Oletko tunteellinen ihminen? Itketkö usein ja miksi?

[Solomon]

Masennus on neroikkaimpia keksintöjä joita ihminen on luonut, se on pelkkää lumetta. Ihminen tekee halutessaan mitä tahtoo, ja nousee ylös, ihminen voittaa kaiken jos haluaa.

Kyllähän kenen tahansa ihmisen saatana tulisi omin voimin yksi paha mieli kyetä selättämään, kun parhaimmat vielä kuolemansa jälkeenkin pistävät jalkaa toisen eteen noussen kultaiset portaat yläkertaan.

Pikkuveljeni, jolta tämä homma ei tunnu luonnistuvan, joka ei edes pääse ulos asunnostaan, saisi muutenkin jo syyllisyyttä potevana sinulta kehotuksen ottaa itseään niskasta kiinni ja nostaa Raamattu yöpöydälle. Jos hyvä lykky käy, saattaisit olla jopa niin tunneälykäs, että tarjoaisit ohessa aimo nivaskan propagandaa lohdun sanoiksi puettuna.

Vilpitön tyhmyys voi loukata toista ihmistä verisesti.

 

[Amerikanihme]

Tunteita löytyy kyllä ja kyyneleetkin tulevat helposti silmiin kun on eron hetki tai jossain elokuvassa joku koskettavampi kohtaus. Itkettyä tulee varmaan naisasioista murehtiessani ja sukulaisten kuoleman/kärsimysten takia. Urheilu voi myös aiheuttaa suuria tunteita, lienevät elämäni onnellisimpia ja iloisimpia hetkiä ne jotka koin Kupittaalla -89 Tepsin kultajuhlissa. Vastaavasti tappiot vetävät mielen alas, mutta kyyneleitä en nyt sentään ole niistä muistaakseni vuodattanut viime aikoina.

 

[Tinke-80]

Vois kirjoittaa pari riviä ihan aiheestakin. Olen mielestäni erittäin tunneihminen. Eläydyn voimakkaasti elokuviin, kirjoihin kuin myös urheilutapahtumiin. Kirjoja rakastan varmaan juuri sen takia että niihin pystyy eläytymään paljon paremmin kuin yhteenkään elokuvaan ja näin pystyt tuntemaan asiat paljon paremmin. Myönnän myös että tippa tuli silmään kun Suomi hävisi jääkiekossa olympiafinaalin. Kyllä siinä pari tuntia meni ennenkuin sai kerättyä itsensä sen matsin jälkeen. Joku tod. näk. nauraa tälle ja ihmettelee miten joku voi ottaa noin vakavasti jääkiekon? Itse pidän tätä ominaisuutta hyvänä piirteenä itsessäni ja olen ylpeä että pystyn kokemaan joitain asioita voimakkaammin kuin osa ihmisistä. Harmi vain että nykysuomessa tunteiden näyttäminen katsotaan heikkoudeksi ja epämiesmäiseksi.

- tinke.80

 

[Mats Bedö]

Se joka nauraa tunneasioista puhuttaessa on perseesta, joten no hata Tinke.

 

[Tobias]

En ole lainkaan tunteellinen ihminen. Enpä osaa tähän tyhjentävämmin vastata, en ole itkenyt hautajaisissa, en muissa ikävissä tai surullisissa tilanteissa, enkä myöskään ilosta. Ylipäänsä en varmaan ole sitten ala-asteen itkenyt, ainakaan että muistaisin.

No joo, itse yhdistän hillittömän tunteellisuuden ja hysteerisyyden toisisiinsa. No onhan siinä eroa mutta oman näkemykseni mukaan monet hysteeriset ihmiset ovat tosi tunteellisia.

Itsehän en pidä hysteriasta ja hysteerisistä ihmisistä, koska heidän vuokseen asiat ja suunnitelmat menevät yleensä päin helvettiä. Hankalissa paikoissa ja ongelmatilanteissa pitää pitää pää viileänä niin selviää paremmin. Ei anna pienten asioiden hetkauttaa.

Masennus ynnä muut sairaudet ovat sitten asia erikseen. Niihin pitää saada asianmukaista hoitoa ja masennusteema ei kuulu varmaan tämän ketjun alle.

 

[Mats Bedö]

...mutta oman näkemykseni mukaan monet hysteeriset ihmiset ovat tosi tunteellisia.

Tama voi olla nain, mutta toisinpain se ei kylla toimi ollenkaan, notta sikali.

