Vancouverissa oli monta vuotta ja osittain on edelleen joukkue, jolla Stanley Cupin olisi voinut voittaa. Lähelle päästiin, mutta joku Nucks-kirjoittaja voi varmasti avata enemmän mikä oli syynä siihen, että mestaruutta ei ole tullut AV:n alaisuudessa?
Ei tuohon mitään yhtä ainutta syytä ole. Rosteri oli AV:n kaudella periaatteessa kenties riittävä, mutta käytännössä joukkueesta ei kuitenkaan löytynyt tarvittavaa syvyyttä tai osaamista paikata tärkeiden pelaajien loukkaantumisia sekä puolikuntoisuutta, jollaisia pitkälle menevä joukkue lähes aina joutuu kohtaamaan.
Äärimmäisen lähellä kannua Vigneaultin aikana kuitenkin käytiin, finaalien seiskapelissä vuonna 2011. Tuossa vaiheessa Vigneaultin pelisuunnitelman avainsentterit Kesler ja Malhotra olivat puolikuolleita, Malhotra joutuu tuolla kaudella tulleen silmävamman takia todennäköisesti lopettamaan uransa, eikä Keslerkään ole ikinä toipunut aivan ennalleen. Mikael Samuelsson puuttui (tuossa vaiheessa top 6 hyökkääjä - hänet sittemmin korvannut David Booth on myöskin jatkuvasti telakalla). Paha kolaus finaaleissa oli myös joukkueen tärkeimmän puolustuspään puolustajan Dan Hamhuisin loukkaantuminen ja tulihan siinä lisäksi Raymondin vammaa ja Romen pelikieltoa ym. Näillä ei ole tarkoitus selitellä finaalitappiota, vaan todeta, että Canucksilla ei joko joukkueen rakenteellisista tai valmennuksellisista syistä, ollut
aivan kannuun asti riittävää osaamista selvitä tällaisista menetyksistä, joista enemmän tai vähemmän kaikki joukkueet kärsivät. Tuon finaalin jälkeen Canucks on jäänyt potemaan pitkittynyttä finaalikrapulaa tai -traumaa, joukkueen fyysinen tila ei ole palautunut sille tasolle, joka se tuolla kaudella oli, ei ole tehty piristäviä pelaajahankintoja, ei ole oltu terveinä, henkisen tilan kanssa on varmaan vähän sama juttu.
Valmennuksellisesti, tiedä sitten johtuiko osin syvyyden puutteesta, mutta playoff-sarjoissa Vigneaultin reagointikyky ei aina ollut kovin terävää. Playoff-pelaamisesta jäi sellainen mielikuva, että ennen sarjoja Vigneault on varmasti miettinyt vastustajat hyvinkin analyyttisesti läpi ja laatinut pelisuunnitelman, jota hän ei sitten lennosta ole enää juurikaan muuttanut, vaikkei pelit olisikaan sujuneet halutulla tavalla, jonkinlaista lyhyen tähtäimen inspirointikykyä on kenties puuttunut.
Erling kirjoitti:
Olen kuitenkin ymmärtänyt, että AV peli on varsin hyökkäävää? Oliko tämä seurausta Vancouverin joukkueen rakenteesta, vai vedettiinkö samalla tyylillä jo Montrealisssa?
Ei se nyt välttämättä
niin hyökkäävää ollut (tai ehkä tämä on tottumiskysymys, kun Canucksissa pelattiin jo Näslund-Bertuzzi aikana ja Burenkin päivinä melko hyökkäävästi). En tiedä miten Montrealissa vedettiin, mutta kyllä loukkaantumissumissa ja johtoasemissa pelaaminen on Vigneaultilla aika puolustusvoittoista, joten ehkä tuo mielikuva hyökkäävästä pelistä tulee osin joukkueen rakenteesta sen parhaana ajanjaksona.
Toki Vigneaultin systeemissä on hyökkäyspeliä aktivoivia elementtejä, joista selkein on kenties puolustajien keskimääräistä rohkeampi käyttäminen hyökkäyssuuntaan pelatessa. Tämä pätee kyllä oikeastaan vain riittävän hyviin hyökkääviin puolustajiin, joiden virheitä voidaan katsoa sormien läpi, jos tehoja tulee (Ehrhoff, Edler), mutta jos taso ei riitä (Ballard, Gragnani), pelipaikka lähtee alta hyvin nopeasti ja vastuu siirtyy puolustaville puolustajille. Toinen leimallinen elementti Vigneaultille on, että hyökkäävistä pelaajista pyritään ottamaan kaikki irti optimaalisella hyökkäyspään peluutuksella.
Yleisesti Vigneault tuntuu kuitenkin pitävän kahdensuunnan pelaamista kaikkein suurimmassa arvossa, ja lähes edellytyksenä sille, että peliaikaa ylipäätään voi saada. Etenkin nuorten pelaajien kohdalla tämä on toisinaan turhauttanut ja joidenkin mielestä hidastanut sisäänajoa. Vigneault ei helposti anna merkittävää vastuuta pelaajalle, ennen kuin näkee, että peli toimii molempiin suuntiin. Joitakin poikkeuksiakin toki on ollut, mutta preferenssi on selkeästi kahdensuunnan pelissä. Vigneaultin suosikkikohtelua saavat helpoimmin työteliäät kahdensuunnan pelaajat, kuten Alex Burrows, Chris Higgins tai Jannik Hansen, tai toisaalta huomaamattomasti puolustuspäässä pelaavat puolustajat, kuten Aaron Rome tai Chris Tanev.
Vigneaultilla on myös ollut tapana roolittaa alemmat ketjunsa äärimmäisen puolustaviksi. Peli-ajallisesti Vigneault on jakanut kuormaa 1-3 ketjujen välillä melko tasaisesti, mutta roolillisesti ykkönen on yksin omaa hyökkäyspäässä pelaava ketju, kolmosen pelatessa lähinnä pelkkää puolustuspäätä.
Jos sapluunaa sovittaa Rangersiin, olisi ensivaikutelma, että kenties Stepan-Nash kaksikko saisi hyökkäyspään erityiskohtelun, Brian Boyle juurrutetaan puolustuspäähän ja jostain Callahanista tulee valmennuksen varsinainen lemmikki. Johtamismielessä Vigneault eroaa Tortorellasta varmasti paljon, tai eihän meistä kukaan tiedä mitä siellä kopissa oikeasti tapahtuu, mutta mielikuvani on, että Vigneault on pelillisiin asioihin melko analyyttisesti suhtautuva ja niitä painottava valmentaja, joka jättää psyykkaamis- ja tsemppaamispuolen paljolti joukkueelle itselleen. Median kanssa Vigneault on oppinut pitämään puolensa, ei hän yhtä hauska heppu ole kuin Tortorella, mutta Vigneaultiltakin toisinaan puuttuu eräänlainen sovinnaisuussuodatin, jolloin kommentit ja reaktiot voivat olla melko persoonallisia ja herättää ristiriitaistakin vastaanottoa.
Kirjoitin Vigneaultin potkujen aikaan hänestä pientä tarinaa myös Canucks-ketjuun
tässä viestissä.