Nuori Suomi ry

[TosiFani]

Niin ja sinä automaattisesti tiesit, että näin on tehty ilman lapsen intoa. On tosiaan kumma, kun ei mene viesti perille....

Voi vittu, mitä paskaa taas sinulta...

Jos on alistuskonjuktio, mikä ilmaisee päälauseen tapahtuman olevan riippuvainen sivulauseen tapahtuman toteutumisesta.

Jos Niemisen isä Kauko on tosiaan vienyt poikaansa ilman lapsen intoa tennistä pelaamaan, pidän häntä säälittävänä.

Minä en ole tiennyt automaattisesti mitään vaan kirjoitin nimenomaan lauseen ehdollisena. SK:n jutussa Kauko Nieminen nimenomaan korosti lapsen omaa intoa harrastamisessa, joten hän ei ole tällöin säälittävä.

 

[J.Grönvall]

Kyllä itse ainakin olin juuri se joka 2-3vuotiaana halusi sinne jäälle luistelemaan. Pian sai vielä mailan jolla alkaa lyömään pieniä kiekkoja/palloja, niin aina parempi. Samoin itse olin se joka halusi jalkapallon jalkoihin ja siitä meinannut luopua edes kun nukkumaan meni.

Vanhempi voi toki ohjata kokeilemaan eri lajeja, mutta kyllä kuitenkin nuorella lapsella selvästi löytyy jo myös omaa intoa ja halua tiettyjä lajeja kohtaan. Toki aina riippuu vähän sitten tapauksesta kuinka kauan intoa riittää. Itselläni riittänyt sen 30+ vuotta.

Juu, mutta kuvittelin, että nämä itsestäänselvät asiat voisi jättää kirjoittamatta. Fakta on se, että edes eagle ei sinne menny ilman vanhempiensa tahtoa, eikä olisi moisista asioista osannut edes haaveilla ilman, että lajin pariin olisi ohjattu.

Tietenkin kun huomaavat, että lapsi siitä tykkää niin miksi ei veisi aina uudelleenkin. Mutta nimenomaan vanhemmat sen lajivalinnan ihan aluksi tekevät, ei kolmevuotias muksu.

 

[LaTe_Show]

Eli tarkoittaako tämä nyt lopulta kuitenkin sitä, että se Esa Sievinen kuitenkin toimi ihan ok poikansa kohdalla, kun vei pienestä pitäen päivittäin uimahallille? Jos nimittäin Jani ei olisi viihtynyt siellä, niin eipä hänestä kai maailmanmestaria ja olympiamitalistia olisi koskaan tullut? Ja mites se Agassi oikein pärjäsi niin hyvin, vaikka mukamas vasten tahtoaan joutui pelaamaan ja harjoittelemaan?

Minähän vastasin sinulle aiemmin:

Riippuu täysin mikä on se vanhemman motiivi tässä taustalla. Jos ajatuksena on se, että "vauvauinti on lapsen polku kohti uinnin olympiakultaa" tai "minun lapsi piirtää nyt sillä hänestä tulee Picasso..." niin sitten se on pelottava lähtökohta vanhemmalta.

Agassin tapausta en tunne, mutta näin yleisesti niin lapsethan ovat myös äärimmäisen lojaaleja ja tottelevaisia vanhempien kohtaan, varsinkin voimakastahtoisten vanhempien suhteen. Osa tottelevat ja toisaalta osa protestoivat.

 

[eagle]

Juu, mutta kuvittelin, että nämä itsestäänselvät asiat voisi jättää kirjoittamatta. Fakta on se, että edes eagle ei sinne menny ilman vanhempiensa tahtoa, eikä olisi moisista asioista osannut edes haaveilla ilman, että lajin pariin olisi ohjattu.

Tietenkin kun huomaavat, että lapsi siitä tykkää niin miksi ei veisi aina uudelleenkin. Mutta nimenomaan vanhemmat sen lajivalinnan ihan aluksi tekevät, ei kolmevuotias muksu.

Noh jalkapalloon seuraan menin juuri sen takia, kun vaadin sinne päästä. Samoin jääkiekkoon isä/äiti ei olisi vienyt vielä 5-vuotiaana, mutta sanoin että "Pakko päästä, muuten en ala...". Molemmissa siis oli taustalla enemmän tai vähemmän se, että näin muiden tekevän sitä, näin urheilua telkkarista/kentän laidalta ja sain jalkapallon jalkoihini.

Vanhemman tehtävä on luoda mahdollisuudet harrastaa ja kannustaa siinä, mutta ei suinkaan käskeä mitä lapsi harrastaa mallia Williamssit. Noh toki iloisesti mennyt, ainakin rahallisesti, ura, mutta kuinka monta epäonnistunutta tapausta sitten on näitä "onnistuneita" kohti onkin sellainen mitä ei kukaan tiedä.

