Nuori Suomi ry

  • 989 867
  • 5 368

P.Sihvonen

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ei ole. Antaa urheilun näyttää, kuka kulloinkin on
Mennäkö päiväkotiin vai urheilemaan

En ihan ymmärrä mitä haet nyt takaa, sillä käsittääkseni Suomessa eri lajien seuroissa pyritään maailman huipulle ja sinne myös päästään. Jos vaikka taitoluistelua harjoitteleva 7-vuotias tekee 4-6 jääharjoittelua viikossa ja siihen päälle oheisharjoitukset niin onko se selvästi vähemmän kuin jossain muissa lajin huippumaissa?

Tämä taitoluisteluesimerkki on briljantti! Meillä taitoluistelussa harjoitellaan riittävä määrä verrattuna maailman huipputasoon. Ja kyse on todella hurjia harjoitusmääriä vaativasta lajista.

Lapset siellä taitoluistelussa eivät mitenkään kärsi harjoitusmääristään. Toteutuu se nimimerkki siffan "lasten ehdoilla".

Meiltä usein jää huomaamatta, että 1-6-vuotiaat suomalaiset lapset ovat 8-10 tuntia päiväkodissa päivittäin, kun heidän vanhempansa tekevät uraa. Sen rinnalla on pelkkää leikkiä ja hupia, jos vaikkapa 6-vuotias luistelee 2-4-tuntia päivässä oman isänsä hellässä valvonnassa. Tohdin väittää, että päiväkodissa oleminen on paljon rasittavampaa lapsen aivoille kuin leikki jäällä tai uima-altaassa tai minkä muun tahansa urheilun parissa.

"Lapsen ehdoilla" urheileminen on pelkkää perheen luxusta. Lasten puolella ei ole mitään ongelmaa. Ongelma on siinä, että niin harvat vanhemmat jaksavat rakastaa lapsiaa niin paljon, että tarjoavat heille sauman oppia jotain erityistä.

Miksi tiedän todistaa tästä näin voimallisesti johtuu siitä, että oma isäni mahdollisti itselleni ja veljelleni nämä nykyiset elämämme, jossa harrastuksesta on kasvanut hyvin palkattu työ. Naapurin Sepon isä sen sijaan sanoin ne kuuluisat sanansa, että hän on tyytyväinen, kun pääsi palelemasta sieltä kaukalon laidalta ja lopettivat koko homman jo varhain. Seppo on nyt varastomies. Ja hyvä ammattihan sekin on.

Johtava
 

msg

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sopimustekninen verovelka
En ihan ymmärrä mitä haet nyt takaa, sillä käsittääkseni Suomessa eri lajien seuroissa pyritään maailman huipulle ja sinne myös päästään. Jos vaikka taitoluistelua harjoitteleva 7-vuotias tekee 4-6 jääharjoittelua viikossa ja siihen päälle oheisharjoitukset niin onko se selvästi vähemmän kuin jossain muissa lajin huippumaissa?

Jos pysytään jääkiekossa, niin tämän ketjun virallinen benchmark junnutreenin määrälle ja laadulle on tämä siffan moneen kertaan nostama Nicolas, johon siis voidaan kaikkia samanikäisiä suomalaisia kiekkoilijan alkuja verrata.

En ole taitoluistelun asiantuntija eli en tiedä ovatko nuo mainitsemasi harjoitusmäärät lajin huippumaiden tasolla. Sen tiedän, että taitoluistelussa suoritetaan karsintaa ja kustannukset ovat näille huipulle pyrkivillä sellaisia, ettei niitä persaukiset perheet maksele. Jää maksaa heillekin ja valmennuksessa on ammattimaisuutta eikä näitä maksajia ole kiekon tapaan kymmeniä per ikäluokka.
 

Fordél

Jäsen
Miksi tiedän todistaa tästä näin voimallisesti johtuu siitä, että oma isäni mahdollisti itselleni ja veljelleni nämä nykyiset elämämme, jossa harrastuksesta on kasvanut hyvin palkattu työ. Naapurin Sepon isä sen sijaan sanoin ne kuuluisat sanansa, että hän on tyytyväinen, kun pääsi palelemasta sieltä kaukalon laidalta ja lopettivat koko homman jo varhain. Seppo on nyt varastomies. Ja hyvä ammattihan sekin on.

Juuri tossa lenkillä ollessani mietin tätä lapsen ja nuoren harrastamisen kulkua. Monesti lapsen tai nuoren toiveet ammattiurasta lytätään tylyillä prosenteilla. Halutaan kertoa mikä on realismi. Kannattaa käydä koulut jne.

Tottahan toki vain ani harva pääsee aikanaan ammattilaiseksi omassa lajissaan. Ja kouluhan pitää hoitaa kunnialla, olivat harrastukset mitkä tahansa. Sehän on itsestään selvää.

Silti jotenkin mua häiritsee tällainen lyttäys. Se, että lapsi ja nuori pääsee toteuttamaan omaa intohimoaan, kokeilemaan omia rajojaan ja laittamaan itsensä täysillä likoon, ovat jo isoja juttuja. Jo näiden kokemusten takia vanhempien kannattaa tukea lapsiaan ja mahdollistaa lapsille harrastaminen mahdollisimman pitkään. Vaikka käteen ei jäisi ammattia niin jo pelkkä liikunnallinen elämäntapakin on hieno voimavara aikuisena. Ja vaikka ei ammattilaisura aukea pelaajana niin voit työllistyä rakkaan lajisi pariin muissa merkeissä: valmentajana, lajiliiton työntekijänä, toimittajana jne.

Eli tässäkin kohtaa pitäisi vanhempien nähdä vähän sitä yhtä laidan vierellä paleltua iltaa pidemmälle. Jos lapsella intoa riittää niin antaa palaa vaan!
 