 

[struumax]

Oli sitten masennuksen suurimpana syynä vaikkapa jokun kohdalla sitten juuri itsesääli, ei se sitä itse masennusta miksikään muuta siinä suossa seisovan kohdalla.

Itselläni tunteet voivat veivata saman päivän aikana taivaasta alimpaan gehennaan (vaimo asiaan välillä ihan kypsä) eikä sen kummempaa syytä löydä itsekään kun asiaa tarkastelee jälkikäteen käsi sydämellä. Toiset vaan ovat taipuvaisempia melankolisiin fiilareihin eikä kyseessä todellakaan tarvitse olla mikään itsesäälissä rypevä reppana.

Ihmisestä itsestään se kaikki on aina kiinni, ja tietysti Herrasta.

Oletko tutustunut vaikkapa Urho Muroman elämän ja persoonan. Jos et, niin näet miehen joka eli välillä hyvinkin syvissä vesissä kuten monet muutkin "alan"miehet. Heitä ne positiiviseen ajatteluun ja kristillisyyteen miksatut new age-uufaffaat "jelle".

Tämä tästä: "valhis"..

 

[Kattila]

Ihminen voi tehdä päätöksiä aivokemiansa puitteissa, muttei voi tehdä päätöksiä aivokemiastaan. Aivoissa informaatio liikkuu synapseissa hermosolusta toiseen kemiallisesti välittäjäaineiden avulla ja jos välittäjäaineiden toiminta häiriintyy, tarkoittaa tämä, että AIVOT EIVÄT TOIMI normaalisti, ja tässä ei ole kysymys persoonallisuudesta.

Normaalisti ja normaalisti. Tunnistan itsessäni masennuksen oireet, mutta tähän päivään mennessä en ole hankkinut itselleni hoitoa, koska en suostu tunnustamaan, että aivoilla olisi jokin "normaalitila", johon minun tulisi ne lääkityksen avulla saattaa.

Luultavasti masennuksen pitää edetä niin pitkälle, että se uhkaa vakavasti terveyttäni ennen kuin Untouchablen sanoin otan itseäni niskasta ja raahaudun vastaanotolle. En jaksa uskoa, että oireiden hoitaminen lääkkeillä saisi minut voimaan paremmin, tai että terapian avulla voisin "hoitaa" itse sairautta. Itse asiassa aivojeni "normalisoiminen", jotta minusta saataisiin toimiva osa yhteiskuntaa, on mitä vastenmielisin skenaario, ikävä kyllä.

 

[struumax]

Oli sitten masennuksen suurimpana syynä vaikkapa jokun kohdalla sitten juuri itsesääli, ei se sitä itse masennusta miksikään muuta siinä suossa seisovan kohdalla.

Itselläni tunteet voivat veivata saman päivän aikana taivaasta alimpaan gehennaan (vaimo asiaan välillä ihan kypsä) eikä sen kummempaa syytä löydä itsekään kun asiaa tarkastelee jälkikäteen käsi sydämellä. Toiset vaan ovat taipuvaisempia melankolisiin fiilareihin eikä kyseessä todellakaan tarvitse olla mikään itsesäälissä rypevä reppana.

Ihmisestä itsestään se kaikki on aina kiinni, ja tietysti Herrasta.

Oletko tutustunut vaikkapa Urho Muroman elämän ja persoonan. Jos et, niin näet miehen joka eli välillä hyvinkin syvissä vesissä kuten monet muutkin "alan"miehet. Heitä ne positiiviseen ajatteluun ja kristillisyyteen miksatut new age-uufaffaat "mäjelle".

Tämä tästä: "valhis"..

 

[sampio]

Masennusta ei ole olemassakaan, olen yrittänyt opettaa sitä jo vuosia muille. On olemassa itsesääliä.

Minä oli pari vuotta sitten luennolla, jossa uskovainen ihminen kertoi masennuksestaan. En muista hänen tarinaansa tarkemmin, mutta masennus iski hänen oltuaan uskossa jo jonkin aikaa ja takana oli muistaakseni jotain vastuutehtäviäkin. Olisiko pitänyt nostaa käpälä pystyyn ja syyttää kaveria itsesäälistä ja oman yrityksen puutteesta? Se fiilis jäi, ettei jamppa kovin kevyesti asiasta puhunut.

