Tää on paha. Riippuu hyvin pitkälti siitä, mitä haluaa painottaa ja mille antaa eniten arvoa. Lisäksi eri aikakausien välillä on niin suuria eroja, että vertailu on vaikeaa. Liiga on muuttunut entistä tasaisemmaksi pelaajiston osalta ja nykyään useammalla koutsilla on mahdollisuus mestaruuteen kuin 1980/90-luvuilla. Toisaalta koutsin merkitys tuntuu nykyään suuremmalta kuin tuolloin, joten pelkän liigamenestyksen perusteella ei viitsisi liikaa dumata tai nostaa pallille. Maajoukkue puolestaan alkoi vasta 1990-luvulla olla sillä tasolla, että mitaleista pelaaminen alkoi olemaan realistista; aiemmin mitali oli vaatinut paljon enemmän. Calgaryn pronssi esimerkiksi oli mielestäni suurempi ihme kuin Torinon hopea, vaikka Torino itsessään oli huikea saavutus. Joku voisi vielä arvottaa valmentajan roolia pelaajien kehittäjänä sen verran, että arvottaa pelaajatuotannon seurajoukkueen menestystä korkeammalle.
Kari Jalosella on melkoinen määrä menestystä Liigasta ja yksi nappikausi KHL:ssa. Puheiden perusteella mies on sellainen perfektionisti, että hän on käytännössä omassa luokassaan. Toki rosterit ovat olleet kovia, mutta hän on pystynyt nostaa lukuisia pelaajia aivan uudelle tasolle. Jännä nähdä miten hän pärjää lyhyessä MJ-turnauksessa.
Jukka Jalonen pisti maajoukkueen kautta lähes koko suomalaisen kiekkoidenteetin uusiksi ja kruunasi kaiken mestaruuteen. Jos puhutaan eniten suomalaiseen kiekkoon vaikuttaneesta valmentajasta, ei JJalonen ole ainakaan kaukana kärjestä. Seurajoukkueissa hän teki myös kelvollista duunia, saaden muun muassa Kerhon useasti mitaleille varsin vajavaisella rosterilla.
Westerlund on pärjännyt lyhyissä turnauksissa käytännössä aina. Monia uskomattomia suorituksia on nähty tärkeissä paikoissa, mm. World Cupin finaalipaikka ja karvan päässä ollut olympiakulta. Seurajoukkueessa mies ei kuitenkaan ole tehnyt pitään poikkeuksellisen hyvää uraa, vaan vähän sellaisen tappavan tasaisen.
Aravirta teki 90-luvun puolella Jokereissa vain tarvittavan moneen mestaruuteen. Pitään täysin poikkeuksellista ei nähty, kunhan vain teki mitä piti. Maajoukkueessa päävalmentajana se kirkkain kruunu jäi saavuttamatta, mutta toisaalta pari pomppua tai vihellystä toisin olisi tuonut useamman kultamitalin. Sen verran lähellä oltiin niin monta kertaa. Arvosanaa laskee kuitenkin useat heikot vuodet Liigassa 2000-luvulla; Aralla oli selkeitä vaikeuksia sopeutua muuttuneeseen kiekkomaailmaan.
Ja kun pelkästään päävalmentajia ei suoranaisesti kysytty, niin Urpo Ylönen on aivan pakko nostaa pinnalle. Hänen koulustaan on kasvanut niin monta maailmanluokan maalivahtia, että asiaa on jopa vaikea käsittää. Hän on itse koulinut maailman huipulle hirveän kasan molareita ja aivan varmasti hänen esimerkkinsä ja oppinsa ovat vaikuttaneet myös muihin maalivahtivalmentajiin. Jos ei muuten, niin pakottanut usean seurapomon miettimään mv-valmennuksen merkitystä. Kärjistäen voisi sanoa, että Urpo Ylönen on tuonut Suomelle eniten mitaleita kaikista valmentajista.
Korven tai Matikaisen uraa en tunne niin hyvin, että uskaltaisin noita lähteä tarkemmin miettimään. Saavutukset ovat aikakauteen nähden kovia, sitä ei missään nimessä saa unohtaa. Dufva on tehnyt Liigassa kovaa duunia, mutta kansainväliset näytöt on (vielä) antamatta. Jortikka oli aikanaan lähes kuningas Liigassa, mutta lopulta aika tuntui ajavan miehestä ohi. Näytöt Venäjältä ovat hyviä, mutta pientä reliikin vikaa alkaa jo olemaan.
edit: Summanen on aika vaikea tapaus tätä ajatellen. Tietyt kyvyt hänellä ovat maailman kärkeä ja tämän ansiosta CV:ssä on monta merkittävää onnistumista. Toisaalta taas hänellä on äärimmäisen suuria heikkouksia, joiden takia monet sillat ovat palaneet ja CV on täynnä tahroja. Summanen on valmentajana melkoinen riski ja mahdollisuus: hänen käsissään keskinkertaisestakin nipusta voi tulla kasa mestareita, mutta toisaalta hän saattaa itse sekoittaa pakan tyystin. Jos vertaa esimerkiksi Jalosiin tai Westerlundiin, niin ero on melkoinen: Summasen osalta voi saada mitä tahansa, Jalosten ja Westerlundin kanssa taas saa mitä tilaa.