Fordél

Jäsen
Jos pysytään jääkiekossa, niin tämän ketjun virallinen benchmark junnutreenin määrälle ja laadulle on tämä siffan moneen kertaan nostama Nicolas, johon siis voidaan kaikkia samanikäisiä suomalaisia kiekkoilijan alkuja verrata.

Kokonaisuuhan se on mikä ratkaisee. Tarvitaan riittävä määrä toistoja. Osa niistä tulee ohjatusti seuran treeneissä, mutta paljon vaaditaan omatoimista treenausta. Ehkä jossain maissa ohjatun treenin osuus on isompi, mutta se kokonaisuus lienee aikalailla sama, kun puhutaan huipulle päässeistä.
 

P.Sihvonen

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ei ole. Antaa urheilun näyttää, kuka kulloinkin on
Jääkiekko ensin, sitten koulu, sanoi isäni

Juuri tossa lenkillä ollessani mietin tätä lapsen ja nuoren harrastamisen kulkua. Monesti lapsen tai nuoren toiveet ammattiurasta lytätään tylyillä prosenteilla. Halutaan kertoa mikä on realismi. Kannattaa käydä koulut jne.

Meillä sanottiin kotona, että "treenatkaa pojat, kouluja ehtii kyllä sitten käydä myöhemmin, mutta ne koulutkin kannattaa käydä". Näin sanoi diplomi-insinööri-isämme. Kaikki tehtiin aina jääkiekon ehdoilla. Yhtäkään kiveä ei jätetty kääntämättä. Toinen veljeksistä pääsi sitten Leijoniin asti eikä NHL:kään ollut kaukana. Itselleni muodostui jääkiekosta hieman toisenlainen ammattiura.

Kai me veljeni kanssa olemme kuitenkin siinä alle promillessa, joille kaikista harrastajista lajista tuli työ. Ja meillä aina kaikki tehtiin "lasten ehdoilla".

Onni oli myös se, että Nuori Suomi ei vielä kahlinnut meitä. Minä sain aina pelata sen, minkä ansaitsin. Veljeni sai pelata lähes koko pelin, kun hänen koutsinsa kuten JOKP:ssa Harri Sinkko, ymmärsi urheilun hengen. Omassa ikäluokassani Itä-Suomessa Pekka Tirkkonen (SaPKo) pelasi aina lähes koko pelin - ja ilmankos hänestä tulikin sitten alueemme paras. Olisi ollut verinen vääryys jakaa peli- ja harjoitusaika jonkun Jani-Petterin kanssa sen tähden tasan, että hänen isänsä maksoi harrastuksesta saman verran. Minä olin niin lahjaton, että jos olisin vähänkin joutunut jakamaan peli- ja harjoitusaikaani tasan niiden kanssa, jotka treenasivat ja pelasivat puolilla valoilla, ei minusta olisi koskaan tullut 150 ottelun Mestis-ja 89-liigapelin pelaajaa. Pidän kohtuullisena sitä, että sain ansaitsemani, sillä heräsin neljännellä, viidennellä ja kuudennella luokalla joka aamu talvisin klo 06 ja menin jäälle ennen koulunalkua. Äiti laittoin aamiaisen ja isä kuskasi kukonlaulunaikaan.

No, joku joka ei ole elänyt kuten minä olen elänyt tai ei ole oman lapsensa kanssa elänyt niin kuin isäni eli minun ja veljeni kanssa kysyy tietysti, että miksi meiltä ei tullut NHL-pelaajia, vaikka teimme kaikkemme ja ylikin. Vastaan, että meidän tekemisemme riittii siihen, mihin se riitti. Meidän lahjoilla ja meidän työmäärällä yllettiin siihen mihin yllettiin. Jos minä olisin tehnyt yhtään vähemmän, en olisi koskaan pelannut edes Mestiksessä. Jos veljeni olisi tehnyt vähemmän, ei hän olisi moninkertainen MM-mitalisti ja Suomenmestari.

Ja kun huomasin, etten voi päästä pidemmälle jääkiekossa, muistin isäni sanat: Opiskella ehtii aina...

Johtava, isänsä koulukunnan tuote

PS. Ja olisi toki mukava kuulla muiden nimimerkkien vastaavia tarinoita. Tarinoita kertomusten isänä tai kertomusten junioriuheilijoina.
 

Wäinö#16

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit, Ducks, Red Wings, Griffins
Kun kirjoitat, että "Koko laji hyötyy mitä paremmin saadaan lahjakkuuspotentiaali käytettyä ja silloin on hyvä kehittää sellaisia valmennus- ja kilpailujärjestelmiä, jotka ottavat mahdollisimman hyvin huomioon nämä nuorten kehitysvaiheet", joudumme määrättyjen realiteettien eteen:

Jääkiekkoa voi harjoitella säällisellä tavalla vain silloin, kun jäällä on 20 junioripelaajaa riippumatta, missä iässä ollaan. No, keskikokoisella paikkakunnalla yhden ikäluokan koko on noin 60-70 poikaa (sis. veskarit). Miten jakaisit 20+3 pelaajan ryhmiin nuo pojat? Tarvitaan kuitenkin kolme joukkuetta. Laittaisitko ikään kuin "sekajoukkueet", jolloin kaiken tasoisia pelaajia olisi kaikissa joukkueissa? Vai muodostaisitko "tasojoukkueet"?

Riippumatta siitä, tehtäisiinkö taso- vai sekajoukkueet, haaste on seuraava. Tarvitaan kolme päävalmentajaa, ja joka joukkueelle myös apuvalmentajat. No, pysytään siinä, että keskimäärin on hankalaa saada tasokas valmentaja edes yhdelle noista joukkueista. Toisen joukkueen päävalmentajan taso putoaa jo radikaalisti. Ja kolmannesta puhumattakaan...