Eikös tästä aiheesta ollut ketju olemassa? No, sepostetaan nyt tähän sen verran, että olin ennen herkempi. Muutama viime vuotta on tuonu tunteisiin syvyyttä (vaimo ja lapsi) mutta samalla tietynlaista kontrollia. Osaan hillitä itseäni, oli kyse sitten itkusta tai raivosta. Naurua en yleensä pyri hillitsemään, ellei kyse ole täysin sopimattomasta tilanteesta. Miksi muuten tunteellisuus linkitetään usein itkun tuherrukseen? Empatiaa voi osoittaa ilman huulen väpättämistä ja suuria sanoja, vaikka ihan käytännön töin.

 

[Individual]

Itse olen hyvin tunteellinen ihminen, mutta olen huomannut sen seikan, että esim. urheilutapahtumien ja erilaisten taide-elämysten (elokuvat, musiikki, kirjat...) kohdalla se tunteelliseksi "heittäytyminen" onnistuu helposti, mutta jollekin ystävälle tai perheenjäsenelle tapahtuneen ikävän asian kohdalla menee usein sellaiseen "takalukkoon", että vaikka onkin empaattinen ja ymmärtävä heitä kohtaan, niin ei kerralla tule samanlaista sisäistä tunteenmyllerrystä kuin ehkä vasta myöhemmin, kun sitä asiaa pääsee prosessoimaan rauhassa. Tuntuu vain raskaalta ja on sellaisessa välitilassa. En tiedä laitanko sitten ne asiat syrjään ts. en suostu hyväksymään niitä, kuten esimerkiksi isäni sairautta. Joskus mietityttää, että suhtaudunko siihen liian välinpitämättömästi vai olenko vain oireillut sen vituksen ja vihani sitä parantumatonta tilaa kohtaan jotenkin muuten. Josta pääsemmekin tuohon masennusteemaan. Kevättalvi ja kevät ovat olleet meikäläiselle tuolla mentaalipuolella aika paskaa aikaa. En tiedä sitten voiko sitä kutsua edes lieväksi masennukseksi, koska tämä on asia, mitä ei oikein itse voi diagnosoida, mutta toistuvat sairastelut, oma riittämättömyyden tunne, kumma kivi tuolla rintakehässä painamassa, ajottaiset itsetuhoiset ajatukset ja sellainen kestovitutus ovat olleet leimallisia tälle vuodelle, vaikkakin kesä ja nyt alkava syksy ovat olleet parempaa aikaa. Monihan täällä maassa kärsii tästä pimeän, kylmän ja loskan aihettamasta päänhajoituksesta, joka sitten ihmeellisesti kaikkoaa kevään myötä. Niin minullekin kävi (ainakin osittain).

 

[pelikielto]

Normaalisti ja normaalisti. Tunnistan itsessäni masennuksen oireet, mutta tähän päivään mennessä en ole hankkinut itselleni hoitoa, koska en suostu tunnustamaan, että aivoilla olisi jokin "normaalitila", johon minun tulisi ne lääkityksen avulla saattaa.

Ajatteletko samoin myös esimerkiksi kilpirauhasen vajaatoiminnasta tai astmasta? Kunhan vain lopettaa löysäilyn niin hyvä tulee?

Luultavasti masennuksen pitää edetä niin pitkälle, että se uhkaa vakavasti terveyttäni ennen kuin Untouchablen sanoin otan itseäni niskasta ja raahaudun vastaanotolle. En jaksa uskoa, että oireiden hoitaminen lääkkeillä saisi minut voimaan paremmin, tai että terapian avulla voisin "hoitaa" itse sairautta. Itse asiassa aivojeni "normalisoiminen", jotta minusta saataisiin toimiva osa yhteiskuntaa, on mitä vastenmielisin skenaario, ikävä kyllä.

Masennus kannattaa nyt eritellä normaalista ahdistuksesta ja vitutuksesta. Vaikka se olisi kuinka vaikeaa myöntää niin masennus ei johdu ihmisestä itsestään, vaan kehon "vajaatoiminnasta" joka on hoidettavissa.

Ja itse asiaan...

Olin tunteellinen veikko tuohon kasiluokan tienoille mutta muutaman yksittäisen tapauksen jälkeen pahimmat tirauttelut ovat jääneet ja sen jälkeen olen tainnut itkeä kolme kertaa.