 

[LaTe_Show]

Fakta on se, että edes eagle ei sinne menny ilman vanhempiensa tahtoa, eikä olisi moisista asioista osannut edes haaveilla ilman, että lajin pariin olisi ohjattu.

En tiedä miten hyvä ystävä olet nimimerkki eagle:lle jotta voit puhua hänen asioistaan "tosiasioina tai faktoina", mutta (näin yleisesti) monesti lapsen harrastusvalinnat määräytyvät ihan siitä mitä ko paikkakunnalla / lähiympäristössä on yksinkertaisesti tarjolla. Unohtamatta sitä toista tärkeää tekijää eli mitä oma kaveripiiri harrastaa.

Kuten aiemmin laittamassani Salon Tennisseura-linkin takaa lukee niin:

Tennis on yksilölaji, ja jo tässä suhteessa eroaa perinteisesti harrastettavista joukkuelajeista, kuten jalkapallosta, jääkiekosta, salibandysta ja koripallosta. Siinä missä joukkuelajin harrastaja aloittaa usein harrastuksensa ystävien kautta ("Kaikki kaverini pelaavat, joten minäkin haluan"), yksilölajissa tämä on harvinaisempaa. Toki jotkut aloittavat tennisharrastuksen kaverin innostamana, mutta yleisin kontaktipinta harrastukseen ovat omat vanhemmat.

 

[J.Grönvall]

Noh jalkapalloon seuraan menin juuri sen takia, kun vaadin sinne päästä. Samoin jääkiekkoon isä/äiti ei olisi vienyt vielä 5-vuotiaana, mutta sanoin että "Pakko päästä, muuten en ala...". Molemmissa siis oli taustalla enemmän tai vähemmän se, että näin muiden tekevän sitä, näin urheilua telkkarista/kentän laidalta ja sain jalkapallon jalkoihini.

Vanhemman tehtävä on luoda mahdollisuudet harrastaa ja kannustaa siinä, mutta ei suinkaan käskeä mitä lapsi harrastaa mallia Williamssit. Noh toki iloisesti mennyt, ainakin rahallisesti, ura, mutta kuinka monta epäonnistunutta tapausta sitten on näitä "onnistuneita" kohti onkin sellainen mitä ei kukaan tiedä.

Niin menin minäkin mutta silti sinne piti viedä. Päinvastaisiakin tapauksia on varmaan jokaisen lähipiirissä ihan riittämiin, vanhemmalla iällä niitä sitten kiroilevat.

Tuo on juuri hyvä pointti Williamseista, että mitenkähän nykypäivänä mahtavat suhtautua asiaan, ovatko katkeria vai kiitollisia? Ja tosiaan, tuo on varmaan promillen promille kaikista yrittäjistä. Mutta siinä se tavallaan juuri onkin, että se todellinen määrä voi olla eksponentiaalinen ja kaikilla kova vimma päästä tähtitaivaalle. Se pakottaa suomalaisetkin reagoimaan siihen jotenkin, ei sille mahda mitään.

Urheilu on isoissa lajeissa jättiläismäistä bisnestä ja tulijoita kyllä riittää, ja uskoisin ettei keinoja juuri kaihdeta, edes länsimaissa.

 

[LaTe_Show]

Urheilu on isoissa lajeissa jättiläismäistä bisnestä ja tulijoita kyllä riittää, ja uskoisin ettei keinoja juuri kaihdeta, edes länsimaissa.

Tämä on tosiasia.

Mutta taas palataan alkupisteeseen ja (moraali-/arvo-)kysymykseen: onko huippu-urheilu loppujen lopuksi niin tärkeä juttu, että asiat tehdään keinoja kaihtamatta ja sillä riskillä, että isolla prosenttilla tulee näitä jotka eivät saa tarvittavaa menestystä...

Mikä on menestyksen hinta? Ja mikä on loppujen lopuksi tärkeää (puutarhan hoidon lisäksi siis)?

 

[J.Grönvall]

Tämä on tosiasia.

Mutta taas palataan alkupisteeseen ja (moraali-/arvo-)kysymykseen: onko huippu-urheilu loppujen lopuksi niin tärkeä juttu, että asiat tehdään keinoja kaihtamatta ja sillä riskillä, että isolla prosenttilla tulee näitä jotka eivät saa tarvittavaa menestystä...

Mikä on menestyksen hinta? Ja mikä on loppujen lopuksi tärkeää (puutarhan hoidon lisäksi siis)?

Heh, näinhän se on. Ja nämä aiheet menevät usein iloisesti sekaisin, kun aletaan oikein vääntäämään ja kääntämään, että mikä nyt sitten on hyvä ja mikä ei.

Se on kyllä ihan mielenkiintoinen aihe siinä mielessä, että usein tuntuu urheilukin muodostuvan jotenkin itseisarvoksi, urheillaan nyt vaan kun aina on urheiltu. Mutta joku vimma siinä on, kun se saa ihmiset tekemään omalle kropalleen vaikka mitä. Ja vielä tosiaan se, että huippu-urheilun saralla vain pienenpieni osa varastaa kaiken huomion.

