Se oli sellainen retki se. Kirpaisee, mutta valitettavasti ei enää tämän pidemmälle riittänyt.
Semifinaalien 2. osaottelussa täydessä Montussa yleisön pauhatessa istuessani tuli todenteolla ensimmäistä kertaa mieleeni, että eipä olisi mitenkään uskonut KalPan pelaavan tällä kaudella semifinaaleja (ja vielä Lekkas maalissa!) Tapparalle tiukasti kampoihin laittaen tulokasvalmentaja Karjalaisen johdolla. Jos joku olisi tuollaista uskaltanut syksyllä väittää, niin kovasti olisi hörötyttänyt.
Vaikka nyt ei jaksakaan pronssipeli tällä hetkellä sen enempää kiinnostaa, niin toivottavasti klaarataan se himmein mitali kuitenkin Kuopioon. Ei tällä seuralla noita mitaleja kuitenkaan liikaa ole ja olisihan se mukava palkinto kuitenkin nappiin menneestä kaudesta pelaajille ja koko organisaatiolle.
Resursseihin nähden täällä tehdään helvetin laadukasta työtä, josta voi, saa ja pitää olla ylpeä. Meillä on selkeä identiteetti, mitä tahdotaan olla. Ei se läheskään aina siltä tunnu, mutta näin se vain on. Kaudesta tehdään taloudenkin puolesta erittäin hyvä tulos ja jos Saksmanin sanat kesällä velattomasta seurasta pitävät paikkansa, niin hattu nousee päästä senkin osalta. Päätuotteen rinnalla on tehty hyviä ratkaisuja ja hyvää bisnestä, jotka tulevat realisoitumaan myös itse päätuotteeseenkin pidemmällä tähtäimellä, jos samaa rataa jatketaan.
Kuopiolainen jääkiekko voi tällä hetkellä hyvin ja luottavaisin mielin voi hiljalleen alkaa jäämään kesälaitumille haukkaamaan hieman happea tästä kaikesta jääkiekon hengittämisestä sekä jäädä jännittämään millaiseksi ensi kauden joukkue lopulta muodostuu.