Tuossa vuosi sitten huomasin lisäksi tulleeni erittäin kyyniseksi tapaukseksi ja se vituttaa suunnattomasti. Asia tuli tapetille kun kaverini ja entinen tyttöystäväni kertoivat molemmat parin päivän sisään tuon pikku piirteen tulleen kovasti esille. Uskon silti että se "parempi" minä sieltä vielä pomppaa esiin kunhan elämä tästä tasoittuu ja isoimmat huolenaiheet saa hoidettua pois alta.

Muuten olen aina ollut tyyliä laid- back, eli en tunteita hirveästi näytä, olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia(tämä ei koske urheilutapahtumia tai NHL-turnauksia).

 

[Kattila]

Ajatteletko samoin myös esimerkiksi kilpirauhasen vajaatoiminnasta tai astmasta? Kunhan vain lopettaa löysäilyn niin hyvä tulee?

Jos luet tuon lainaamasi kohdan uudelleen, niin ajattelenko noin edes masennuksesta?

Masennus kannattaa nyt eritellä normaalista ahdistuksesta ja vitutuksesta. Vaikka se olisi kuinka vaikeaa myöntää niin masennus ei johdu ihmisestä itsestään, vaan kehon "vajaatoiminnasta" joka on hoidettavissa.

Valitan, tämä erittely ei kelpaa minulle. Meinaatkos, etteikö ahdistusta ja vitutusta olisi myös mahdollista todentaa fysiologisesti? Toki, olisin paljon mielummin vain ahdistunut ja vittuuntunut, ihan normaalisti, kuin kärsisin masennuksesta, mutta onko minun lähdettävä laboratorioon tutkittavaksi saadakseni selville kummasta on kysymys?

Ja jos olenkin vain ahdistunut ja vittuuntunut, mikä on ihan normaalia, niin miten siinä tilanteessa saan itseni vakuutettua siitä, että minulla olisi jokin syy elää? Olen yrittänyt keksiä sellaista nyt viimeiset seitsemän vuotta, mutta äärimmäisen laihoin tuloksin. Yksi vastaus on tietenkin se, että elän, koska minusta ei ole tappamaan itseäni, mutta sillä ei vielä pötkitä kovinkaan pitkälle.

 

[Hemingway]

Valitan, tämä erittely ei kelpaa minulle. Meinaatkos, etteikö ahdistusta ja vitutusta olisi myös mahdollista todentaa fysiologisesti? Toki, olisin paljon mielummin vain ahdistunut ja vittuuntunut, ihan normaalisti, kuin kärsisin masennuksesta, mutta onko minun lähdettävä laboratorioon tutkittavaksi saadakseni selville kummasta on kysymys?

Kiistämätön tosiasia on, että viime kädessä aivosi hallitsevat sinua etkä sinä aivojasi. Jos aivokemiassa on häikkää niin sitten on. Siihen ei pysty asenteella vaikuttamaan.

Voit kokeilla silputa osan aivomassastasi. Olen varma, että käytöksessäsi tapahtuu huomattavia muutoksia jos edes pysyt hengissä.

Jos yleisesti haluat kieltäytyä lääkkeistä (esimerkiksi antibiootit tai mahdollisesti syöpälääkkeet) ja se on sinulle eettinen valinta, niin mikäs siinä. Antibioottinen käyttö ei kuitenkaan mitenkään eroa aivokemiaan vaikuttavien lääkkeiden käytöstä. Molemmissa tapauksissa manipuloidaan elimistöä.

 

[pelikielto]

Valitan, tämä erittely ei kelpaa minulle. Meinaatkos, etteikö ahdistusta ja vitutusta olisi myös mahdollista todentaa fysiologisesti? Toki, olisin paljon mielummin vain ahdistunut ja vittuuntunut, ihan normaalisti, kuin kärsisin masennuksesta, mutta onko minun lähdettävä laboratorioon tutkittavaksi saadakseni selville kummasta on kysymys?

Tottakai nuo tunteet ovat mahdollisia todentaa fysiologisesti mutta ne ovat lyhytkestoisia ja aivan normaaleja tunteita. Toisin on masennuksen kanssa, joka on elimen vajaatoimintaa.

Ja jos olenkin vain ahdistunut ja vittuuntunut, mikä on ihan normaalia, niin miten siinä tilanteessa saan itseni vakuutettua siitä, että minulla olisi jokin syy elää? Olen yrittänyt keksiä sellaista nyt viimeiset seitsemän vuotta, mutta äärimmäisen laihoin tuloksin. Yksi vastaus on tietenkin se, että elän, koska minusta ei ole tappamaan itseäni, mutta sillä ei vielä pötkitä kovinkaan pitkälle.