Karrikoiden voisi kai sanoa, että huippu-urheilussa ei ole väliä millään muulla kuin voittamisella ja liikunnassa taas kaikki muu kuin voittaminen on olennaisinta. Sitten kun nämä menevät sekaisin niin saadaan aikaan pelkkä sekasotku, ainakin keskustelun tasolla.

Minun näkemykseni on sikäli selvä, että minusta urheilussa on kyse aina paremmuuden mittaamisesta suhteessa muihin, eli kilpailusta. Ja ilman kilpailua ei ole myöskään urheilua. Käsitetasolla siis.

Eli siitä johtaen, "Nuori Suomi" ei voi tuottaa urheilijoita jos se ei kannusta (ja pakota) kilpailemaan koko ajan. Tervepäisiä ihmisiä ja liikunnasta pitäviä ihmisiä sitten senkin edestä.

 

[LaTe_Show]

Minun näkemykseni on sikäli selvä, että minusta urheilussa on kyse aina paremmuuden mittaamisesta suhteessa muihin, eli kilpailusta.

Mutta kun puhuit huippu-urheilusta ja siitä miten maailmalla sitä toteutetaan keinoja kaihtamatta, niin miten pitkälle suomalaisen huippu-urheilun tulisi mennä niin moraali- kuin arvomielessä?

Toki aina voidaan kilpailla ja todeta, että "suomalainen oli 30s" mutta riittääkö pelkkä kilpaileminenkään?

Mitkä ovat ne keinot mitä pitäisi kaihtaa, vai todetaanko että riittää kun suomalainen saavuttaa TOP-30 sijoituksen?

Jatkoajan Kiina-malli aivan varmasti tuottaisi jotain huippuja, mutta olisiko se sen arvoista?

Ja (näin yleisesti) samaan aikaan on helppo kirjoittaa, että "huippu-urheiluun pitää panostaa", mutta mitä Sinä olet valmis tekemään tämän asian eteen? Jos tämä on tärkeä asia, niin paljonko käytät tähän omaa aikaasi? Lopulta kaikki kuitenkin näkyy siinä, miten paljon on itse valmis tekemään jonkin asian eteen töitä.

 

[J.Grönvall]

Mutta kun puhuit huippu-urheilusta ja siitä miten maailmalla sitä toteutetaan keinoja kaihtamatta, niin miten pitkälle suomalaisen huippu-urheilun tulisi mennä niin moraali- kuin arvomielessä?

No jos halutaan, että ollaan maailman parhaita jossain niin tuota samaa linjaahan meidän on kuljettava, tai sitten keksiä vaihtoehtoinen tapa. Kuten sanottua niin olosuhteet ovat mitä ovat ja niihin ei voi kuin sopeutua.

Jos halutaan pärjätä hiihdossa norjalaisille niin on harjoiteltava kuten norjalaiset jne. Kulloinenkin maailman huippu määrittää ne vaatimukset ja sinne sitten pyritään pääsemään mitä moninaisimmin keinoin. Ei aukottomasti voi sanoa, että Nadalin tie on ainoa tai paras tie, mutta meillä on faktaa siitä, että se toimii ainakin joidenkin yksilöiden kohdalla. Joten lähteäkö kopioimaan sitä vai tehdä jotenkin muuten on iso kysymys.

Henkilökohtaisesti jättäisin Nadalit muille maille, ei minusta ole mitään järkeä huippu-urheilun nimisssä tehdä mitä tahansa voittamisen eteen kuitenkaan. Ja täytyy muistaa, että Agassin, Nadalin tai Williamsin siskosten kohdalla puhutaan kuitenkin poikkeusyksilöistä, ollakseen maailman paras on pakko olla jo ihan luontaisia ominaisuuksia kyseisiin lajeihin.

Itse aina käytän vertailukohtana Michael Jordania, joka oli kuin rakennettu koripalloon. Minusta ei Jordania saisi, ei vaikka treenaisin tuhat ja taas tuhat tuntia kuin hullu.

Ja (näin yleisesti) samaan aikaan on helppo kirjoittaa, että "huippu-urheiluun pitää panostaa", mutta mitä Sinä olet valmis tekemään tämän asian eteen? Jos tämä on tärkeä asia, niin paljonko käytät tähän omaa aikaasi? Lopulta kaikki kuitenkin näkyy siinä, miten paljon on itse valmis tekemään jonkin asian eteen töitä.

Minulle on käymässä niin, että urheiluihminen on vähenemässä ja muut asiat kiinnostavat enemmän. Eli loppujen lopuksi asia on minulle aika yhdentekevä noin isossa kuvassa, seuraan joitakin lajeja ja siinä se melkein on. Niistäkin mm. jefu on sellainen, että Suomi ei ole siinä mitenkään merkittävä maa.