Eli on melkoista haihattelua määräänsä enempää ottaa huomioon "pelaajien erilaisia kehitysvaiheita".

Johtava

Ilman muuta olen tasojoukkueiden kannalla. Mitä kovempi kilpailu, sen parempi. Pointti oli kuitenkin toisaalla eli siinä mitä Kerttulakin kirjoitti muutaman vuoden takaisessa jutussaan eli pitäisikö isokokoisille pelaajille antaa jotain erityishuomiota. Tämä liittyen siis siihen, että lähes kaikki Suomen parhaista junnupelaajista on viime vuosina ollut varsin pienikokoisia.

Jos mennään populistisella periaatteella, että "urheilu on palautettava urheiluun", niin silloinhan esim. isokokoiset mutta sillä hetkellä keskinkertaiset luistelijat pitää jauhaa kilpailun rattaisiin. Samoin vaikkapa sillä hetkellä pienikokoiset, mutta selkeästi hyvää pelikäsitystä ja taitopotentiaalia omaavat. Käytännössähän näin ei kuitenkaan tehdä, vaan seuroissa tehdään paljonkin sellaisia yksittäisiä ratkaisuja, joissa valmentaja antaa joillekin yksilöille enemmän siimaa, vaikka juuri sillä hetkellä joku toinen olisikin enemmän pelipaikan arvoinen, jos kuitenkin näkee sitä piilevää potentiaalia. Junnu-urheilu on siitä onneksi joustavaa, että nuorempia voidaan hyvin peluuttaa vanhemmissa ikäluokissa jne.

Tällaisessa yksilön tarpeiden ja toisaalta lahjakkuuden ja erilaisten peliroolien tunnistamisessa voidaan mielestäni tehdä suomalaisessa valmennuksessa vielä hyvin paljon ja siihen tulisi kiinnittää myös valmentajakoulutuksessa huomiota.

Mitä tulee tuohon taitoluistelun glorifointiin, niin aika hiljaista on ollut tuolla miesten taitoluistelun puolella. Ihan älyttömän briljanttina esimerkkinä ei sitäkään lajia kannata pitää.
 

Fordél

Jäsen
Mitä tulee tuohon taitoluistelun glorifointiin, niin aika hiljaista on ollut tuolla miesten taitoluistelun puolella. Ihan älyttömän briljanttina esimerkkinä ei sitäkään lajia kannata pitää.

Olen eri mieltä. Hiljaista on miesten puolella, mutta aika hiljaista on myös poikien taitoluisteluharrastajien puolella. Kun ei ole laajaa massaa niin vaikea sieltä on löytää niitä huippuja. Jos saataisiin edes puolet siitä massasta, joka on käytössä tyttöjen puolella niin varmasti taitoluisteluun luotu laadukas järjestelmä nostaisi enemmän poikia huipulle. Onneksi poikien määrä on ollut kasvussa viime vuosina.

Taitoluistelua kannattaa mun mielestä ehdottomasti glorifioida. Siellä on tehty hienoa työtä panostamalla laadukkaaseen valmennukseen. Laji tunnutaan myös aloittavan aika aikaisin ja harjoitusmäärät ovat pienestä pitäen hyvää luokkaa. Taitoluistelun pitää tottakai kiittää jääkiekkoa, jonka myötä Suomeen on syntynyt taitoluisteluunkin erinomaiset olosuhteet harjoitteluun ja kilpailuun. Kaiken tämän myötä Suomi on tuottanut viime vuosina monta huippua naisten puolelle vaikka olemme pieni maa monen taitoluistelun suurmaan joukossa.
 

TosiFani

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
...Taitoluistelua kannattaa mun mielestä ehdottomasti glorifioida. Siellä on tehty hienoa työtä panostamalla laadukkaaseen valmennukseen...

Taitoluistelussa toistomäärät ovat lapsille ihan toista luokkaa kuin jääkiekossa. Ja laadukasta valmennusta on tarjolla isoilla paikkakunnilla, jossa on useimmiten ammattivalmentaja/-t.

Jääkiekon suurin ongelma on valmennuksen epätasainen taso. Joku ikäluokka (esim. Ässät -89) saa huippuvalmennusta pikkujunnusta alkaen, kun taas joku toinen ikäluokka joutuu eritasoisten valmentajien käsiin.
 

msg

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sopimustekninen verovelka
Ihan asioiden mittasuhteiden vuoksi lienee paikallaa taas pieni faktapaketti:

Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen Kihun sivuston mukaan:

Jääkiekko 09-10:
Harrastajia: 200 000
Seuroissa yhteensä: 88 000
Lisenssit:67 463

Taitoluistelu 09-10:
Harrastajia:26 500
Seuroissa yhteensä: 9 500
Lisenssit: 4 359

Johtava sinfoniaorkesterien asiantuntija voisi varmaan kaivaa vastaavanlaiset määrät musiikin puolelta?

Ei taida taitoluisteluseuran jäävuoroilla pyöriä kymmeniä pikkunatiaisia per jokainen ikäluokka jonkun amatöörikoutsin keskittyessä enemmän pitämään kuria kuin valmentamaan?

Ja onhan se tavallaan taitoluistelunkin etu, että kiekkoseurat pitävät mahdollisimman suuria määriä lapsia maksamassa jäähallien kustannuksia?

Kuten sanottua, niin monessa taitoluisteluseurassa vanhemmille lankeavat kustannukset per
kuukausi per lapsi ovat jääkiekon vastaavia maksuja korkeammat ja siten kyseessä on vielä enemmän varakkaiden perheiden harrastus kuin esimerkkimme jääkiekko, joka sekin siis monelle perheelle on liian kallis.

