Itse kuulin Sylvian ensimmäisen kerran jotakuinkin vuonna 1985 ja kolahti heti. Ymmärsin olevani erilainen nuori. Muut kuuntelivat jotain Loudnessia ja Iron Maidenia, meikäläinen Focusta ja Pekka Pohjolaa.
´
Minäkin tunnen olevani erilainen aikuinen.
Kaikkein hauskinta ja ärsyttävintä oli se, kun eräs kaverini määritteli meidän virallisella viikonloppuautoajelulla - minä kuskina selvinpäin tietenkin - progressiivisen rockin sellaiseksi, että muutama hippi kokoontuu kellariin ja soittelee mitä sattuu ja se päätyy levylle.
Kaikki alkoi siitä, kun sanoin kaverille, että Metallican ...and Justice For All on osittain progressiivista heavyä. Tarkasti soitettua ja rytmeiltään varioivia. Sitten alkoi möykkä. En sitten viitsinyt alkaa tapella tämän frendin kanssa asiasta, olinhan kuskina. Oli kyllä lähellä kääntää ooppeli metsään...
Sylvia on kaunis kappale. Akkerman on siitä hiton taitava kitaristi, että pysyy tahdissa. Siinä on vähän samaa kuin John Bonhamissa - Led Zeppelinin rumpalissa ja mellotronissa. Ihan pikkuisen - ihan pikkuriikkisen - epätahdissa. Siitä syntyy se mahtava soundi.
Meidän bändin basisti väitti, että Akkerman on rankattu 3 maailman parhaimman kitaristin joukkoon. Tiedä hänestä.
Jos joku on kiinnostunut meikäläisen bändin tuotannosta, pistäköön yv:tä.