Esimerkiksi aiemmin rakastamani laji, jalkapallo, on menny huipputasolla jotenkin mauttomaksi rahan vuoksi. Tai sanotaan, että raha näyttelee liian isoa roolia huippufutiksessa nykyään. Ei kukaan pelaaja ole kymmenien miljoonien arvoinen. Ja kuitenkin se futisromantikko minussa arvostaa sellaista taitoa rakentaa joukkuetta ja pärjätä niillä mitä on. En jaksa seurata huippufutista nykyään oikeastaan lainkaan.

No, kuitenkin itse aiheeseen, niin henkilökohtaisesti en varmaankaan tee huippu-urheilun suhteen yhtään mitään. Arvostan urheilijoiden tekemää työtä ja heidän taitojaan mutta en muuta. Koko huippu-urheilun kenttään liittyy kuitenkin niin paljon sellaista siivellä menemistä, että ei minua kiinnosta enää kuunnella Kojonkoskea tai Korjuksia. Suojatyöpaikkoja.

Huippu-urheiluun panostetaan ja tullaan panostamaan niin kauan kuin se nähdään tärkeänä säilyttää.

 

[LaTe_Show]

No jos halutaan, että ollaan maailman parhaita jossain niin tuota samaa linjaahan meidän on kuljettava, tai sitten keksiä vaihtoehtoinen tapa. Kuten sanottua niin olosuhteet ovat mitä ovat ja niihin ei voi kuin sopeutua, tai keksiä ihan uusi tapa.

Tottakai kai näin tehdään "perustasolla". Mutta kun puhutaan siitä, että toinen kaveri käyttää kaikki keinot, keinoja kaihtamatta niin miten pitkälle suomalainen arvomaailma on valmis menemään urheilussa sen menestyksen perään? Samaan aikaan suuri yleisö vaatii suomalaisilta hiihtäjiltä mitaleja mutta samalla nauretaan ja halveksitaan sitä, kun jäädään dopingista kiinni. KuPS - JJK peli ei kiinnosta, kun se on potkupalloa, mutta joka lauantai huudetaan televisiolle ManU:n voitolle ja täytetään olympiastadion kun Arsenal-City pelaavat.

No, kuitenkin itse aiheeseen, niin henkilökohtaisesti en varmaankaan tee huippu-urheilun suhteen yhtään mitään. Arvostan urheilijoiden tekemää työtä ja heidän taitojaan mutta en muuta.

Nyt en syylistä sinua, mutta tätähän tämä on nykyään. Urheilu ei ole enää tarpeeksi seksikäs ajanviete ihmiselle ja tämä näkyy niin junioritoiminnassa (joka toimii huippu-urheilun alustana) kuin myös huippu-urheilussa itsessään, kun ei saada enää perseitä penkeille seuraamaan kansallista huippu-urheilua. Eikä enää kansaivälinen urheilukaan tunnu kiinnostavan, kun katsoo kuinka paljon oli yleisöä Salpausselän skaboissa.

Toisekseen, urheiluseurat tarvitsevat tottakai rahaa, mutta toiseksi tärkein asia seuroille on saada ihmisten vapaa-aika käyttöönsä jotta he toimisivat juniorikentillä ja siten antaisivat aikaa junioreille. Paljon on näitä, jotka ovat mukana kun se oma juniori pelaa mutta sitten heistä iso osa lopettavat kun poikakin lopettaa. Tässä on iso ongelma seuroille, kun eivät pysty sitouttamaan näitä ihmisiä jatkamaan toiminnassa...

Mutta iso haasteita on Suomella edessä. Sanotaan, että huippu-urheiluun pitäisi panostaa, mutta se lähtee ihan juuritasolta liikkeelle, ja valitettavasti sille tasolle on äärimmäisen vaikea löytää ihmisiä mukaan toimintaan ja ennenkaikkea siten että ovat motivoituneita tekemään parhaansa - lasten hyvinvoinnin, ja suomalaisen huippu-urheilun eteen.

 

[J.Grönvall]

Tottakai kai näin tehdään "perustasolla". Mutta kun puhutaan siitä, että toinen kaveri käyttää kaikki keinot, keinoja kaihtamatta niin miten pitkälle suomalainen arvomaailma on valmis menemään urheilussa sen menestyksen perään? Samaan aikaan suuri yleisö vaatii suomalaisilta hiihtäjiltä mitaleja mutta samalla nauretaan ja halveksitaan sitä, kun jäädään dopingista kiinni. KuPS - JJK peli ei kiinnosta, kun se on potkupalloa, mutta joka lauantai huudetaan televisiolle ManU:n voitolle ja täytetään olympiastadion kun Arsenal-City pelaavat.