Johtava sinfoniaorkesterien asiantuntija voisi varmaan kaivaa vastaavanlaiset määrät musiikin puolelta?
 

Wäinö#16

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit, Ducks, Red Wings, Griffins
Olen eri mieltä. Hiljaista on miesten puolella, mutta aika hiljaista on myös poikien taitoluisteluharrastajien puolella. Kun ei ole laajaa massaa niin vaikea sieltä on löytää niitä huippuja. Jos saataisiin edes puolet siitä massasta, joka on käytössä tyttöjen puolella niin varmasti taitoluisteluun luotu laadukas järjestelmä nostaisi enemmän poikia huipulle. Onneksi poikien määrä on ollut kasvussa viime vuosina.

Naisten puolella on ehdottomasti tehty hienoa työtä, mutta lajin toinen puoli on kuitenkin miesten puolen heikko tila. Jääkiekko toki vetää paljon lajin potentiaalisia harrastajia puoleensa, mutta toisaalta harrastajien houkutelussa ollaan myös epäonnistuttu. Ei pitäisi mennä sen tyttöjen laji -imagon taakse. Itselläni on lajiin pientä sisäpiirin näkemystä, koska harrastin lajia aikoinaan yhdessä parhaista seuroista parhaassa valmennuksessa. Yhdestä harjoittelukaverista tuli myös aikansa paras Suomessa. Yksi ongelma on esikuvien ja myös miesvalmentajien puute. Laji oli silloin ja lienee edelleenkin erittäin naisvaltainen.
 

P.Sihvonen

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ei ole. Antaa urheilun näyttää, kuka kulloinkin on
Arvostan kovaa linjaasi, itse olen pehmeämpi

Ilman muuta olen tasojoukkueiden kannalla. Mitä kovempi kilpailu, sen parempi. Pointti oli kuitenkin toisaalla eli siinä mitä Kerttulakin kirjoitti muutaman vuoden takaisessa jutussaan eli pitäisikö isokokoisille pelaajille antaa jotain erityishuomiota. Tämä liittyen siis siihen, että lähes kaikki Suomen parhaista junnupelaajista on viime vuosina ollut varsin pienikokoisia.

Tämä on monisyinen problematiikka. Katsottuani esimerkiksi USA:n nuorten MM-kisajoukkuetta totesin sen pelaajien lähes enemmistön olleen verrattain pieniä pelaajia. Mikä on lajin evoluution suunta jatkossa? Onko trendi sittenkin se, että pelaajat vaikkapa NHL:ssä ovat jatkossa yhä pienempiä ja pienempiä? Tällaista suuntausta on nyt selvästi ilmassa.

Jos mennään populistisella periaatteella, että "urheilu on palautettava urheiluun", niin silloinhan esim. isokokoiset mutta sillä hetkellä keskinkertaiset luistelijat pitää jauhaa kilpailun rattaisiin.

Panen ilolla merkille, että olet minuakin huomattavasti kovemman urheilun linjalla. Nimittäin sitten jos koska tehdään liki deedeeärrämäisiä linjauksia, jos lähdetään arpomaan ja aavistelemaan, kenestä tulee joskus tulevaisuudessa järjestelmää hyödyttävä pelaaja ja kenestä ei. Eli jos Jani-Petteri on 165 cm ja 55 kg ja juuri nyt taitavampi jääkiekkoilija kuin Toni-Petteri, joka on 175 ja 75kg (ja tiedetään, että vanhemmat ovat 190cm ja 178cm...) mutta luistelu on vielä hirmuisen puutteellista. Ja noin niin kuin teorian kannalta pitää miettiä, että meillä on vain yksi paikka jäljellä joukkueessa. Ja vielä se huomio, että näyttäisi, että noilla kuvitteellisilla pojilla on yhtä kova tahtotaso lajin suhteen. Mitä tehdään? Minä valitsisin Jani-Petterin. Mutta sinä ilmeisesti Toni-Petterin?

Tällaisessa yksilön tarpeiden ja toisaalta lahjakkuuden ja erilaisten peliroolien tunnistamisessa voidaan mielestäni tehdä suomalaisessa valmennuksessa vielä hyvin paljon ja siihen tulisi kiinnittää myös valmentajakoulutuksessa huomiota.

Arvostan tiukkaa linjaasi tässä suhteessa. Itselleni urheilu on simppelimpi juttu. Uskon siihen, ettemme menetä määräämme enempää "lahjakkuuksia" sillä, että annamme urheilun kulloinkin näyttää, kuka otetaan joukkueeseen ja ketä ei oteta. Arvelen, että yhtä paljon menettäisimme sillä "lahjakkuuksia", jos alkaisimme heittää yli laidan sillä hetkellä parempia poikia sen tähden, että ounastelemme joidenkin toisten olevan myöhäsiherännäisiä tai jonkin ominaisuutensa perusteella sitten myöhemmin kelvollisempia pelaajia.

Tosin on yksi kohta, jossa minäkin varauksin pohdin tätä lahjakkuuden tunnistamisproblematiikkaa: Ajatellaan, että jääkiekkojoukkueeseen voi ottaa mukaan 25+3 poikaa ja tarjolla on 50 poikaa. Pohdintani kohdistuu rankingin niihin pelaajiin, jotka ovat sijoilla 20-30. Tuosta haarukasta pitää valita mukaan viisi pelaajaa ja jättää viisi ulkopuolelle. Ehkä tuossa poppoossa jossain oloissa saattaisin miettiä, että ottaisinko sittenkin sen pelaajan (esim. rankingin 26.), jonka otaksun sitten joskus myöhemmin olevan parempi kuin juuri nyt mukaan pääsemässä oleva (25. paras). Yhtä kaikki kyse on sittenkin marginaalisesta ongelmasta.

