitä mitään tule, että vain nolataan itsemme. Ja sitten kun Romney viattomuudessaan yhtyy kritiikkiin muutama viikko ennen kisoja niin saa päälleensä valtaisan loukkaantuneisuuden ja panettelun. Minkä jälkeen itse kisat ovat valtavan loistava menestys ilman suurin piirtein mitään suurempia ongelmia ja suuret yleisömassat kannustavat kaikkia hyviä suorituksia (verrattuna esim. kourallisiin moskovalaisia ja venäläisiä, jotka vähän jaksoivat innostua edes omiensa menestyksestä). Brittiläinen joustavuus, improvisaation taito, huumorintaju ja kärsivällisyys saivat järjestelyt toimimaan suorastaan loistavasti.
Puhumattakaan sitten avajais- ja päättäjäis-seremonioiden itseironiasta ja huumorista (tässä yhteydessä pyydän tarkistamaan ylistettyjen Pekingin avajaisten ihmisrobotti-seremonian itseironian ja huumorin määrän, hyvin oli ohjelmoitu esittäjät, ja jos ei olisi sujunut niin sitten olisi varmasti löytynyt Kazakstanin rajan läheltä hyvä uudelleenkasvatus-leiri - miten sitten jokin USA pystyy tälläiseen tosikkouteen ilman leirejä onkin melkoinen mysteeri...) Näiden seremonioiden inhimillisyyteen ja suhteellisuudentajuun yhdistyi kuitenkin myös suorastaan absurdi itseluottamus: pitkät osuudet olivat melko lailla ymmärrettäviä vain briteille itselleen, mutta ei pienintäkään anteeksipyyntöä tästä. Siinä kai näemme tätä vanhan maailmanvallan reagointia. Anyway, eipä voisi kuvitella esim. amerikkalaisia juhlallisuuksia, jossa olisi esitetty Life of Briania tai laulettu ihannoiden Lennonin sanoin maailmasta ilman uskontoa...
Hmm, kyllähän ylläoleva varmasti kuulostaa vähän siirappiselta. Tietenkin ne suihkut ovat huonot, nurkissa vetää, suuret massat ovat käsittämättömän huonosti koulutettuja, rumasti pukeutuvia, rumia ja rasvassa upotettua roskaruokaa loputtomasti syöviä ihmisraunioita ja sikäläisten sontalehtien rinnalla joku Ilta-Sanomat lähentelee Hegelin ja Heideggerin syvällisyyttä ja vaikeatajuisuutta. Puhumattakaan tory-Englannin tunkkaisesta itsetyytyväisyydestä ja ahdasmielisyydestä. Tietysti tämäkin puoli on totta. Mutta näin anglofiilinä en näe sen leimaavan kansakuntaa vaan näen että se tietty läpi tunkeva vapaamielisyys, toleranssi, joustavuus ja huumorintaju ovat ne asiat mitkä lopulta määrittävät Englannin ja Britannian.