Niin aivan, ei tarpeeksi pitkälle. Tai sanotaan, että urheilua kohtaan on usein hyvin romanttinen kuva. Esimerkiksi doping-asiaan liittyy aivan käsittämättömiä paradokseja, tapaus Mika Myllylä nyt ehkä räkeimpänä. Kari-Pekka Kyröä ruoskitaan oikealta ja vasemmalta, vaikka voidaan hyvällä syyllä ainakin epäillä, että hän teki tasan sen mitä kaikki muutkin maat.

Onhan aika klassinen ajatus, että dopingin käyttö ei ole "rikos", ainoastaan kiinnijääminen on.

Nyt en syylistä sinua, mutta tätähän tämä on nykyään. Urheilu ei ole enää tarpeeksi seksikäs ajanviete ihmiselle ja tämä näkyy niin junioritoiminnassa (joka toimii huippu-urheilun alustana) kuin myös huippu-urheilussa itsessään, kun ei saada enää perseitä penkeille seuraamaan kansallista huippu-urheilua. Eikä enää kansaivälinen urheilukaan tunnu kiinnostavan, kun katsoo kuinka paljon oli yleisöä Salpausselän skaboissa.

Onhan meillä esimerkiksi jääkiekko jolla on kansallisesti kuitenkin poikkeuksellisen vahva brändi ja kiinnostavuus. Muuten allekirjoitan kyllä sen, että surullisen vähän itse tapahtumissa käydään ja tuetaan toimintaa sillä tavoin.

Tai voihan se olla niin, että nyt lökäpöksyt ja alamäkiluistelijat vetäisivät isot yleisöt, eli on tapahtumassa murros urheilukentässä.

Toisekseen, urheiluseurat tarvitsevat tottakai rahaa, mutta toiseksi tärkein asia seuroille on saada ihmisten vapaa-aika käyttöönsä jotta he toimisivat juniorikentillä ja siten antaisivat aikaa junioreille. Paljon on näitä, jotka ovat mukana kun se oma juniori pelaa mutta sitten heistä iso osa lopettavat kun poikakin lopettaa. Tässä on iso ongelma seuroille, kun eivät pysty sitouttamaan näitä ihmisiä jatkamaan toiminnassa...

Minä olen pohtinut sitä, että seurojenkin pitäisi mahdollisuuksiensa rajoissa muuttua, pyrkiä lisäämään palvelutarjontaa. Esimerkiksi saada kuntoliikkujia sitoutettua kuin kuntosalit ikään, aletaan myymään kylmästi vuoden jäsenyyksiä ja kaikenmaailman juoksukouluja ja ulkohöntsyvuoroja.

Mutta siinäkin tullaan sitten siihen ongelmaan, että volyymia pitäisi olla paljon jotta voisi palkata kokopäiväisiä ihmisiä töihin. Ja tavallaan tuolla rahoittaa taas sitä seuran kilpaurheilupuolta ja mahdollistaa sinne paremmat olosuhteet.

Vapaa-ajan käyttäminen toimintaan vaatii rakkautta lajiin ja sitä on tietysti mahdoton alkaa vaatia yhdeltäkään. Päinvastoin pitäisi pystyä antamaan vastavuoroisesti jotain takaisin.

 

[J.Grönvall]

Voi vittu, mitä paskaa taas sinulta...

Jep, hieno argumentti jälleen. Mutta mihinkäs se tiikeri raidoistaan...

 

[Z-hän elää]

Eikös hiihdon osalta joskus puhuttu, että huipulle pääsemiseksi (= pohjien luomiseksi) vaaditaan noin kymmenen vuoden harjoittelu ja sitten voidaan aloittaa vasta se tehoharjoittelu?

Eli 20-vuotias maailmancupia kiertävä hiihtäjä olisi aloittanut määrätietoisen treenin jo kymmenvuotiaana!

Täällähän käydään (pääosin) oikeaa, asiallista ja perustelua keskustelua. Hämmästyttävää:) Tai sitten ei, kun katsoo, ketkä ovat asialla ja ketkä eivät.

Hiíhdosta: se on tosiaan laji, jossa ihan muutamia poikkeuksia (Therese Johaug, Iivo Niskanen) aikuisten huipulle ts. menestymään ei ole mitään asiaa kuin aikaisintaan 25 ikävuoden jälkeen. Maailmancupia ym. kierretään toki aikaisemmin, mutta se on osa tehoharjoitteluvaihetta.
Sellaista hiihtäjää ei maailmasta löydy, joka olisi kiinahiihtänyt kymmenvuotiaasta, saati aiemmin. Toki ladulla on voitu painella vaikka palopostin kokoisesta, mutta muut lajit putosivat esim. Iivo Niskaselta (jalkapallo ja yleisurheilu) pois vasta Vuokattiin hiihtolukioon siirtyessä. Samalla pikku hiljaa käynnisteltiin myös sitä tehoharjoittelua (joka on yhä kesken; Niskasella ruuvia kiristetään sekä tehojen että määrien suhteen vielä monta vuotta).