Mutta hurjien ratkaisujen äärelle joutuvat ne koutsit, jotka alkavat arpomaan ja aavistelemaan tulevaisuutta. Mistä me edes tiedämme, millaista pelaajatyyppiä jääkiekkoilu kutsuu puoleensa 2023? Niinpä mielestäni on parempi, että antaa urheilun ja osaamisen aina akuutisti näyttää, kuka valitaan, ketä ei.

Johtava
 
Viimeksi muokattu:

mjr

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkueet
Jos mennään populistisella periaatteella, että "urheilu on palautettava urheiluun", niin silloinhan esim. isokokoiset mutta sillä hetkellä keskinkertaiset luistelijat pitää jauhaa kilpailun rattaisiin. Samoin vaikkapa sillä hetkellä pienikokoiset, mutta selkeästi hyvää pelikäsitystä ja taitopotentiaalia omaavat.

Veikkaan että tässä on perää. Jos kilpailullisuus tarkoittaa sitä, että juniorijoukkueen tärkein - tai siis ainoa - tehtävä on voittaa otteluita niin kannattaako sitten antaa niille jossain vaiheessa ehkä kömpelömmille isokokoisille pelaajille vastuuta, peliaikaa ja huomiota? Lienen ehkä kerettiläinen kun sanon, että mielestäni juniorivalmennuksen tärkein tehtävä ei lähellekään ole tuottaa voittavia joukkueita... Voittaminen on väline, ei päämäärä tiettyyn ikään asti. Juniorivalmennuksen (sanotaan alle 15-vuotiaiden valmennuksen) ylivoimaisesti tärkein tehtävä on kehittää pelaajien taitoja ja valmiuksia - toki taitoihin kuuluu joukkuepelaaminen ja joukkuetaktiikan noudattaminen, mutta tässäkin on omattava silmää yksilöille ja kykyä joustavuuteen. Me emme tarvitse tähän maahan juurikaan lisää nöyriä 3-ketjun luistelukoneita.

Epäilenpä myös että usein löytyy tietty korrelaatio poikkeuksellisten lahjojen ja poikkeuksellisen omapäisyyden kanssa. Voin hyvin kuvitella, että aina tälläiset pelaajat eivät meikäläisessä mentaliteetissa ole niinkään hienoja mahdollisuuksia juniorivalmentajalle kuin mätiä omenia rehdin pelikirja-joukkueen nöyrää uurastusta pilaamassa...
 

Fordél

Jäsen
Naisten puolella on ehdottomasti tehty hienoa työtä, mutta lajin toinen puoli on kuitenkin miesten puolen heikko tila. Jääkiekko toki vetää paljon lajin potentiaalisia harrastajia puoleensa, mutta toisaalta harrastajien houkutelussa ollaan myös epäonnistuttu. Ei pitäisi mennä sen tyttöjen laji -imagon taakse. Itselläni on lajiin pientä sisäpiirin näkemystä, koska harrastin lajia aikoinaan yhdessä parhaista seuroista parhaassa valmennuksessa. Yhdestä harjoittelukaverista tuli myös aikansa paras Suomessa. Yksi ongelma on esikuvien ja myös miesvalmentajien puute. Laji oli silloin ja lienee edelleenkin erittäin naisvaltainen.

Ei tietenkään naisten menestyksen taakse pidä mennä, mutta se kertoo järjestelmän toiminnan laadusta niiden osalta, jotka sinne saadaan mukaan. Kannattaa siis hehkuttaa ja nostaa tältä osin esiin positiivisena esimerkkinä.

Tottakai poikien kohdalla ei ole onnistuttu tarpeeksi hyvin. Laji on edelleen naisvaltainen. Kuitenkaan pelkillä taitoluistelun toimenpiteillä ei pystytä asiaan vaikuttamaan. Jo pelkkä yleinen asenneilmasto on sellainen, joka vaatii muutosta. Edelleen on liikaa ennakkoluuloja. Eikä mielipide muutu hetkessä myönteiseksi ja kannustavaksi poikien taitoluisteluun. Paljon helpottaisi varmasti yksi menestyvä miesesikuva, joka raivaisi tietä muille pojille lähteä lajiin mukaan.
 

eagle

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Pittsburgh
Tosin on yksi kohta, jossa minäkin varauksin pohdin tätä lahjakkuuden tunnistamisproblematiikkaa: Ajatellaan, että jääkiekkojoukkueeseen voi ottaa mukaan 25+3 poikaa ja tarjolla on 50 poikaa. Pohdintani kohdistuu rankingin niihin pelaajiin, jotka ovat sijoilla 20-30. Tuosta haarukasta pitää valita mukaan viisi pelaajaa ja jättää viisi ulkopuolelle. Ehkä tuossa poppoossa jossain oloissa saattaisin miettiä, että ottaisinko sittenkin sen pelaajan (esim. rankingin 26.), jonka otaksun sitten joskus myöhemmin olevan parempi kuin juuri nyt mukaan pääsemässä oleva (25. paras). Yhtä kaikki kyse on sittenkin marginaalisesta ongelmasta.

Tässä onkin ne ongelmat tasojoukkueissa. Itse vaikutan toisen lajin puolella ja siellä ongelma on aina juuri se "kärkipään häntä". Eli kyllähän yleensä esim. jos valitaan 20 poikaa 40:stä, niin osataan aina sano se 10 kärki ja 10 häntä, mutta sitten se 20 "välimaastoa" on aina aikamoista arpapeliä.