Samanlaisia ajatuksia on pyörinyt myös omassa kuupassani muutaman vuoden mutta en koe itseäni masentuneeksi. Ehkä nuo ajatukset vain kuuluvat olennaisesti sinun ajatusmaailmaasi ja ovat osa sinua, näin ainakin on minun tapauksessani. Tai sitten sairastat masennusta, joka on mahdollisesti hoidettavissa.

 

[Uleåborgir]

Normaalisti ja normaalisti. Tunnistan itsessäni masennuksen oireet, mutta tähän päivään mennessä en ole hankkinut itselleni hoitoa, koska en suostu tunnustamaan, että aivoilla olisi jokin "normaalitila", johon minun tulisi ne lääkityksen avulla saattaa.

Luultavasti masennuksen pitää edetä niin pitkälle, että se uhkaa vakavasti terveyttäni ennen kuin Untouchablen sanoin otan itseäni niskasta ja raahaudun vastaanotolle. En jaksa uskoa, että oireiden hoitaminen lääkkeillä saisi minut voimaan paremmin, tai että terapian avulla voisin "hoitaa" itse sairautta. Itse asiassa aivojeni "normalisoiminen", jotta minusta saataisiin toimiva osa yhteiskuntaa, on mitä vastenmielisin skenaario, ikävä kyllä.

Minäpä kerron omasta masennushistoriasta ja sen hoidosta lääkkeillä ja terapialla:

Masennus kouraisee otteeseensa

2004 marraskuussa alkoi kausi, josta en edes muista paljoa. Kuljin työharjoittelussa Kemissä Oulusta henkilöautolla päivittäin. Työpaikalla en pystynyt keskittymään mihinkään työhön viittä minuuttia kauempaa. Minulta kyseltiin mitä se mies huokailee koko ajan. Itse en edes asiaa huomannut. Kerroin pomolle, kun tämä pyysi minut puheilleen, että silmissäni sumenee ja keskittyminen on mitä on eikä minusta ole mitään hyötyä tälle työpaikalle.Kerroin muistaakseni etten muista juurikaan viikon tapahtumia. Päivät ovat mustia aukkoja. Pomo käski painua lääkäriin välittömästi. Siinä vaiheessa ajattelin, samapa se on mennä sitten.

Lekuri antoi minulle täytettäväksi lomakkeen, jolla tutkitaan päivystystapausten tilaa masennuksen suhteen. Tuloksena oli silloin keskivaikea masennus. Lääkäri kirjoitti minulle serotoniinin takaisinoton estäjiä, tämä lääkeaine, jota silloin sain, kantaa nimeä Cipralex.

Mömmöjen napsinta alkaa vaikuttaa

Pari viikkoa olin ottanut joka päivä yhden Cipralexin ja en huomannut niillä mitään vaikutusta. Sitten eräänä päivänä hoksasin tupakoitsemassa ollessani duunin tupakkapaikalla, että sain tosi mukavan ajatuksen siitä, että kotona odottaa uusin Veikkaaja ja että voin kuunnella kärppämatsia radiosta. Tuli oikein sellainen vanhanajan mukavan tunteen aalto. Sellainen jota koki lapsena kun ajatteli perjantai-iltana, että olisipa pian huomisaamu kun on karkkipäivä ja pääsee uimahalliin. Tosin tunne oli paljon haaleampi mutta oli kuitenkin. Tällaista sinänsä tavallista mielihyvän tunnetta en ollut kokenut varmaan puoleen vuoteen. Siksi huomasin sen siinä paikalla ja mietin liekö lääkityksellä merkitystä asiassa.

Juttelu hullujenhuoneella petraa mielen sijoitusta masennuksen suppilossa

Hullujenhuone, pöpilä, kerho, melko rakkaalla lapsella on melko monta nimeä. Sanokaamme mielenterveystoimisto, MTT.

Aloin käydä kerran, alussa pari kertaa viikossa päästämässä ulos huolia ja murheita mielenterveyshoitajalle. Tämä empaattinen keski-ikäinen rouva kuunteli ja antoi hyviä käytännön neuvoja kuinka selvitä mielenterveytensä kanssa. Hän pyysi minua kertomaan asioista, joista pidän. Latelin listaa: kalastus, lukeminen, musiikki, salibandy, autolla ajeleminen... Kerroin vain, ettei noita tule juuri harrastettua enää yhtään. -Kerrottakoon tässä, että nykyään tulee, kaikkia. - Rouva kehotti minua ostamaan kirjakaupasta tai lainaamaan erään kirjan, joka minulla olisi ollut tarkoitus lukea jo pitkään. Hän mm.sanoi, että lähde yöllä suden hetken vaaniessa vaikka ajelemaan autolla ja kuuntelemaan radiota. Ok.