P.S. En tiedä, onko kukaan niin älytön, että tosissaan tunkee aloitus-, erikoistumis- ja (teho)harjoitteluvaihetta samaan muottiin lajien luonteesta riippumatta; se ei ole pelkästään megalomaanista tietämättömyyttä realiteeteista, vaan lähinnä mielenvikaista. Toisaalta, onhan täälläkin esitetty esim. klassisen baletin ja/tai taitoluistelun ja jääkiekon olevan niin identtisiä lajeja, että edellisten kehitysvaiheet, urapolut ja metodit kelpaavat suoraan jälkimmäiseen kopioitaviksi.

 

[J.Grönvall]

Toki ladulla on voitu painella vaikka palopostin kokoisesta, mutta muut lajit putosivat esim. Iivo Niskaselta (jalkapallo ja yleisurheilu) pois vasta Vuokattiin hiihtolukioon siirtyessä. Samalla pikku hiljaa käynnisteltiin myös sitä tehoharjoittelua (joka on yhä kesken; Niskasella ruuvia kiristetään sekä tehojen että määrien suhteen vielä monta vuotta).

Osaatko sanoa paljonko "Niskaselle" tulee hiihtoa per viikko ennen tuota lukiossa aloitettua tehoharjoittelua, sanotaan siis ikävuosien 10-16 välillä?

Eli minkälainen pohja vaaditaan siihen, että keho ylipäätään kestää tehoharjoittelua hiihdossa.

 

[Z-hän elää]

Osaatko sanoa paljonko "Niskaselle" tulee hiihtoa per viikko ennen tuota lukiossa aloitettua tehoharjoittelua, sanotaan siis ikävuosien 10-16 välillä?

Eli minkälainen pohja vaaditaan siihen, että keho ylipäätään kestää tehoharjoittelua hiihdossa.

Se on kuulemma aika yksilöllistä ja lukuja pitäisi kysyä joltain lajiniilolta (tämä jengi on oikeasti ehkä vierainta, noin työn ulkopuolella:). Katotaan jos saan kaivetuksi jonkun tolkun yleisraamin aiheesta myöhemmin. Mutta sen tiedän, että siinä parikymppisenä aletaan mennä 500-600 vuositunnin hujakoilla ja aikuisena tapissaan määrä on jotain 700-800 h/vuosi (josta on tietty järkevää tulla jossain vaiheessa myös alaspäin, vrt. esim. A-K Saarinen).

Kokonaan toinen juttu on, että hiihdossa(kaan) määrä ei yksin ole autuaaksi tekevä homma. Liian aikaisilla, väärin kuormittavilla/jaksotetuilla, väärässä ympäristössä, puolikuntoisina tehdyillä jne. jne. treeneillä voidaan ryssiä koko homma useammaksi kaudeksi (Suomessa on oikein erikoistuttu tähän:). Mutta se on myös spesifimmän osaamisen ja vähän eri keskustelunkin paikka.

 

[LaTe_Show]

Onhan meillä esimerkiksi jääkiekko jolla on kansallisesti kuitenkin poikkeuksellisen vahva brändi ja kiinnostavuus. Muuten allekirjoitan kyllä sen, että surullisen vähän itse tapahtumissa käydään ja tuetaan toimintaa sillä tavoin.

Vielä toistaiseksi jääkiekko kiinnostaa, mutta tälläkin kaudella on merkkejä siitä, että katsojamäärät ovat laskussa. Ensi kausi onkin mielenkiintoinen seurata katsojamääriä kun on KHL-Jokerit ja Liigassa Sport.

Minä olen pohtinut sitä, että seurojenkin pitäisi mahdollisuuksiensa rajoissa muuttua, pyrkiä lisäämään palvelutarjontaa. Esimerkiksi saada kuntoliikkujia sitoutettua kuin kuntosalit ikään, aletaan myymään kylmästi vuoden jäsenyyksiä ja kaikenmaailman juoksukouluja ja ulkohöntsyvuoroja.

Mutta siinäkin tullaan sitten siihen ongelmaan, että volyymia pitäisi olla paljon jotta voisi palkata kokopäiväisiä ihmisiä töihin. Ja tavallaan tuolla rahoittaa taas sitä seuran kilpaurheilupuolta ja mahdollistaa sinne paremmat olosuhteet.

Tuo volyymi on yksi syy miksi oli Nuori Suomi ja juuri mainitsemasi syiden vuoksi. On erittäin haastavaa urheiluseurojen kasvattaa volyymia perheillä, koska käytännössä tämä "perheaktiviteetti" tulisi tapahtua samaan aikaan sen oman junioritoiminnan kanssa. Toinen ongelma on siinä, että harva seura omista mitään fasiliteettejä, joten heillä on iso kynnys vuokrata mitään vuoroja jos kysyntää ei ole.