Suurin ongelma tulee siinä että mitä painotetaan valinnoissa. Jos esim. valmentaja on kovin tuloshakuinen niin nuorissa painotetaan fysiikkaa. Jääkiekon puolella varmaan taas korostuu juuri sen hetkinen luistelu, jne. Tällöin ongelmia aiheuttaa se että jos puhutaan juuri vaikka siitä kasvuspurtin saaneesta kaverista, jonka koordinaatio hajoaa täysin hetkeksi, niin voi näyttää ettei hommasta tule mitään.

Itselläni oli valintojen aikaan vain kaksi kriteeriä. 1) into lajia kohtaan 2) urheilullisuus. Veikkaan että valmentaja X olisi varmasti valinnut eri pelaajia ja painottanut asioita eri tavalla. Mutta itse koen että kaikista tärkein on se kuinka paljon pelaajalla on paloa pelata/harjoitella. Aktiiviteettitaso on todella tärkeä jo pienestä saakka. Kaikkea muuta voit opetella, mutta intoa lajia kohtaan ei voi mistään ostaa/antaa. Meillä on nyt ryhmässä yksi muita selvästi nuorempi ja yksi vasta aloitti ns. kilparyhmässä(aiemmin ns. kaupparipelaamista vain kesäisin). Kuitenkin into, halu oppia ja yleinen urheilullisuus on tarkoittanut että kaverit on aivan ryhmän kärkitasoa.

Niin palatakseni ongelman ratkaisuihin. Olisi tärkeää että olisi sen kilparyhmän lisäksi hyvä haasteryhmä, näiden välillä sitten pitäisi pystyä yhteistyöhön. Uskoisin että jokainen liigajengi pystyisi resursseillaan pyörittämään joka ikäluokassa paria ryhmää varmasti. Tällöin varsinkaan nuorissa junioreissa ei tulisi turhia drop outteja/kehityksen jarrutuksia kun jouduttaisiin ns. väärään ryhmään ja sitten ryhmät olisi 4-vuotta aivan samat. Tässähän ne ongelmat usein tulevat myös esiin. Eli kun valmentajisto ei ole aina neutraalia, niin helposti voi käydä niin että ne valmentajien pojat ei koskaan(useaan vuoteen siis) tipahda kilparyhmästä, vaikka taso olisi mitä vain.
 

erku

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat
Tässä onkin ne ongelmat tasojoukkueissa. Itse vaikutan toisen lajin puolella ja siellä ongelma on aina juuri se "kärkipään häntä". Eli kyllähän yleensä esim. jos valitaan 20 poikaa 40:stä, niin osataan aina sano se 10 kärki ja 10 häntä, mutta sitten se 20 "välimaastoa" on aina aikamoista arpapeliä.

Tämä pitää varmasti hyvin paikkaansa. Kuitenkin ihan realistisesti ajatellen harvasta sellaisesta junnusta, joka ei ole omassa seurassaan omassa ikäluokassaan kymmenen parhaan pelaajan joukossa, voisi tulla mitään kansainvälisen tason pelaajaa. Täten en osaa pitää näitä tasojoukkueiden valintatilanteita minään kovin tärkeinä tai ongelmallisina asioina laatupelaajatuotannon kannalta. Ne tapaukset ovat enemmän poikkeuksen poikkeuksen poikkeuksia, jossa joku seuran ikäluokan heikoimmista pelaajista myöhemmin kehittyy sitten aivan huipputasolle.
 

Pekkis

Jäsen
Me emme tarvitse tähän maahan juurikaan lisää nöyriä 3-ketjun luistelukoneita.

Me tarvitsemme tähän maahan taitavia 1-ja 2-ketjun pelaajia jotka luistelevat kuin koneet.

Suomi on pullollaan joukkueurheilijoita jotka eivät tee omalla ajallaan yhtään mitään oman fysiikkansa eteen. Ja sitten ihmetellään, kun maailmalla kärki karkaa.
 

mjr

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkueet
Me tarvitsemme tähän maahan taitavia 1-ja 2-ketjun pelaajia jotka luistelevat kuin koneet.

Toki. Mutta en usko, että meillä on jotain heikkouksia luistelun suhteen - taidon suhteen on, ja ehkä on niin että jossakin vaiheessa meillä on systeemissä ja mentaliteetissa vikaa, että kuitenkin melkoisen suuresta massasta tuotamme aika yksipuolisia pelaajia, joilla sitten hyvä luistelu ja kurinalaisuus korvaavat puuttuvaa taitoa.
 

eagle

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Pittsburgh
Tämä pitää varmasti hyvin paikkaansa. Kuitenkin ihan realistisesti ajatellen harvasta sellaisesta junnusta, joka ei ole omassa seurassaan omassa ikäluokassaan kymmenen parhaan pelaajan joukossa, voisi tulla mitään kansainvälisen tason pelaajaa. Täten en osaa pitää näitä tasojoukkueiden valintatilanteita minään kovin tärkeinä tai ongelmallisina asioina laatupelaajatuotannon kannalta. Ne tapaukset ovat enemmän poikkeuksen poikkeuksen poikkeuksia, jossa joku seuran ikäluokan heikoimmista pelaajista myöhemmin kehittyy sitten aivan huipputasolle.

Niinno, sehän riippuu että missä iässä. Tiedän useita tapauksia missä ns. "keskinkertainen" pelaaja 8-10-vuotiaana on noussut nuorisomaajoukkue tasolle vähintään. Toki eri asia jos puhutaan jostain 14-vuotiaista ja siinä vaiheessa ikäluokan seuran 10 kärjestä. Joku esim. 9-vuotias kun voi olla kehityksessä fyysisesti NIIN pieni verrattuna muihin, että sen takia jää jalkoihin. Kuitenkin kaikki edellytykset muuten voi olla aivan sinne kansalliselle huipulle.

