Faija menehtyi tänään tiputtuaan eilen jurrissa rappuset pää edellä alas. Muistaakseni viisivuotiaana hänet viimeksi tapasin, sen jälkeen reilut kymmenisen vuotta täyttä hiljaiseloa. Muutamat viime vuodet yrittänyt ottaa yhteyttä (lisätä fb-kaveriksi, tavoittaa mutsin kautta jne.) meikäläiseen ja systeriini, mutta en ole antanut anteeksi, että aikaisemmin hylkäsi meidät. Mulla on koko elämän ajan ollut perheessä maailman mahtavin faijapuoli, mutta silti satunnaisesti käynyt oikea faija mielessä ja olen ajatellut, että hänet tuntemalla, saattaisin oppia tuntemaan itsenikin paremmin. Nyt on myöhäistä.
Eilen illalla sain tiedon tapaturmasta systeriltäni. Hän kysyi, pitäisikö faijaa mennä katsomaan ja vastasin itsekkäästi, että "ei kiinnosta". Olo on älyttömän syyllinen. Olisi pitänyt nähdä häntä, olisi mahdollisesti pitänyt antaa anteeksi tai antaa edes sauma sille. Nyt se on liian myöhäistä. Ei oikein tiedä mitä ajatella. Ahdistaa ja itkettää, vaikkei yli viiteentoista vuoteen olla nähty. Vituttaa suunnattomasti asenteeni eilen illalla, vaikkei mitään olisikaan ollut tehtävissä.
Eikä ainakaan helpota, että olen isosiskoni kanssa hänen ainoat lähiomaisensa ja meillä on kasa asioita, joista ei ole yhtään mitään käryä, hoidettavana.
Sekava purkaus. Rest in peace, my closest stranger.