Mutta ilman muuta olen samaa mieltä siitä, että seuroilla on peiliin katsomisen paikka. Huvittavaa tässä on se, että bisnesmaailma palkkaa Tammiset ja muut urheilupersoonat kertomaan miten ovat hoitaneet toimintansa mutta samaa ei tapahtu päinvastoin. Kuinka moni seura hyötyisi siitä, että voisi kuulla projektivastaavalta meni paikallisen ostoskeskuksen rakentaminen suuniteltiin ja toteutettiin jne.

Vapaa-ajan käyttäminen toimintaan vaatii rakkautta lajiin ja sitä on tietysti mahdoton alkaa vaatia yhdeltäkään. Päinvastoin pitäisi pystyä antamaan vastavuoroisesti jotain takaisin.

Näinhän se on. Valitettavasti nykyperheet ovat valmiita maksamaan siitä, että oma juniori saa harrastaa ohjatusta ja ennenkaikkea siten että itsellään tulee sitä "omaa aikaa".

 

[siffa]

Hyvää keskustelua on käyty täällä. On tullut tenniksen suhteen todistetuksi se, mitä vaatii maailman huipulle pääseminen. On käyty läpi se, mitä vaatii tenniksessä, että on ylivoimaisesti Suomen paras ja sijoittuu sillä tehdyllä panostuksella tällä hetkellä miesten ATP-listalla maailman 39:ksi parhaaksi. Jarkko Niemisen seuraajaa ei miehissä Suomessa ole näköpiirissä, joten tenniksessä on nostettu Suomessa kädet ylös maailman huippua ajatellen. Naisten puolella tenniksessä matka maailman huipulle on vielä kivikkoisempi. Jalkapallossa ja jääkiekossa kilpailu on kiristinyt Suomessa jo nyt niin kovaksi, että 12-vuotisten AAA-sarjoissa ei huipulla enää tuplaharrastajia ole, koska lajiharjoittelu ja pelit vaativat paljon aikaa.

 

[erku]

Hiíhdosta: se on tosiaan laji, jossa ihan muutamia poikkeuksia (Therese Johaug, Iivo Niskanen) aikuisten huipulle ts. menestymään ei ole mitään asiaa kuin aikaisintaan 25 ikävuoden jälkeen. Maailmancupia ym. kierretään toki aikaisemmin, mutta se on osa tehoharjoitteluvaihetta.

No ei se nyt ihan noinkaan ole. Petter Northug voitti ekan maailmancupin osakilpailun 20-vuotiaana. 23-vuotiaana hän oli jo kiistaton hiihtokuningas. Dario Cologna voitti 22-vuotiaana tour de skin ja 23-vuotiaana olympiakultaa. Marit Björgen voitti ekan MM-kullan 22-vuotiaana. Charlotte Kalla voitti tour de skin 20-vuotiaana ja olympiakultaa 22-vuotiaana. Justyna Kowalczyk saavutti ekan olympiamitalin 23-vuotiaana. Astrid Jacobsen voitti maailmanmestaruuden 20-vuotiaana. Heidi Weng voitti MM-pronssia ja viestikultaa 21-vuotiaana. Krista Lähteenmäki saavutti kaksi viestimitalia MM-kisoissa 20-vuotiaana.

Minusta tuossa on jo ihan riittävä lista osoittamaan, että menestys nuorella iällä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Etenkin naisten puolella näyttäisi ennemmin olevan sääntö kuin poikkeus, että jos urallaan ylipäätään haluaa olla ihan maailman parhaita, niin jo viimeistään 23 vuoden tienoilla on oltava mitalivauhdissa.

 

[LaTe_Show]

Jalkapallossa ja jääkiekossa kilpailu on kiristinyt Suomessa jo nyt niin kovaksi, että 12-vuotisten AAA-sarjoissa ei huipulla enää tuplaharrastajia ole, koska lajiharjoittelu ja pelit vaativat paljon aikaa.

Tästä voidaan joissain tapauksissa olla eri mieltä, viimeisimpänä esimerkkinä vaikka nuorten maailmanmestari Teuvo Teräväinen.

Mutta ilahduttavaa, että et ole enää vaatimassa 3-4-vuotiaana lajivalintaa ja samalla systemaattisen lajiharjoittelun aloittamista. Tuohan olikin jo lähtökohtaisestikin järjetön heitto.

 

[erku]

Itselleni ei Urheilusanomat tule, mutta futisforumin mukaan tämän viikon aviisissa olisi juttu islantilaisesta juniorijalkapallosta. Kuulemma 10-vuotiailla pojilla olisi kahdet lajiharjoitukset päivässä. Olisi mielenkiintoista jos joku lehden omaava viitsisi referoida jutun sisällön, jotta saisimme tarkempaa tietoa tästä mielenkiintoisesta järjestelmästä.