Tällä hetkelläkin tiedän pari sellaista jotka pelaavat ikäluokkamaajoukkueissa ja ovat aloittaneet/pelanneet jopa ns. "kolmosjengistä"(toinen kakkos) eräässä paikallisessa seurassa.

Tärkein tekijä kun aina on into ja halu harjoitella ja kehittyä. Mitä laadukkaampaa harjoittelu on sitten vielä seuran parissa, niin sitä parempi.
 

LaTe_Show

Jäsen
Suosikkijoukkue
Colorado Rockies: 1980-1981.
Salibandyn entinen tähtipelaaja hämmästytti ilmaveivillään - Penaali - Urheilu - Helsingin Sanomat

"Lapsi on kuin sieni. Se imee uusia taitoja", hän sanoo. "Voimaa, kuntoa ja taktiikkaa pystyy mielestäni hankkimaan myöhemminkin, mutta taitoa ei."

...

Jos lapsi nauttii urheilemisesta, hän myös harjoittelee enemmän. Ja ahkera harjoittelu tuottaa huippuyksilöitä.

"Vanhemmat ihmiset puhuvat, että ennen hiihdettiin ja juostiin kun ei ollut busseja. Sitten mentiin auttamaan isää heinämettään, pilkkomaan 16 mottia puita kirveellä ja vasta sen jälkeen harjoiteltiin. Nykymaailma ei toimi näin, sillä nuorilla on muitakin houkuttimia", hän vertaa.

Pelkällä taidolla ja hauskanpidolla ei huippuja kuitenkaan synny. Perustaksi tarvitaan monipuolista harrastamista. Tähkän filosofiassa nuori jääkiekkoilija voi oman lajinsa ohessa vaikka hiihtää, soittaa viulua tai voimistella.

"Motorisuus kehittyy useita lajeja harrastamalla ihan eri tavalla kuin jos vedät vain yhtä ja samaa. Lisäksi monipuolisen harjoittelun järjestäminen on yhdessä lajissa liki mahdotonta."

Hän syyttää yksipuolisesta treenaamisesta seuravalmentajia, jotka hakevat nopeita voittoja ja unohtavat yksilön kehittämisen. Liitot kannustavat monipuolisuuteen, mutta egoaan pönkittäviä juniorivalmentajia ei sellainen kiinnosta.

"Antti Pihlström pelasi 15-vuotiaaksi jalkapalloa, Ruudun veljekset tekivät vaikka mitä. Monilla 2000-luvun maajoukkuekiekkoilijalla on erittäin monipuolinen harrastustausta", Tähkä muistuttaa.
 
Viimeksi muokattu:

msg

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sopimustekninen verovelka
Jäi vähän auki se, mitä siffa tässä ketjussa tarkoitti 'lapsen ehdoilla' menimisellä, mutta tässä on ainakin yksi esimerkki, jossa ei liene menty lapsen ehdoilla:

Isä hakkasi poikaansa kaksi vuotta | Kotimaan uutiset | Iltalehti.fi

Ihan noin vakavaa tuskin tapahtuu kovin monessa perheessä, mutta liian usein tuntuu junnupeleissä törmäävän siihen, että lapsen suoritus kentällä ei tyydytä sitä katsomossa istuvaa vanhempaa ja tämä tyytymättömyys ilmaistaan aika usein niin, että ympäristökin sen huomaa. Sitähän ei voi tietää mitä kotimatkalla puhutaan, mutta jos matsin aikaisista reaktioista voi jotain päätellä, niin kotimatkat eivät välttämättä ole leppoisaa ja kannustavaa jutustelua.
 

korkki

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porilainen urheilu (ja yks raumalainenkin joukkue)
Ihan noin vakavaa tuskin tapahtuu kovin monessa perheessä, mutta liian usein tuntuu junnupeleissä törmäävän siihen, että lapsen suoritus kentällä ei tyydytä sitä katsomossa istuvaa vanhempaa ja tämä tyytymättömyys ilmaistaan aika usein niin, että ympäristökin sen huomaa. Sitähän ei voi tietää mitä kotimatkalla puhutaan, mutta jos matsin aikaisista reaktioista voi jotain päätellä, niin kotimatkat eivät välttämättä ole leppoisaa ja kannustavaa jutustelua.
Tämmöisiin tapauksiin on kyllä tullut törmättyä liiankin usein. Vähän pistää miettimään kenen takia lapsi jääkiekkoa pelaakaan. Ja yllättävää kyllä tai noh yllättävää tai ei niin varsinkin jotkut äidit ovat aktiivisesti laskemassa pisteitä ja maaleja mitä "meidän poika" taas on tehnyt. Just pari viikkoa sitten yksi poika laitettiin kesken pelin koppiin kun ei pystynyt käyttäytymään ollenkaan vaan urputti ja valitti valmentajille niin äiti oli suureen ääneen messunnut kun heidän poika olisi vielä voinut tasoittaa pelin eikä ymmärrä miksi hänet laitettiin kesken pelin pois.

Ei silti kyllähän meilläkin kotimatkalla koitetaan käydä pelit (ja välillä treenitkin) läpi. Ei tarvitse sitten kotona enää ruokapöydässä keskustella lätkästä vaan voidaan keskittyä muidenkin perheenjäsenien juttuihin.
 

Jymäkkä

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, NY Rangers, Ketterä, Saksa (futis), IPV
liian usein tuntuu junnupeleissä törmäävän siihen, että lapsen suoritus kentällä ei tyydytä sitä katsomossa istuvaa vanhempaa ja tämä tyytymättömyys ilmaistaan aika usein niin, että ympäristökin sen huomaa. Sitähän ei voi tietää mitä kotimatkalla puhutaan, mutta jos matsin aikaisista reaktioista voi jotain päätellä, niin kotimatkat eivät välttämättä ole leppoisaa ja kannustavaa jutustelua.

