Kirjoitellaanpa tänne, jos sais vähän päätä auki. Kyseessä kuitenkin loppuen lopuksi pieniä asioita ihmislapsen elämässä, mutta perkele kun syö miestä ja ahistaa.
Viime heinäkuussa tapasin huikean naisen, jonka kanssa kaikki vaikutti siltä, että tämä mies muuttaisi ensimmäistä kertaa naisen kanssa yhteen. Harjoittelusuhteet on takana ja tuo oli kaikinpuolin oikeantuntuista ja tietenkin molemmille. Tumma ja tulinen sairaanhoitaja sopi täydellisesti tällaiselle tuoreelle insinöörille.
Mutta sitten tapahtui tammikuussa, heti vuodenvaihteen jälkeen, naiseni ilmoitusluonteisesti sanoi, ettei pysty jatkamaan enää, kuulemma oli ajoituksesta kiinni. Tietenkin heti tulee mieleen, että miten helvetissä reilun viiden kuukauden jälkeen voi olla kiinni jostain perkeleen ajoituksesta? Kertoi sitten kaikenlaisia asioita, joista tottakai oltiin puhuttu jo aiemmin, mutta nyt yhtäkkiä ihan eri näkökulmasta. Sanoi olevansa tunteellisesti niin rikki edellisistä suhteistaan, ettei pysty jatkamaan. Lisäksi totesi, että ehkä tästä jotain sitten puuttuu, vaikka mä olinkin täysin sitä mitä oli etsinyt. Noh, siinä oli sitten ihan sama mitä sanoin ja tein, neiti kun on päätöksensä tehnyt niin se pitää. Ei kuulemma edetty liian nopeasti tai hitaasti, mä en olisi voinut tehdä mitään eri tavalla ja toivoo, että löydän jonkun, joka on vielä tunteellisesti raiteillaan vierelleni. Tämän jälkeen sitten lähdinkin himaan ja lenkille.
Tammi-helmikuun tämä nainen oli valehtelematta joka päivä mielessäni, viimeistään illalla, usein heti ensimmäisenä aamulla. Hän asuu suosimani kuntoradan varrella, siis siten että radalta näkee sen talon, joten pakkohan sitä oli lenkkiä muuttaa, että sais edes juosta rauhassa. Maaliskuussa menikin ihan mukavasti sitten muutamien muutosten jälkeen.
Kunnes viime lauantaina törmäsin hänen kavereihin, oikeestaan kaikkiin joista oli puhunut, mutta en itse neitiin. Moikkasin, ja he pysäyttivät jutulle. Yksikin sanoi miettineensä, miten olen pärjäillyt, kun vaikutimme niin hyvältä parilta ja yhtäkkiä toinen heittää tollasen takia kaiken pois, ihmetellen suuresti että miksi. Sanoinkin siihen, että sepä tässä eniten vituttaakin, ettei asiasta voinut yhtään jutella, vaan tämä oli yksin hänen asiansa. Noh toinen sitten sanoi, että kyseinen neiti ei ole tänä vuonna muuta tehnyt kuin opiskellut, ja vähän ovat huolissaan. Aloin jo pääsemään tästä yli, mutta toi juttutuokio kyllä sai taas ajattelemaan asiaa.
En varmaan koskaan ole yhtä paljon halunnut ottaa yhteyttä eksääni, mutta, kun tiedän että jossain määrin haluaisin yrittää uudestaan, niin kannattaako edes kysyä kuulumisia tai tarjota apua, jos siellä on vaikeuksia? Just nyt ahistaa sen verran, että olen tyytyväinen siitä että, muutan kesäksi töihin toiselle paikkakunnalle.
Jos joku sai jotain tolkkua, niin hyvä. Jos ei, niin ehkä selkeytti omaa päätä. Varmasti jäi jotain kirjoittamatta, mutta kuten sanottua, loppuen lopuksi pieniä asioita. Silti pääsee ihon alle aika tehokkaasti.