 

[Z-hän elää]

No ei se nyt ihan noinkaan ole.
Minusta tuossa on jo ihan riittävä lista osoittamaan, että menestys nuorella iällä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Etenkin naisten puolella näyttäisi ennemmin olevan sääntö kuin poikkeus, että jos urallaan ylipäätään haluaa olla ihan maailman parhaita, niin jo viimeistään 23 vuoden tienoilla on oltava mitalivauhdissa.

Joo, mutta nämä northugit ja björgenit ovat aika lailla luku sinänsä muutenkin... ja esim. viestimitalit voi napsia ns. keskeneräinenkin urheilija. Vastakkaisia esimerkkejäkin löytyy myös suomalaisnaisista (Kuitunen, Saarinen).
Mutta totta kai tässäkin pitää paikkansa, ettei mitään yhtä oikeaa ja kaikille sopivaa tietä, saati "tuotantolinjaa", ole olemassa. Se mikä toimii Northugille, ei toimi Matti Heikkiselle.

 

[siffa]

No ei se nyt ihan noinkaan ole. Petter Northug voitti ekan maailmancupin osakilpailun 20-vuotiaana. 23-vuotiaana hän oli jo kiistaton hiihtokuningas. Dario Cologna voitti 22-vuotiaana tour de skin ja 23-vuotiaana olympiakultaa. Marit Björgen voitti ekan MM-kullan 22-vuotiaana. Charlotte Kalla voitti tour de skin 20-vuotiaana ja olympiakultaa 22-vuotiaana. Justyna Kowalczyk saavutti ekan olympiamitalin 23-vuotiaana. Astrid Jacobsen voitti maailmanmestaruuden 20-vuotiaana. Heidi Weng voitti MM-pronssia ja viestikultaa 21-vuotiaana. Krista Lähteenmäki saavutti kaksi viestimitalia MM-kisoissa 20-vuotiaana.

Minusta tuossa on jo ihan riittävä lista osoittamaan, että menestys nuorella iällä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Etenkin naisten puolella näyttäisi ennemmin olevan sääntö kuin poikkeus, että jos urallaan ylipäätään haluaa olla ihan maailman parhaita, niin jo viimeistään 23 vuoden tienoilla on oltava mitalivauhdissa.

Se on vanha mantra, että vasta 25-vuotiaana pystyy hiihtämään arvokisamitaleja. Hiihtäjät aloittavat yhä nuorempina hiihtämisen ja saavat jo lapsina ja junioreina sellaiset pohjat, että 17-vuotiaina harjoittelevat hiihtoa jopa 650 tuntia vuodessa. Matti Heikkinen hiihti saman ikäisenä 400 tuntia vuodessa. Kirjoitin Norjan hiihdon lapsi- ja juniorijärjestelmästä tänne Sotshin aikoihin. Kaikissa urheilulajeissa, missä on aikuisena mahdollisuus päästä leivän syrjästä kiinni ja jopa muhkeisiinkin rahoihin, kilpailu kovenee ja merkitsee yhä nuorempana lajin harrastamisen/harjoittelun aloittamisen. Länsimaissa kaikki tapahtuu vanhempien ja urheiluseurojen ohjauksessa. Joissain maissa, kuten Kiinassa, valtion ohjaamat urheilujärjestelmät tuottavat tähtiurheilijat.

 

[erku]

Se on vanha mantra, että vasta 25-vuotiaana pystyy hiihtämään arvokisamitaleja. Hiihtäjät aloittavat yhä nuorempina hiihtämisen ja saavat jo lapsina ja junioreina sellaiset pohjat, että 17-vuotiaina harjoittelevat hiihtoa jopa 650 tuntia vuodessa. Matti Heikkinen hiihti saman ikäisenä 400 tuntia vuodessa.

Varmasti näin. Toisaalta myös hiihdon muuttuminen lajina on johtanut siihen, että yhä nuorempana voi menestyä. Rataprofiilien loiventuminen, latupohjien koveneminen, välineiden kehittyminen, massalähtöjen ja sprinttien tulo kisaohjelmaan sekä veridopingin parempi kitkeminen ovat johtaneet siihen, että hiihto lajina on jossain määrin muuttunut äärimmäisestä kestävyyslajista myös enemmän nopeus-, taito- ja voimaominaisuuksia vaativaksi lajiksi. Siksi joku Petter Northug saattoi voittaa parikymppisenä maailmancupin osakilpailun yhteislähdöllä, vaikka väliaikamuotoisessa kisassa mies ei tahtonut selviytyä edes maailmancupin pisteille.

 

[LaTe_Show]

Varmasti näin. Toisaalta myös hiihdon muuttuminen lajina on johtanut siihen, että yhä nuorempana voi menestyä.

Juuri näin ja erinomaista pohdintaa veli-erkulta.

Tämän vuoksi asiat pitää nähdä kokonaisvaltaisesti, eikä siten että yksi asia olisi (ratkaisun) avain kaikkiin ongelmiin.