Mielenterveyshoitajan avulla sainkin paljon suoja-ajatuksia ja vinkkejä kuinka suosta noustaan. Kun puhutaan depressiivisestä ihmisestä, täytyy hänelle antaa monesti vinkkejä ulkopuolelta. Ehkä potilas tajuaa ne jollakin tasolla intuitiivisesti, mutta vasta puhe ja konkretisoiminen tekevät niistä asioita, jotka auttavat depressiivistä ihmistä. Näin ainakin minun tapauksessani.

Vielä muutama rivi depressiolääkkeistä ja niiden vaikutuksesta minuun, koekaniini puhuu

Käytän serotoniinin takaisinoton estäjiä. Lääkkeen vaikutus on sellainen, että aivojen oma serotoniinin, mielihyvähormonin ja välittäjäaineen, taso pysyy samana, mutta lääke salpaa hormonin takaisinottoa siten, että serotiinitaso pysyy normaalina. Lääke ei tuo elimistöön mitään "uutta". Kroppa pelaa omillaan.

Mielialalääkkeen vaikutusta saa odotella viikon pari hoidon aloittamisesta. Se ei vie mihinkään pilvilinnoihin vaan tuo ehkä takaisin normaalia myönteistä tunnereagointia.

Muuten: serotoniinin puute voi aiheuttaa apatian ja tahdottomuuden lisäksi väkivaltaista ja impulsiivista käytöstä. Minulla ei onneksi väkivaltaisuutta ilmennyt. Vain tahdottomuutta ja apatiaa.

 

[scholl]

Itselläni oli sellainen mielikuva, että masennuksesta olisi ollut ketju. Se, mitä taas tulee tunteellisuuteen niin en usko, että ihmisissä on kovin paljon eroja. Osa vain osaa käsitellä asiat eri tavalla. Jos on tarpeeksi vahva tai rutinoitunut niin ei silloin mitkään tunteet nouse pintaan tai näy. Hautajaiset menevät rutiinilla, jos siihen on kasvatettu hyvin. Ei siinä minkäänlaisia tunteita pääse näkymään. Tosin itseäni ei ole edes kovin koeteltu, koska olen ollut vain hautajaisissa, missä asianomainen on kuollut lähes vanhuuteen eläkeiässä, jolloin tunteita ei juuri ole hautajaisissa sen enempää ollut kuin, että koska sieltä pääsee pois.

Ja mitä taas masennukseen tulee niin mielestäni on väärin sanoa, että ihminen tekee halutessaan, mitä tahansa ja nousee ylös. Siis tottakai, mutta entä jos ei halua tai haluaa, mutta kokee sen asian, joka aiheuttaa masennusta, tärkeämmäksi kuin sen ylösnousemisen ja joidenkin muiden asioiden tekemisen. On väärin ulkopuolisena asettaa kellekään prioriteettejä.

 

[Kattila]

Kommentoidaan nyt vielä hiukan, vaikkei asia schollin mielestä ketjun aiheeseen kuuluisikaan.

Tottakai nuo tunteet ovat mahdollisia todentaa fysiologisesti mutta ne ovat lyhytkestoisia ja aivan normaaleja tunteita. Toisin on masennuksen kanssa, joka on elimen vajaatoimintaa.

Näin minäkin nuo ensisijaisesti erottelisin, siis nimenomaan tuntemuksina. Vitutus ja ahdistus menevät ohi ja niille on kai yleensä helpompi löytää ulkoinen syy. Uleåborgirin kertomuksesta päätellen diagnoosi masennuksestakin tehdään ihmisen omien tuntemusten perusteella, ei labratulosten perusteella.

Samanlaisia ajatuksia on pyörinyt myös omassa kuupassani muutaman vuoden mutta en koe itseäni masentuneeksi. Ehkä nuo ajatukset vain kuuluvat olennaisesti sinun ajatusmaailmaasi ja ovat osa sinua, näin ainakin on minun tapauksessani. Tai sitten sairastat masennusta, joka on mahdollisesti hoidettavissa.