Sama. Ja huomasin tämän puolen kieltämättä nousevan itsellänikin salakavalasti pintaan, kun harrastus aloitettiin. Hei alusta oli kuitenkin selvää, että jos jotain huudetaan, niin pelkästään kannustusta, tapahtui kentällä mitä tahansa. Itse en ylipäänsä keskity niinkään pisteisiin tai suorituksiin yleensäkään. Virheitä saa tehdä, ja niistä oppii. Olen aina tyytyväinen, jos poika pelaa aktiivisesti ja yritteliäästi. Sitä kautta siitä pelaamisesta nauttii, ja pelaaminen tuottaa kehittäviä pelitilanteita, mikä ainakin pikkujunioreissa on vielä se tärkein juttu. Tämä on oikeastaan ainoa asia, minkä puutteesta saatan pojalle mainita ja korostan, että vain parhaansa yrittämällä voi onnistua. Aina ei silti onnistu, mutta se ei ole tärkeää.

Joukkueen valmentajat antoivat viisaan ohjeen. Lopettakaa autovalmennus kokonaan. Hyvää hyvyyttäni itsekin yritin antaa jotain vihjeitä, mutta kun ohjetta kokeilin, huomasin sen toimivaksi. Yleensä pelaaja kyllä tietää itsekin, mitä meni vikaan. Paljon hyödyllisempää on keskittyä pitämään yllä kannustavaa ilmapiiriä kuin olla jatkuvasti besserwisserinä siitä, mitä kentällä pitäisi tehdä. Muutenkin taktiset ohjeet on syytä tulla valmentajilta, eikä kullekin pelaajalle omalta "autovalmentajaltaan".

Lopuksi vielä, että totta kai pelaajat ovat yksilöitä. Jotkut saattavat itse kysellä aktiivisesti tekemisistään, ja totta kai silloin voidaan asioista puhua, myös virheistä.
 

msg

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sopimustekninen verovelka
. Muutenkin taktiset ohjeet on syytä tulla valmentajilta, eikä kullekin pelaajalle omalta "autovalmentajaltaan".

Otan tästä kiinni ja kysynkin, että kuinka moni teistä junnujen vanhemmista huutelee peliin liittyvää ohjeistusta katsomosta vai annatteko valmentajan hoitaa oman työnsä. Ja jos ja kun huudatte ja huutonne on ristiriidassa sen kanssa, mitä valmentaja on ohjeistanut, niin kumman neuvoja lapsenne pitäisi noudattaa? Ja jos kun kun huudatte ohjeita, niin tiedättekö huutaessanne mitä valmennus on ohjeistanut ja jos ette tiedä, niin miksi huudatte?

Ja sitten vielä vähän aiheen ohi kysyisin, että huudatteko ja räyhäättekö lastenne matseissa tuomareille sieltä katsomon puolelta? Ja jos ja kun räyhäätte sille ensimmäisiä matsejaan tuomitsevalle nuorelle tuomarille, niin hävettääkö teitä matsin jälkeen ja kiinnostaako teitä, jos tämä tuomari lyö räyhäämisenne takia hanskat tiskiin. Ja tähän tuomareille rähiseen voivat vastata myös ne kaikki vanhemmat, jotka ovat siellä vaihtoaitiossa. Jos ensimmäisiä pelejään viheltävä nuori tuomari teidän kesken matsin kovaan ääneen antaman palautteen jälkeen lopettaa viheltämisen, niin mitä siitä mietitte?
 

eagle

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Pittsburgh
Otan tästä kiinni ja kysynkin, että kuinka moni teistä junnujen vanhemmista huutelee peliin liittyvää ohjeistusta katsomosta vai annatteko valmentajan hoitaa oman työnsä. Ja jos ja kun huudatte ja huutonne on ristiriidassa sen kanssa, mitä valmentaja on ohjeistanut, niin kumman neuvoja lapsenne pitäisi noudattaa? Ja jos kun kun huudatte ohjeita, niin tiedättekö huutaessanne mitä valmennus on ohjeistanut ja jos ette tiedä, niin miksi huudatte?

Minusta on kauden alussa hyvä valmentajan/valmentajien heti tehdä selväksi että hän(tai jos on useampi, niin useampi valmentaja) on ainoa joka ohjeita antaa. Täysin selvää että jos isä sanoo jotain, niin lapsi tahtoo aina ennemmin miellyttää vanhempaansa kuin valmentajaa.
 

LaTe_Show

Jäsen
Suosikkijoukkue
Colorado Rockies: 1980-1981.
Jos ensimmäisiä pelejään viheltävä nuori tuomari teidän kesken matsin kovaan ääneen antaman palautteen jälkeen lopettaa viheltämisen, niin mitä siitä mietitte?

Meillä on ollut aiemmin ongelmia siinä, että ollaan sovittu tietty pelitapa poikien kanssa, mutta heidän on ollut vaikea noudattaa sitä, kun vanhemmilta on tullut "AJAAJAJAJA"-huutoja. Tämän vuoksi olemme avanneet pelikirjaamme (sic) myös vanhemmille, että a) pojat välttyvät näiltä ristikkäisiltä neuvoilta b) että vanhemmat ja pojat puhuvat samaa kieltä autovalmennuksen aikana ja c) jotta pojat (ja vanhemmat) tietävät miksi jotain kuvioita harjoitellaan jne.

Ai niin, tässä esimerkki siitä, kun Nuori-Kanada on mennyt pieleen: Hockey coach trips teen player - YouTube
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös