On totaalista harhaa, että pitäisi olla joku järjestelmä, johon nuoret pitää sitouttaa, treenauttaa ja vain tällä tavalla tulisi hyviä pelaajia. Matka nuoruudesta aikuisuuteen on niin pitkä, ettei yksikään järjestelmä tule takaamaan huippujuniorituotantoa. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että Antti Virtaset ja kumppanit, joita kiinnosti nuorena kaikki muu kuin huippu-urheilu, eivät takoisi 20 maalia SM-liigassa. Kyse on vain ja ainoastaan yhdestä asiasta: lahjakkuuden jalostumisessa hänelle sopivissa oloissa! On nimittäin niin, että jos lahjakas ei koe lajia mielekkääksi, hän vaihtaa lajia tai lopettaa. Ja tässä järjestelmiä vaativassa huumassa on suuri vaara menettää late bloomerit.
Jos joku muistaa koulun liikunnan tunnit, niin samat kaverit olivat yleensä hyviä kaikissa lajeissa. Liikunnallisesti lahjakas kiekkoilija on yleensä hyvä esim. jalkapallossa ja toisin päin. Sääntö pätee varsin hyvin kaikkiin 12-vuotiaisiin ja sen alle. Olennaisinta onkin se, mihin lajeihin nämä kaverit valikoituvat. Ja jotta totuus ei unohtuisi, niin todennäköisesti he ovat valinneet viime vuosina jalkapallon. Vuonna -86 ja -87 ikäluokat potkaisivat itsensä historiallisesti EM-kisoihin. Veikkaan, että aika monesta näistä kavereista olisi voinut tulla hyvä kiekkoilija, mutta he valitsivat jalkapallon! (Tämän mahdollisen valikoitumisen totesi myös Jarmo Kekäläinen, UL 22.1.2009)
Se mikä paistaa tällä hetkellä muutosten vaatijoista on kärsimättömyys. Vaaditaan aikaista sitoutumista, tiukkaa lajiharjoittelua ja ties mitä utopistisia juttuja. Ja vain sen takia, ettei meille ole viime vuosina tullut huippujunioreita!! Onko niitä sitten joskus tullut, ja jos on niin missä he ovat nyt? Historian katsannossa kenttäpelaajista meillä on mielestäni 10-15 pelaajaa, jotka täyttävät tähtipelaajan kriteerit! Tähdeksi kutsun tässä pelaajaa, jonka jokainen joukkue ottaisi, pelaa kahdessa ensimmäisessä kentässä ja joka tunnetaan myös Suomen ulkopuolella.
Suurin osa tämän hetken huipuistamme toistavat seuraavia lauseita:
"Harrastin useita lajeja, ennen kuin valitsin jääkiekon", "Mulle se oli vaan tapa tavata kavereita, ku nekin kävi hallilla", "En ikinä uskonut että kiekosta tulisi ammatti, pelailin vain kun oli kivaa"
Päähäni ei yksinkertaisesti mahdu, miten aikainen lajiharjoittelu saisi aikaan parempia tuloksia? Tätä markkinoitiin kovasti 80-luvulla syntynyille, mutta eipä näistä pelaajista koottu rosteri kovin kummoisesti pärjää 70-luvulla syntynyille, jotka saivat harrastaa rauhassa, ilman mitään kohkaamista järjestelmistä. (Jos haluaa olla sarkastinen, niin maajoukkueen menestys on oikeastaan haitannut juniorituotantoamme, koska se on osunut 80-luvuilla syntyneiden lapsuuteen!)
Eikä se juniorin kehitys lopu nuorten kisoihin. Paljon kovempi vaihe on välillä 18-25 vuotta. Tämän ikäisille se Jursinovkin ne temppunsa teki. Jos urheilullisesti lahjakas kaveri saadaan kannettua tänne asti, niin silloin voidaan puhua hyvästä järjestelmästä! Ja todennäköisempää on se on massoja roikottamalla, mitä monet tuntuvat suorastaan karsastavan.
Nuorten MM-kisoja ei kannata liikaa tuijottaa. Hyvinhän siellä on pärjätty, oman ikäluokkansa huonoimpia huippumaista ovat olleet oikeastaan vain -89 syntyneet tähän mennessä. Ja tämäkin rankkarikisan jälkeen. Mutta se sopii kyllä populistisen huutelun aseeksi! Huutelijoilta ei ole vielä tullut ainuttakaan konkreettista, innovatiivista ehdotusta siitä, mitä pitäisi tehdä. Enkä ihmettele, pyörää ei voi keksiä uudestaan. Jopa Solkungen Tamminenkin korostaa vain perusasioita. Ei mitään poppakonsteja tai voodoota, vaan raakaa työtä ja harjoittelua pelin olennaisille osa-alueille. Ja mikä tärkeintä: järjestelmällisen harjoittelun ulkopuolella!
Nyt vaaditaan järjestelmiä, joissa laji on valittava nuorena, treenejä oltava joka päivä, vanhempien kukkaron venyttävä jne. Yhtälö on niin absurdi, että ehkä näitä vaatimuksia esitellään juuri siksi. Jotta voidaan sitten omaa egoa pullistellen sanoa jälkeenpäin, että mitäs minä sanoin! Totuus vain on, että maailmaan mahtuu puhetta, realismi kuitenkin sitä, että meillä ei riitä 5 miljoonaisesta kansasta huippuja joka lajiin ja niitä ei tule joka vuosi! Ja lajejahan, niitä riittää.
Voin vain kuvitella kuinka loppu on sellainen pelaajan alku murrosiässä, joka on aloittanut tehotreenit jo 7-vuotiaasta! Kun kaverit menevät höntsäämään jonnekin, nauttimaan urheilusta, pitää jannun matkustaa tunti treeneihin, treeneissä 50 minuuttia jäällä ja taas autolla kotiin! Missä välissä läksyt, koulu, kaverit ym. normaali elämä? Veikkaampa, että höntsääjät ovat urheilijoinakin valmiimpia, koska he liikkuvat useita tunteja päivässä! Nuorempana määrä korvaa laadun, vanhempana asia kääntyy pikku hiljaa päinvastoin.
Huipulle ei ole oikotietä, tie on kova kuljettavaksi. Työtä on tehtävä ja rajusti, mutta eiköhän järjestelmiä tärkeämpää ole panostus valmennukseen. Kun on riittävästi hyviä valmentajia, ei tarvita sen erikoisempia järjestelmiäkään. Lapsi on terve kun se leikkii, ja sitä ei mersujen takapenkeillä treeneihin mentäessä tapahdu.