Osa minua ja ajatusmaailmaani? No, jos ajatellaan, että ihmisellä on jokin minuus, pysyvä persoonallisuus, kuten "normaalit" ihmiset kai itsensä yleensä jäsentävät, niin voin vain todeta, etten ole aina ollut tällainen. Voi tosin olla, että tarkoituksettomuus on kiusannut minua ennenkin, mutta se ei aina ole estänyt minua kokemasta myös positiivisia tunteita, joita nykyään ei tahdo löytyä mistään.

Tuo Uleåborgirin tarina kuulostaa hyvin plausiibelilta. Pääosassa tervehtymiseen näyttäisi siis olevan pyrkimys löytää niitä hyviä tunnetiloja, jota serotoniin takaisinoton estäjät edistävät. Ongelmanani ei ole niinkään se, ettenkö kykenisi nimeämään, tai tekemään asioita, joiden pitäisi tehdä minut onnelliseksi. En vain kykene antamaan itselleni lupaa nauttia niistä, pysähtymään hetkeen.

Negatiivinen suhtautuminen lääkitykseen taas on pitkälti sitä, että pelkään, että a) takaraivossani kuuluisi joka tapauksessa pieni ääni, joka muistuttaisi, että et sinä oikeasti koe nyt onnea, se johtuu vain lääkityksestä, tai sitten b) en enää osaisikaan erottaa johtuuko onnellisuuteni lääkkeistä, vai ei ts. "itsekontrolloni" heikentyisi. Melko paradoksaalista. Kenties niitä lääkkeitä pitäisi ensin kokeilla, eikä vain leikitellä niiden kuvitteellisilla vaikutuksilla.

 

[scholl]

Kommentoidaan nyt vielä hiukan, vaikkei asia schollin mielestä ketjun aiheeseen kuuluisikaan.

Niin itse olin siinä kuvitelmassa, että masennukselle on oma ketjunsa. Ja joka tapauksessa masennus ei ole sama asia kuin tunteellisuus. Joku voi olla hyvinkin tunteellinen, vaikkei kokisi minkäänlaista masennusta. Ja joku voi olla masentunut, vaikkei erityisen tunteellinen olisikaan.

 

[Kattila]

Niin itse olin siinä kuvitelmassa, että masennukselle on oma ketjunsa. Ja joka tapauksessa masennus ei ole sama asia kuin tunteellisuus. Joku voi olla hyvinkin tunteellinen, vaikkei kokisi minkäänlaista masennusta. Ja joku voi olla masentunut, vaikkei erityisen tunteellinen olisikaan.

Voi ollakin, mutta kun nyt kerran asia tuli täällä puheeksi. Kai masennuksella nyt jotain yhteyksiä tunne-elämään on, vaikkakaan ei tosiaan noin mekanistisia.

Mitä se tunteellisuus nyt ylipäätään sitten on. Sinun edellisestä viestistäsi sai sen kuvan, että tunteellisuus on yhtä kuin tunteiden näyttämistä ja tähän vaivaan taas auttaa kunnollinen kotikasvatus. Kukaan ei kai myöskään ole täysin tunteeton, vaan kun puhutaan tunteettomuudesta, tarkoitetaan, ettei ko. ihminen näytä ulospäin, että tunteet vaikuttaisivat hänen toimintaansa, tai käytökseensä.

 

[scholl]

Mitä se tunteellisuus nyt ylipäätään sitten on. Sinun edellisestä viestistäsi sai sen kuvan, että tunteellisuus on yhtä kuin tunteiden näyttämistä ja tähän vaivaan taas auttaa kunnollinen kotikasvatus. Kukaan ei kai myöskään ole täysin tunteeton, vaan kun puhutaan tunteettomuudesta, tarkoitetaan, ettei ko. ihminen näytä ulospäin, että tunteet vaikuttaisivat hänen toimintaansa, tai käytökseensä.

Niin noin olen itsekin asian ymmärtänyt. Ihminen ei pysty tekemään täysin rationaalisia päätöksiä, vaikka kuinka haluaisi, mutta se ei välttämättä näy ulospäin. Lisäksi vallitsevat normit vaikuttavat siihen, että missä tilanteessa minkäkinlaiset ihmiset näyttävät tunteita tai ovat niitä näyttämättä.

 

[Solomon]

En jaksa uskoa, että oireiden hoitaminen lääkkeillä saisi minut voimaan paremmin, tai että terapian avulla voisin "hoitaa" itse sairautta. Itse asiassa aivojeni "normalisoiminen", jotta minusta saataisiin toimiva osa yhteiskuntaa, on mitä vastenmielisin skenaario, ikävä kyllä.

Ymmärrän hyvin, koska jaoin ennen saman käsityksen. Jälkikäteen voi sanoa, että tällainen ajattelumalli oli typerä ja valheellinen. Sen ytimeksi esitetty pelko oman ainutlaatuisen persoonan "normalisoitumisesta" lääkkeiden tai terapian vaikutuksesta oli vain yksi helppo tapa ruokkia pöhöttynyttä egoa ja samalla kaivaa lisää vallihautaa sen ympärille.

Pelko siitä, että tavalliset masennuslääkkeet tai terapia aiheuttaisivat katkoksen aiempaan minään tai tunteen kontrollin vähenemisestä lienee suurimmalla osalla ja eritoten niillä eniten itseensä kietoutuneilla ihmisillä täysin turha.

 

[Kattila]

Ymmärrän hyvin, koska jaoin ennen saman käsityksen. Jälkikäteen voi sanoa, että tällainen ajattelumalli oli typerä ja valheellinen. Sen ytimeksi esitetty pelko oman ainutlaatuisen persoonan "normalisoitumisesta" lääkkeiden tai terapian vaikutuksesta oli vain yksi helppo tapa ruokkia pöhöttynyttä egoa ja samalla kaivaa lisää vallihautaa sen ympärille.

Jonkinlaiseksi egomaanikoksi tunnustaudun kyllä siinä silmäniskussa. Ikävä vain, että tämä ennen niin hilpeä piirre on saanut vakavampia sävyjä iän myötä ja samalla siis vakavia seurauksia. Vitsistä on tullut itseäni määrittävä vitsaus, ulkopuoliset kun ottivat sen todesta ja sen kautta aikaa myöten minäkin.

 

[Kattila]

Ihminen ei pysty tekemään täysin rationaalisia päätöksiä, vaikka kuinka haluaisi, mutta se ei välttämättä näy ulospäin.

Johtuisiko siitä, etteivät rationaalisuus ja tunteet ole toisilleen vastakkaisia elementtejä ihmisen toiminnassa vaan rationaalisuus on lähinnä keino saavuttaa se, mitä tuntee tarvitsevansa. Tavoitteet syntyvät tunnepohjalta, välineet sen saavuttamiseen sitten järkeilyn kautta.

 

[Uleåborgir]

Jonkinlaiseksi egomaanikoksi tunnustaudun kyllä siinä silmäniskussa. Ikävä vain, että tämä ennen niin hilpeä piirre on saanut vakavampia sävyjä iän myötä ja samalla siis vakavia seurauksia. Vitsistä on tullut itseäni määrittävä vitsaus, ulkopuoliset kun ottivat sen todesta ja sen kautta aikaa myöten minäkin.

Myös minua on sanottu leuhkaksi ja itserakkaaksi ihmiseksi. Lukioaikanani ennen näitä depressiojuttuja se oli pelkästään hyvä asia.

Olin jonkin aikaa vuosituhannen vaihteessa lukion jälkeen ärsyttävä sika, jolla oli tapana haastaa baarissa riitaa. Pidin itseäni komeimpana ja viisaimpana ja vahvimpana. Vitun kamalaa aikaa, en muistele sitä mielelläni. Ryyppäsin ja raskaasti. Tätä kesti noin 9 kuukautta. Minullakin oli tapana kuvitella, että minun hieno persoonani on tällainen ja ruokin sitä tappelemalla ja olemalla sietämätön paskiainen. Tuo ei ollut itsetuntoa vaan jotakin muuta. Tai saattoi se olla itsetuntoakin, mutta epätervettä sellaista. Taisin jo silloin tuntea ankaraa huonoutta ja tuo rypeminen oli ulkokuorta. Kertaan vielä, että minua puistattaa muistella tuota aikaa.

Itsetuntoni tipahti vuoden 2004 lopussa minimiin. En halunnut mennä kämpiltäni edes roskia viemään. Haisin ja makasin sohvalla selkä kohti huonetta. Parisuhde oli koetuksella. Ei kiinnostanut. Mutta tarina on luettavissa ylempää tässä ketjussa.

Mikäli tällaisia merkkejä on näkyvissä itsessään, voi miettiä kannattaako jatkaa sellaista ajattelua ja mennä ns. itseensä. Itsensä seurassa sen voi tehdä helpoiten, mutta sekin vaatii hieman uskallusta.